Pohjoisnapaseutujen pieni Pariisi. -- Näin monen monia vuosia sitten
kutsuttiin, kunnioitettiin Ultima Thulen pääkaupunkia, sen vaurastuneen
seuraelämän loiston, säädyllisyyden ja hienouden vuoksi, sen
taideaistin ja ihmetyttävän musiikkitaide "yksityiskokoelman" ja
erityisten etevien draamallisten kykyjen perusteella -- ylisummaan
lahjakasten ihmisten tähden.
Kavaljieri, joka vaan menestyksekkäästi ja suosiota saaden Tromsöön
seurapiireiss' esiytyi, saattoi empimättä esiytyä mimmoisess'
ulkomaankin salongissa hyvänsä; olihan hänen tapansa kyllin silitetty
ja polierattu.
Tuon omituisuuden sille osaks antoi sen virkeä meriliike, sen alituinen
kanssakäynti muun ulkomaailman kanssa, ja osaks myöskin se seikka, ett'
useat sen nuorisosta saivat kasvatuksensa ulkomaisissa kasvatus- ja
opetuslaitoksissa.
Että Tromsöön seuraelämä muodostui noin kauniisti ja niin rikkaasti,
oli kuitenkin samall' eräs välttämättömyys. Luonto suurinn' osana
vuodess' ei tarjoa mitään; tromsööläiset olivat eroitetut ja viitatut
omihin itsihinsä.
Samall' aikaa kun tuo edellämainittu, verinen draama varttui
Kautokeinossa, jatkui pariisilaiselämä vähäisvauhtisella
väsymättömyydellä ja lakkaamattomilla konserteilla ja dilettantti- eli
taiteensuosija-näytelmillä, illallisilla ja tanssiiaisilla, vaikka
paksu pimeys peitti pohjoisnapakaupungin niin sakeasti, että jopa
puol'-päivän aikanakin poltettiin kynttilöitä.
Mikä kirjava panoraama oli näillä kaduilla nähtävänä: luminietosten
peitossa ja himmeästi valaistut katselijan silmälle!
Kalleilla suden- ja karhun nahkoilla varustetut ja kudotuilla
verkkopeitteillä koristetut venäläiset re'et ryömivät pitkin katuja.
Mikä kulkusten kulina, mitkä näpeät piiskan viukehet! Mikä nauru,
kiljunta ja kiroileminen norjaksi, lapiksi, suomeksi ja venäjäksi!
Lotjia vilisi salmessa ja merimiehiä rantasilloilla. Mustaparrat,
vakahat venäläiset kauppamiehet kävelivät ympäri, taskut täynnä ryssän
pähkinöitä. Venäläiset ovat sävyisiä, hyvä luontoisia. He ovat
lapsrakkaita ja kernaasti tahtovat houkutella iloisen hymyilyn kaikille
laps-kasvoille, jotka he vaan kohtaavat, ja etenkin ryssän pähkinäin
avulla.
Mustilaistavoin olivat merilappalaisten joukkiot asettainneet kullekin
kadulle ja jokaiselle rantasillalle, jo etäämmältä tunsi heidät
peuranvuotainsa hajusta.
He nauraa hohottelivat ja purpattain pakinoivat, kingotuita kuivia
kalojansa kastoivat hylkeen-rasvaan ja kiittivät Jumalaa "hyvälle
maistuvasta" ateriasta.
Mikä harvinainen, kirjava olelma! Ylöllinen hienonnus ja sivistämätön
paimenelämä, raukea väsymys ja tajuamaton naiviteetti (viattomuus).
Jatkaos vaan olelmaas, sä omituinen pohjoisnavan elämä! Sinä
vaahtoava ja raitis, Tromsöön, jäämeren aalloill' uiskennellessa ja
pohjoisnapakaupungin tuhansien kotojen kynttilöistä valon paksuun
pimeyteen paistaessa.
Kuun hopea hohtehen valaisemana lepäs Ultima Thulen pääkaupunki
selittämättömänä, puoliks aavehen kaltaisena Fata Morgaanana
(heiastusten maana), jonka peljätään katoavan, jos sitä vaan lähestyy,
samalla kun taivaan tahtisoihdut piirustelivat ihmeteltäviä
riimukirjaimia sen pään päälle.
Tähdenlennot seurasivat tiheään toisiansa ja laskivat alas
pohjoisnavan mereen.
Seisahdu, sa kimeltävä sade, sä sekoitat nä'ön ja ajatuksen!
Revontulet leimahtelivat läp' avaruuden. Ne loistivat, ne
säkenöitsivät, ne vihelsivät sähkön viemaavassa viehkurissa. Täm' oli
alkehishenkien hillimätön linnustus.
Tromsö liemusi täydess' ilotulituksessa ja sädehtien loisti satuisehen
yöhön.
Kaikk' oli kuitenkin vielä tyyntä, eikä Kautokeinostakaan ollut vielä
mitään onnettomuus-sanomaa näille maille tunturien ylitse ehtinyt.
