Nyt oli hän seissut kasvot kasvoja päin tämän perkeleen kanssa.
Tuo oli hänen äitinsä! André tunsi hänet jälleen sen puoliks
pois-pyyhkiyntyneen valokuvan mukaan, jot' isänsä oli hänelle
näyttänyt; osoittihan tämä hänen juuri omia kasvojansa!
Ja vaikkapa koko maailma tahtois todistaa, ett'ei se ollut hän, olis
ääni hänen sydämessään kuitenkin sanonut: "sinun äitis oli hän!"
Oliko tämä veren ääni?
Kiirein askelin kiiti André eteenpäin, hän yht'äkkiä rupes pelkäämään
omaa luontoansa.
Kuva, jonka hän oli luonut ja esihin nostanut, oli ideaalisuuden
kantakiveltä rojahtanut alas todellisuuden lokahan, jota hän jaloin
tallaeli.
Pikaista pelkoa ja vastenmielisyyttä tuntien kiiruhti hän pois
hotellihin, pois vaimonsa luo hengittämään raitist' ilmaa.
"Laita kapineet matkareilaan, Olga," virkki hän, "parin päivän päästä
matkustamme Kautokeinoon!"
Sill' isä tuli nyt yhtämittaa maailmass' ainoaks ihmiseksi, joka hänet
pelastaa voi.
André tarttui vaimonsa käteen, ja nyt seuras eräs noista
naurunpuuskista, jotk' Olga jo ennalta tunsi.
Pikaisesti kiskas Olga kätensä, piti sitä silmäinsä edessä ja pakeni
tuota kamoittavaa pilkkanaurua, joka seuras häntä ja ytimiin saakka
jääti hänen elimensä.
"Kaikki, kaikki vaipuu minun jalkaini alla, minä pyörryn! Mik' olen
minä? Olenko kainulainen? Olenko lappalainen? Olenko norjalainen? Oi,
josp' olisin vaan yksi näistä, enkä vähäsen näistä kaikista! -- Jumala
taivaassa!" huudahti André, "jos voisin vaan päästä selville omass'
itsessäni!"
Kreivi Vasili oli kuitenkin jäänyt seisomaan ja remalla silmin
tähysteli tuota rihaista kainulaisvaimoa, jok' oli hänelle oluttuopin
ojentanut.
Vaikka vaimo oli jo viidenkymmenen vuoden vanha, jaksoipa hän vielä
vetää huomiota puoleensa. Tuhkanväriset hiukset olivat harmaiksi
tulleet, mutta nuoruuden tuli loisti vielä hänen mustissa silmissään.
"Nuot kasvot minä tunnen," mutisi hän pihtisilmäimiä nenällensä
laskiessaan.
"Niin," sanoi nainen, ihmeellinen tukahduttava pilkkahymy huulillaan,
"nuot kasvot tunnet sinä ja -- ne olet sinä häväissyt. Sinun tähtes
jätin minä sen miehen, joka sinuun ja minuun verraten oli ikäänkuin
Jumala. Sinun, kurjan, tähtes hylkäsin minä hänet, jonka jalkojakaan
sinä et ole kelvollinen suutelemaan, -- sen vanhan miehen, joka
varmaankin on anteeks antanut ijäkkäälle vaimollensa."
Hänen mustat silmänsä suitsuttivat vihansalamoita, ja porttia
osoittaessaan, kuvailemattomalla ylpeäll' ylenkatseella niin äänessä
kuin katseessa, sanoi hän:
"Mene, minä en enää saastua tahdo sinun henkimisestäs!"
Tuot' ei kreivi Vasili antanut toista kertaa ilmoittaa itsellensä. Tämä
vastaanotto oli liiaksi vastenmielistä. Kuinka taivahan nimessä tämä,
jo kauan sitten unhoitettu Karasuannon vaimo, oli tänne tullut,
ikäänkuin pilvistä pudoten!
Kreivi peräytyi pian ja yht'äkkiä tuns itsensä kerrassaan niin
harmittavan pikkaraiseksi.
Mutt' Andreas Thorsenin vaimo jäi jäljelle seisomaan, kyynäspäällään
nojaten portinpieleen, ja tähysteli tuota pois rientävää.
Hän ei ollut nähnyt poikaansa, hän oli nähnyt ainoastaan kreivi
Vasilin.
Kun hän juuri ehtoon' ennen oli tullut sinne erään kuojailijajoukkion
kanssa, joka hänelle elatuksen antoi, ei hän tiennytkään Andrén olevan
Tromsöössä, yhtä vähän kuin huhukaan hänen poikansa satumaisesta onnen
kohtalosta koskoinkaan hänen häilyvän elämänsä ajall' oli hänen
korvillensa päässyt.
Aina ei ajatellut lastansa. Hän ajatteli ainoastaan sitä miestä, jonka
hän oli hyljännyt ja jok' oli niin hyvä hänelle ollut.
"Ja minä vanha vaimo olen tarvinnut seitsemän ja kakskymmentä vuotta
tullakseni takaisin hänen luokseen!" ajatteli hän murheellisesti. "Nyt
enää en minä voi! Oi, josp' edes saisin kontata hänen jalkainsa eteen
ja sitten -- kuolla."
Kreivi Vasili kiiruhti tiehensä, ikäänkuin hiis jonkun vastenmielisen
muiston muodoss' olis tavotellut tallata hänen kantapäilleen.
"Nyt matkustamme Kautokeinoon," sanoi hän hengästyneenä hotelliin
tultuansa. "Ilma ei ole hyvä täällä, me tarvitsemme näyttämön
vaihetusta."
Kreivi Vasilin ilo siitä, ett' Andrén päätös oli yhtäpitävä hänen oman
päätöksensä kanssa, sai tuon pienen miehen hurmouksesta hämilleen.
Olga kätki kuitenkin ihmetyksensä täst' yhtä pikaisesta kuin
odottamattomasta kääntehestä.
Matka määrättiin pian, ja kun Andréta vastoin uutta miel'alaansa ei
voinut pakoittaa antamasta muutamien voittoriemun kukkain maassa maata
ja kuihtua niit' oitis poimimatta, niin -- vuoden ajan ankaruudesta
huolimatta -- määrättiin matkustus tapahtumaan Hammarfestiin, Vardöön
ja Vasinon kautta eräällä lotjalla, jonk' oli Vesisaareen määrä mennä.
André sen ohessa toivoi, että hänen vaimonsa näkis nämä paikat talven
aikana.
André, hänen vaimonsa ja appivaarinsa olivat kuitenkin tuskin Tromsööstä
lähteneet ennenkun tieto Kautokeinon levottomuuksista saapui
hiippakaupunkiin ja herätti hirmuista hälinää ja suurta murhetta.
Erinomaisiin toimenpitoihin ryhdyttiin ja virastot, nimittäin: pispa ja
piirinamtmanni, suoriutuivat heti paikalla matkalle Kautokeinoon.
André läheni verkalleen Itäfinmarkenia.
Hänell' oli siellä joku työ tehtävänä -- mutt' itse ei hän aavistanut,
mikä.