"Sä arvelet niinmuodoin, ett'ei täällä tule mitään sielun ravintoa."
"En, sit' en tarkoita."
"Mitä tarkoitat sitten, rakas lukkari?"
"No sitä, ell'ette, jonkun vanhan ystävän kanssa tahdo tulla yhdessä
rukoilemaan, niin voittehan sen sitten jättää."
"Mutta sittenhän ei täällä mitään sielun ravintoa tule."
"Kyllä, kyllä, sitä tok' tulee."
"No, mutt' annatteko sitä silloinkin, kun ei ketään saavu sitä
saamaan?"
"Onpa kuitenkin yksi sanonut tahtovansa tulla."
"Ja tämän ainoan tähden aiot sinä todellakin pitää kokonaisen sielujen
ravitsemissaarnan.
"Aivan, niin aion minä."
Lappalaiset pärähtivät hillimättömään nauruun.
"Kuka on sitte tämä ainoa, lukkari?"
Andreas Thorsen nous ylös.
"Ibmel -- Jumala," sanoi hän juhlallisesti.
Pelästyneinä kunnioituksesta paljastivat lappalaiset päänsä ja tekivät
äänettömän kumarruksen.
Silmänräpäyksen hiljaisuuden käytti Thorsen hyväksensä ja alkoi
rukouksen, mutta tuskin oli hän lopettanut, ennenkun hiljaisuus jo
katosi, ja ääni kuului keskeltä seurakuntaa.
"Uskotko, lukkari, puhuvas hengessä sen, mitä nyt puhut meille
ihmisille?"
"Uskon," vastasi Thorsen, antamatta itseänsä häiritä, "minä uskon sen,
sentähden ett'en koskaan puhu mitään, muuta kuin mitä pyhä Raamattu
selvillä sanoilla on lausunut."
"Se on valhetta," huusivat lappalaiset, "sillä jos hengest' olisit,
miten me hengest' olemme, niin et sinä, joka sanot opettaja olevas,
antais kenenkään pitää rauhaa eikä eloa, joll'ei hän hengest' olis,
miten sinä ja me."
Hän tuskin oli puheensa lopettanut, kun eräs vanha vaivanen vaimo
leukkaleukoinensa, paljain päin ja harmaat hiukset vanutteisina
riippuen alas hartioille, syöksi sisään.
"Samilaiset! Samilaiset!" ulvahti Saara Hurri hiuksiansa sipaisten,
"Kristus on ilmestynyt minulle. Seisoen loistavalla pilvellä uskoi Hän
minulle tuomarivallan, ja Pietarin avaimet. Minä tulen herättämään
kuolleet profeetat. Ja Herra sanoi: 'Johdata tänne minun viholliseni,
jotk' eivät tahdo, että minä hallitsen heitä, ja tapa heidät minun
silmäini edessä!'"
"Rakkahimpani," sanoi Thorsen, "älkäät uskoko jokaista henkeä, mutta
koetelkaatte henget, ovatko ne Jumalasta! Sillä monta väärää profeettaa
on maailmaan tullut."
Saara Hurri navahutti nyrkkinsä pöytään ja viskasi Raamatun laattialle.
"Lukkari!" äyhkäs hän. "Minä kiroan sinut, sinä olet Jumalan
vihollinen!"
"Tuo vaimo on profeetta!" riehuvina huusivat lappalaiset, "kuulkaa,
kuulkaa, mitä hän vielä sanoo!"
"Kahlehtikaatte hänet!" sanoi Saara Hurri ja osoitti Thorsenia.
"Sitokaa hänet ja tappakaa hänet; sillä hän julistaa väärää oppia!"
Ja nuo lempeämieliset lappalaiset tulivat julmiks uskonvimmassaan, ja
tämä heidän julmuutensa käänsiin hillitsemättömimmällä raivolla
kanttoria vastaan, jota he aikoinansa kaikk' olivat rakastaneet.
"Sinä olet vaakalla punnittu ja köykäiseksi havaittu!" hälisivät he, ja
-- yhtenä miehenä kääntyivät he häntä vastaan ja mielivät törmätä hänen
päällensä.
Kyynel silmin katseli Thorsen heitä ja virkkoi: "Isä, anna heille
anteeks, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."
Ja tuo hillimätön lauma kääntyi takaisin, ei kukaan uskaltanut laskea
kättänsä hänen päällensä.
Tuo vanha mies seisoi nyt koskemattomaksi julistettuna joukossa,
ikäänkuin hänt' olis näkyväin enkelien sotajoukko piirittänyt.