Mutta Tromsöön ilokkaassa seuraelamäss' alkoi pian hiljainen
aallehtiminen loiskaa. Tuo uskonnollinen herätys rupesi vähitellen
orastamaan hiippakaupungissakin, mutta tämä tapahtui kaikessa
tyyneydessä, hiljaisuudessa. Ei tämä viel' ollut päässyt niihin
piireihin, joiss' André asuskeli. Kuitenkin oli hän sattumoilta saanut
haahmeita tästä "mystillisest' ilmiöstä", kun hän väliin iltasilla
katuja vaelteli, kuuli hän virren veisuun yhdestä ja toisesta
huoneesta, joissa kristillisiä hartauden harjoituksia pidettiin.
Silloin André usein seisoi hiljaa, kuunteli ja katseli ylös akkunoihin,
joist' alas laskettujen kardiinien takaa valkeat loistivat.
Nämä satunnaiset haahmeet olivat kuitenkin kylliks antamaan hänen
helposti liikutuksiin joutuvalle fanttasiiallensa määrättömän
vaikutteen jostakin salauksekkaasta siin' ilmassa, jota hän hengitti,
kuohuvista, salatuista voimista, joit' ei hän vallita voinut.
Tuota pitkitettyä taistelua Andrén ja hänen nuoren rouvansa välill'
yllytti vielä hermoja kiihoittava unettomuus, jok' useinkin on
synkeiden aikojen armoton, laupeudeton seurakumppani. Molemmat olivat
he nuoret, elinvoimaiset ja -- -- väkevät, ei kumpikaan tahtonut
vaatimuksissaan mukautua, eikä kumpikaan tahtonut alentautua. Kiihkeä,
mielistynyt rakkaus, jonka he molemmin puolin tunsivat toisihinsa,
antoi taistelulle vauhtia, joka saattoi sen kukkupääksi.
Samoin kuin André viistoista vuotta sitten Kautokeinossa kietousi
tuohon nuoreen tyttöön yleispalvelijan okkeluudella valloittaakseen
hänet vihdoin, sen tähden taisteli hän nyt kuni Pygmalion, että hänen
Galatheansa sais sen hehkun ja miellynnän, jota hän vaati.
Pygmalion tahtoi tulla Galathean jumalaksi.
Olga ikävöitsi Andrén isää äärettömästi.
Tämä lopulta kävi niin rasittavaksi, ett'ei sit' enää kärsiä voinut,
sillä hänell' oli tunne siitä, että jos hän vaan pääsis tuolle vanhalle
miehelle purkamaan ja keventämään epäilevää sydäntänsä, niin kaikk' on
parhaaks kääntyvä.
Andrén "suuri työ" oli nyt valmis, tämä romanttinen eepos, -- sill'
Ultima Thulen poika oli luonnollisesti täysverinen romantiikko, -- joka
kaikkein toivoa myöten oli laittava maailman imehtimään.
Nuori runoilija oli nyt juuri lähettänyt käsikirjoituksen
kustantajalleen, kun hän ja kreivi Vasili erään' iltana
promeneerailivat kaupungin kävelypaikoilla.
Edellinen heistä nautti sydämessään innostuksensa tähteitä, samalla kun
jälkimmäinen sommitteli teoriiojansa prae existenssin (edelt'-olon)
kauneudesta ja syvämielisyydestä.
Hänen vävynsä vastaili hajamielisesti ja ykstavuisilla sanoilla. André
oli "anderswo engagirt (toisaalle tilattu)" eikä voinut luovuttaa
ajatuksiansa siit' äitinsä kuvasta, minkä hän runoelmassaan oli esihin
loihtinut.
Vihdoin täytti tämä kuva koko hänen sielunsa hivuttavall' ikävällä,
saada kerran nähdä hänet kasvoista kasvoihin.
Olishan ihme, jos tuo tapahtuis, mutta visseinä aikoina on ihmisluonto
valmis toivomaan jotakin odottamatonta jopa melkein kuin jos tuo
ikävöitty, kaivattu, kuvallisesti puhuen, kuolleist' ylös nousis.
Kreivi Vasili seisahti yht'äkkiä. He olivat juuri erään pahanpäiväisen
ravintolan, Hanssonäs'in edessä, johonka muudan matkaileva
karamattijoukkio oli avoimen juomalan eteen asettainnut.
"Voilà (kas tuossa)!" virkkoi kreivi Vasili, "Käykäämmepä hetkeksi
tuonne noita kuojailijoita katsomaan. Minä nä'in eräät kasvot, joita
minuutti parisen kyllä silmäillä sietää."
Kreivi avas portin, ja André konemaisesti seuras häntä, yhä edelleen
ollen vaipuneena omihin ajatuksihinsa.
"Tuoppinen olutta, ruo'ankauppiatar!" virkkoi kreivi Vasili hymyillen.
André, joka juuri silloin fanttasiiassansa katseli äitiä semmoisena,
mimmoiseksi hän oli hänet loppunäytöksessä kuvannut, kun tämä
Valkyrianin tulisell' ihastuksella sotisoihtua liehutteli, katsoi nyt
sitä naista, jok' olut tuoppisen heille toi.
Hän peräytyi, ikäänkuin käärme olis häntä puraissut. Hän heitti
tuoppisen kädestään naista vasten ja syöksyi ulos, ikään kuin tuo
virmahenki, joka häness' asui, ja jonka hän äidin maidoss' oli imenyt,
olis seurannut hänen askeleissaan.