Uudenvuoden päivän aamuna löydettiin hänen ruumiinsa lumesta. Thorsen
katsoi välttämättömäksi, että vakaviin hillitsemis-ohjeihin oli
tartuttava, joll'ei kapinaa tahdottu päästää semmoiseen leveyteen, jota
hän tuskin uskals ajatellakaan. Sentähden läks hän pois ja meni
nimismiehen luo.
"Meidän täytyy heti paikalla lähettää pikasanansaattaja voudille, jotta
hän lähettäis poliispalvelijoita," sanoi hän.
"Kenenkä lähetämme?" kysyi vallesmanni. "Täällä Kautokeinoss ei löydy
yhden yhtä lappalaista, johon uskaltaisimme luottaa. Jakob Tudekas on
liiaks vanha."
"Sitten täytyy sun itses matkustaa," tuumas Thorsen. "Lähde nyt aivan
paikalla, täss' ei auta minuuttikaan siekailla, ja ota mukahas
varaporo."
Vallesmannin lähdettyä kasvoivat kuitenkin levottomuudet hetki
hetkeltä.
"Mit' on minun tekeminen, pitääkseni heit' ohjissa?" mietti kanttori.
"On uudenvuodenpäivä. Menenkö avaamaan kirkon, sytytänkö kynttilät ja
pidänkö rukoukset kuorin ovella? Mahtaneehan tuo tok' olla minulle
luvallista hätätilassa, pelastaakseni ihmishenkiä."
Kohta tämän päätöksen tehtyäänsä meni hän Jakob Tudekkaan maamajalle.
"Tule mukahani, Jakob," sanoi hän, "menemme kirkkoon ja sytytämme
kynttilät. Sinä soitat kelloja."
Sanaakaan sanomatta nous samilainen ylös ja seuras häntä.
Kirkko avattiin, kynttilät sytytettiin ja kirkonkellojen hurskaasti
kutsuva ääni kajahteli ylt'ympäri Kautokeinon.
Lappalaiset seisoivat ja kuuntelivat.
Mit' on tuo? Eihän siellä tähän vuoden aikaan koskoinkaan ole
jumalanpalvelusta pidetty?
Mutta kirkonkellot kaikuivat yhä vaan, ja kynttilät loistelivat ulos
akkunoista.
"Tämä täytyy olla jotain ihmettä," ajattelivat lappalaiset ja
virtasivat tuot' imehtimään. Jok' ainoalta haaralta heitä riens ja
tunkeutuivat kirkkoon.
Andreas Thorsen seisoi kuorissa, ja jonkun sekunnin näki hän ikäänkuin
vilahdukselta Lamik Rikkutin haahmon, joka hiipi kirkon ovesta sisähän.
Kirkko tuli tungoksen täyteen, ja lappalaisten uteliaat kasvot olivat
käännetyt ylös kanttoriin päin.
"Jumalan nimessä!" ajatteli Thorsen, samalla kun hän alkoi lukea
alkurukousta.
Mutta samalla kajahti korkea, voimakas ääni kautta kirkon:
"Kirottu ole sinä, Andreas Thorsen!"
Kanttori käännähti ja näki Lamik Rikkutin, joka seisoi tuoll' ylähällä
saarnastuolissa ja tähysteli Thorsenia tuonne kuorihin alas vihaa
puhkuvin kasvoin.
"Astuos alas, Lamik Rikkut," lausui Thorsen tyynesti, käännähtäen taas
seurakuntaan päin, alkaen rukoilla:
"Isä meidän, jok' olet taivaissa -- -- --."
"Sinä, Andreas Thorsen, valhettelet!" lausui Lamik Rikkut kiitäen
saarnastuolist' alas kuorin etehen. "Sun on sanominen: 'isä meidän,
jok' olet helvetissä!' sill' isäs on perkele. Liittykäätte minuhun,
samilaiset! Semmoist' opettajaa emme kärsiä saa. Helvettiin hänet alas,
siell' on itku ja hammasten kiristys!"
Tuo lappalainenpa oli melkeen kunnioitusta vaikuttavan kaunis, siellä
sädehtivin silmin seisoessaan, avopäin ja sanain yhtenä virtana
juostessa hänen huuliltaan loimuavassa loistopuheliaisuudessa.
"Minä olen lihatta ylösnoussut!" ylpeili hän. "Hengen voimast' olen
totinen Jumala, ja ihmisellisen luontoni voimast' olen totinen ihminen.
Langetkaatte, samilaiset, polvillenne ja rukoilkaatte! Minä olen
Kristus!"
Tämä tuntui kuitenkin ylön rohkealta sille lappalaisparvelle, joka
samana päivän' oli Karasjoelta saapunut, ja jot' ei vielä villitys
ollut käsittänyt. Nämä astuivat esille ja ottivat Lamik Rikkutin
kiinni.
Rikkut teki riivattua vastarintaa, hän heittelihe oikeaan ja vasempaan,
ja kun hänen "uskonveljensä" kiiruhtivat hänen avukseen, murtausi hän
joukon läpi ja syöksihe ulos.
Kirkossa nousi nyt hirmuinen kahakka Karasjoen ja Kautokeinon
lappalaisten kesken. Verta virtas siunatulle permannolle, vannomiset ja
kiroukset tunkeutuivat ylös alttarille asti.
Thorsen, joka tunsi lappalaisten jok' ainoan uuden vaikutteen
vastaanottavaisuuden, huomas oitis, ett' ainoa pelastuskeino oli pika
pimeys.