Kaikki kävivät ulos toinen toisensa jäljestä, ja kun huone oli tyhjänä,
lähti Thorsen pois ja sulki etuhuoneen ovea.
Tämäkin oli juhlallisuutta; sillä tuskin olivat lappalaiset ulos
pakkaseen päässeet, ennenkun joku selittämätön voima, joka heit' oli
ohjissa pitänyt, oli murtunut.
Uhkauksia ja juuri kuin kesyttömäin eläinten ulvontaa kuului huoneen
ympäri ja he hyökäilivät vasten ovea. Mutta vahva rautakanki kesti
heidän hyökkäyksensä.
Thorsen sammutti valkean.
"Jumalan nimessä!" sanoi hän sitä pöydälle laskiessaan.
Kirousten sade lankesi vielä hänen päällensä näiden hurjain ihmisten
suusta, huolimatta siitä, että Thorsen oli heit' opettanut, auttanut ja
lohduttanut.
"Tämä on liiallista, Herra," sanoi hän, "tämä on liiallista!"
Sammuttaissansa kynttilää, tuntui Thorsenista ikäänkuin kylmää vett'
olis hänen suonihinsa suihkutettu.
Lappalaiset viskasivat vieläkin yhden kiven ovehen, vaan sitten
vetäysivät pois.
Ulisten ja räyhäten yön pimeydessä lappelivat suksillansa peurakylästä
peurakylään, karkasivat maamajoihin, vetivät lapset ja vaimot ulos
lumeen ja ruoskivat heitä siksi, kunnes he uskoivat heidän Jumalaansa.
Thorsen, joka hetkisen tämän jälkeen oli mennyt ulos, seisoi hiljaa
huoneensa edustalla ja murhemielin kauhulla kuunteli hirmuisia huutoja,
jotk' yön läpi vihloutuivat.
"Isä Thorsen," kuului ääni hänen sivullaan.
Hän käännähti ja näki nuoren lappalaispojan, jonka kauniit kasvot
kääntyivät hänehen päin. Nuo ovat hurskaan näköiset ja iloa sädehtivät,
kuni enkelin kasvot.
"Isä Thorsen" sanoi hän, "isäntäni on minut lähettänyt asialle Jakob
Tudekkaan luo, mutt' uhkaten kovan kovalla selkäsaunall' on minua
kieltänyt sinun luokses poikkeamasta ja puhumasta sinun kanssas. Mutta
mun täytyy, isä Thorsen, mun täytyy sinun luokses tulla."
"No, minkätähden, Aiken Judnir?" kysyi kanttori.
"Niin, isä Thorsen. Isäntäni, Alits Virtotak, on tuot' uutt' uskoa, ja
hän on piessyt ja rääkännyt minua, -- nähkääs näit' arpia ruumiillani,"
hän paljasti rintansa, "niin, hän on houkutellut minua ja luvannut
rahoja minulle, jos minä luopuisin vanhasta ja rupeaisin uuteen uskoon.
Mutta minä tahdon pysyä vanhass' uskossani, isä Thorsen, ja sano nyt
jotakin hyvää minulle Jesuksen nimessä. Minä tarvitsen lohdutusta."
Tuon vanhan miehen sydän avartui, ja hän tunsi Herran armahtavaisuuden
ja uskollisuuden, Herran rakkauden, jok' ei unhoita omiansa.
Ja yön hiljaisuudessa, kun "saatana kävi laaksoiss' ympäri niinkuin
kiljuva jalopeura etsien, kenen hän sais niellä," istui vanhus ja tuo
nuori poika puhellen Jesuksesta ja Hänen autuaast' armostansa, ja
kiitollisuuden kyyneleet kastelivat heidän kasvojansa. Ja molemmat he
tiesivät, että heidän Herransa oli heidän keskellänsä; sill' olivathan
he kokountuneet Hänen nimessään.
"Tahdotko nyt salata, ett' olet minun luonani ollut?" kysyi kanttori,
kun lappalaispoika nous ylös pois lähteäksensä.
"En!" vakuutti hän riemuten. "En tahdo salata mitään, en vaiketa
mistään, vaan kärsiä kaikki, kaikki, ja tahdon vastaan ottaa
selkäsaunani!"
"Mene Jumalan kanssa," sanoi Thorsen; laulellen ja hypellen, kuni
lapsi, kävi Aiken marttyyriuttansa kohden.
Hän ties, että Alits Virtotak oli tuossa raivoavassa joukkiossa, mutta
miss' oli tämä? Hän kuuli sen kaikkialla, mutt' ei nähnyt ketäkään. Ei
edes yht' ainoata ihmisen kuvainta langennut lumelle.
"Ehk' ovat tuoll' ylähällä kirkossa?" ajatteli Aiken Judnir.
Aika vauhtia hiihtoa hivelti hän, mutt' ehdittyänsä kukkulan kupehelle,
seisahti hän ja eräs outo värähdys kävi hänen olemuksensa läpi.
Kirkkokunnas kiehui ihmisiä mustanaan. Kuni kääpiöitä kumpusi
lappalaisia ylös maasta; kivi, kivi ja taas kivi viukui ilmassa ja
kieppuen lensi kirkon akkunoita kohden. Oli yleinen kivitäntä.
Hengästyneenä viuhtoi Aiken vastamäkeä ylös ja syöstyi joukkoon.
"Malttakaas, malttakaas!" kiljahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Te
ette saa kivittää Herran huonetta!"
Mutt' Alits Virtotak juoks esille ylös nostettu suksisauva kädessään ja
tarttui pojan käspuoleen.
"Miss' olet ollut?" ärjyi hän.
"Kanttorin kotona," vastas Aiken Judnir. "Minun kaikin mokomin täytyi
saada Jumalan lohdutusta uudenvuoden päiväksi."
"Hänehen on mennyt perkele," ärjyivät lappalaiset, "tuo paholainen on
hänest' ulos suomittava."
"Suokaa minulle anteeks, isäntäni," rukoili Aiken, "mutt' enemmän tulee
kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Nämä sanat olivat nyt merkkinä siihen myrähän, joka nyt vallan sai.
Päski riistettiin häneltä, selkä paljastettiin ja hänet sidottiin
hihnoilla koivuhun kiinni.
"Herra Jesus! auta minua niinkuin sinä autoit pyhää Stefanusta!"
rukoili Aiken.
Suomitseminen alkoi. Lyönti seuras lyöntiä ja veri virtas valkealle
lumelle punaten sen.
"Auta, auta minua, Herra Jesus!" rukoili Aiken Judnir, "anna minun
saada Sinun tähtes kuolla."
Viimein vilpeni raivo.
Vihdoin väsyivät nuo ylös nostetut kädet ja vaipuivat alas!
Aiken päästettiin puust' irti, viskattiin kirkon oven edustalle, ja
enemmän verta janoavat lappalaiset kiiruhtivat pois paikalta.
Hiljaisuus alkoi kirkkokynnähällä. Uudenvuoden yö sädehtien katseli
kirkkaasti alas maahan.
Tuolla, tuolla lepäs hän kirkon oven edustalla, verehtivänä,
puol'alastonna, voimatta liikuttaa yht' ainoata jäsentänsä.
Aiken koki vetää itseänsä pois paikaltaan, saadakseen päskinsä
käsihinsä, mutt' oli mahdotonta. Ei mikään huuto voinut vapauttaa
häntä; sill' ei ketäkään ihmislast' ollut kuuluvissa, ja vaikkapa joku
olis ollutkin, niin hän ei jaksanut huutaa.
Nyt ties Aiken, että hänen oli kuolijaksi paleltuminen. Mutta hän makas
Jumalan huoneen oven edustalla kasvot käännetyt ylöspäin, ja
uudenvuoden tähtöset valaisivat hänt' alas.
Ristihin liitetyin käsin ja tyynt' onnellisuutta puhuvin katsehin makas
tuo nuori lappalainen odottaen kuolemaansa.
"Herra, tule pian ja kanna minut kotihin!"
Sädekiilto kimalteli lumella ja levittäytyi Kautokeinon laaksoon. Se
loisteli taivaast' alas maahan ja maast' ylös taivaasen ja tässä
sädekiillossa nyökäytteli enkelinpää alas hänelle. He lepäsivät kaikki.
"Kiitos, Herra Jesus, kiitos!" huo'ahteli Aiken.
Silloin heleä veisu kajahti kirkossa. Veisun hurskaat säveleet soivat
kauas uudenvuoden yöhön, ja Aiken ties, että nämä olivat Jumalan
enkeleitä, jotka lauloivat:
"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto."
Kun kuu kohos yli tunturien, oli Herra Jesus Aiken Judnirin kantanut
kotihin.
Hän makas kuolleena kirkon oven edessä, autuaallinen hymy huulilla,
kasvoilla ja hän vietti uudenvuoden juhlaa taivaassa.