"Sammuta kynttilät, Tudekas," sanoi hän. Mutta Jakob Tudekas remalla
silmin seisoi liikkumatonna tutkien tuimasti taistelevaa joukkiota.
Saastutus oli hänehenkin alkanut tarttua, ja kun pieni lappalaistyttö,
noin yhdentoista vuoden ikäinen yht'äkkiä juoks esille vaimojen
joukosta ylös alttarille ja viukuvall' äänellä huuteli: "veren! veren!
veren! veren, joka ristillä vuoti, anna vuotaa kiroukseksi!" syöksyi
Tudekas esille, laskihe polvilleen ja riemuitsi:
"Herra on totisesti kansaansa etsinyt! Herra, sinä olet tämän kätkenyt
viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille ja
halvoille!"
"Varo itseäs, Tudekas!" varoitteli Thorsen. "Seuraa kanssani kotiin."
Turhaan! Varoitukset ja kehoitukset sattuivat kuuroihin korvihin.
"Kun ihmiset vaitiutuvat, niin kivet puhuvat," huusi Jakob Tudekas.
Silloin sammutti Thorsen kynttilät ja pilkko pimeäksi muuttui kirkko.
Yht'äkkiä syntyi nyt kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut hiiren hievahdusta,
ainoastaan lappalaisten ähkyvä hengintä.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoi Thorsen ypö yksinänsä jäljellä tuossa
pimeydessä.
Lamik Rikkut oli sill' aikaa kiitänyt kirkost' alas omalle
maamajallensa.
Seimke istui poron taljalla valkean ääressä, puol'alaston lapsi
polvillaan, silloin syöksyi hänen miehensä sisään.
"Nuo syntiset koirat vainoavat minua!" virkkoi hän. "Annas minulle
vähäsen lihaa ja leipää, minun täytyy kivuta ylös tuntureille!"
Seimke laski pikku Vaidin taljalle ja vavisten täytti hänen pyyntönsä,
samall' otti Lamik eväspussin ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.
"Jää lapses luo, Lamik," sanoi Seimke ja rukoillen tarttui hänen
käteensä.
Rikkut kiskas kiivaasti kätensä ja lausuen: "Jok' auraan laskee
kätensä, älköön katsoko taaksensa, muutoin muuttuu hän suolapatsaaksi,
miten Lothin vaimo!" kiiruhti hän pois vaan.
"Herra Jumala, Isä!" sanoi Seimke ottaessaan lapsen sylihinsä ja itkien
kokoon kääriytyi valkean ääreen. "Minun sydämeni on hento, voimaton
niinkuin siivetön lituraukka. Tule, tule Sinä ja ota se käsihis!"
Muutamia hetkiä sen jälkeen, kun Thorsen oli kotihinsa palannut, tuli
Seimke syöksähtäen hänen luoksensa lapsi seljässä.
"Tule ylös, rakas kanttori, tule ylös!" huusi hän, kyyneleet virtasivat
hänen kasvoiltaan. "Minun isänikin on saanut saastutuksen, tule ja
vapahda hänet!"
Thorsen seuras kohta häntä tämän maamajaan, mutta kun hän nosti ylös
porontaljan ja astui sisään, peräytyi hän ehdottomasti takaisin
nähdessään nä'yn, joka hänen silmäänsä kohtasi.
Jakob Tudekas puol'alastonna istui maalaattian keskellä ja vaikersi
niissä nuorissa, joilla hän sidottu oli. Vaahti kumpusi hänen suustaan,
ja hän oli Raamatussa mainittujen hortotilaan joutuneiden kaltainen.
Paljainpäin seisoivat lappalaiset hänen ympärillään ja katselivat häntä
pyhällä kunnioittamisella.
"Me täydyimme sitoa hänet," virkkoi joku heistä. "Henki tulvas hänehen
suuressa mitassa, ett'ei hänen ruumiinsa voinut kestää sitä."[11]
Thorsen silmäili häntä.
"Kuink' on nyt laitas?" kysyi hän.
"Minunko? jok' olin, olen ja olen oleva!" tutkas Tudekas. "Taivuta
polves!" ärjähti tyttärelleen.
"Kyllä, minun on se tehtävä," vastasi hän ja lankes polvilleen hänen
eteensä.
Tudekas nosti ylös sidotut kätensä.
"Tuo ei ole kylliks. Sinun tulee rukoilla minua, niinkuin -- -- --."
"Malttakaas, malttakaas!" sanoi Thorsen, "ei kuitenkaan missään
tapauksessa Jakob Tudekasta! Nouse ylös Seimke!" jatkoi hän, "sinun
tulee rukoilla Herraa, sinun Jumalaas ja hänt' ainoata palvella!"
Kun Seimke verkalleen nous ylös, loi Tudekas silmäyksen Thorseniin,
täynnä vihaa, mutta myöskin pelkoa.
"Saatana ottakoon sinut!" huusi hän.
"Sinä et saa nuhdella," sanoi lukkari.
"Kyllä, Belialin poika! Kun nuhtelemisen voima tulee ylitseni, niin
nuhtelen minä."
"Hänellä on oikeus nuhdella sinua," huusivat lappalaiset. "Jakob
Tudekas on hengissään, aavehissaan."
"Se henki, joka puhuu teidän suustanne, todistaa parhaiten, minkä
hengen lapsia olette," vastasi Thorsen. "Samilaiset, te olette
näyttäneet minulle teidän Rievdadus-merkkinne."