Aurinko jätti pohjoisnavan, viimeinen höyryalus läksi sattumalta
samana päivänä etelään päin.
Isänsä kreivi Vasilin seurassa kävi Olga ylös saarelle sanoaksensa
jäähyväiset niin auringolle kuin höyryaluksellekin, tuolle suorastaan
muuhun maailmaan yhdistäjälle.
He kiiruhtivat saaren korkeimmalle paikalle, josta he kauemmaksi
saattoivat silmin seurata matkaajia, ja tähystivät etäälle salmen yli.
Keveät hölkkä-aallot kirmaisivat ja tanssivat höyryaluksen vetämällä
juovehella. Miks eivät voineet hillitä ratasta, joka niin armottomasti
riens eteenpäin?
Aurinko lähenihe yhä enemmän ja enemmän tunturin harjamaa.
Höyryalus hieppuvine savuinensa ja lieppuvine lippuinensa liuskeli
kau'emmaks ja kau'emmaks -- valoa, aurinkoa ja -- eloa kohden!
Auringon hehkuva silmä koski jo tunturin harjamaan.
Olga seisoi hengähtämättä, eteenpäin nojauntuneena. Oi, jospa hän vaan
vois saada kiinni tuon hehkuvan tuliterän ja pysyttää sen luonansa!
Höyryalus laski kanuunan laukauksen. Tomu pölähti yli salmen lähdön
merkkinä. Tromsöönsalmen kalalokki-parvet pyrähtivät ilmaan kirkuen ja
parkuen. Auringon silmä katseli alakuloisena Finmarkenin ylitse.
Laukaus vieläkin! -- Ja samassa hetkessä laskeus aurinko.
Kuolon hiljaisuus. Melkeinpä kalalokitkin hiljenivät. Ainoastaan
kanuunan paukaukset vielä viereskelivät, vakaisa kaiku kuului yhä.
Ei kukahan liikkunut tuoll' ylähällä saaren korkeimmalla paikalla. Joko
tajuten tai tajuamatta tunsivat he, että jumalais-olemus oli heiltä nyt
hyvästinsä ottanut. Silloin tuli André paljain päin kiiruhtaen tielle
päin. Hänell' oli hattunsa kädessään ja hänen käyntinsä oli
poikkelehiava ja kiiruinen ikäänkuin jos joku olis häntä takaa ajanut.
Vaimonsa kohdattua oli hänen hengityksensä hätäinen ja lyhyläntä; Olga
saattoi kyllä huomata, että hänen sydämensä löi kiihkeästi. Andrén
kasvot olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä levottomasti mulkoilivat
sinne tänne.
Nimeättömällä kauhulla katseli Olga häntä. Tämmöisinä hetkinä muuttui
André aina niin ihmeellisen kylmäksi ja vieraaksi hänelle. Olikohan
jotain mielisairautta hänen veressään?
André pisti hatun päähänsä, mutt' otti sen kiiruusti pois jälleen,
ikäänkuin hänen aivonsa olisivat tuless' olleet.
"Mitä merkitsee tämä?" kysäs Olga kauhistuneena.
"Täm' on minun salaisuuteni," vastas André.
Jokunen valon loiste heijaili hiljaisena vavistuksena, heijastuksena
tuolla kaukana veden pinnalla; se kalpeni kapenemistaan ja -- katosi.
Raskas kuni plyijy, harmaa miten ikukallio, yhdeksän viikon pituinen
hämärä levittäytyi Finmarkenin ylitse.
Äänettöminä käännyttiin ja kukin kävi kotihin omainsa luo.
André kuitenkin pian otti norjalaisen itsevallinnon, joka sielunsa ja
hulluutensa rautapaitahan kätkee, ja tämän lävitse on muiden vaikea
tunkeutua. Niinkuin kilpikonna vetäysi hän kuorehensa ja -- kätkeysi.
Hän oli nyt muuttunut ennalleen, puheli iloisesti ja reippaasti.
Olga silmäili hänen Janus-kasvojansa.[9] Minkä puolen käänsi hän nyt
heille? Ja minne oli toinen puoli joutunut?
Mutta sydämessänsä salas André tunteen siitä, että viimeinen
höyryaluksen kanuunan laukaus oli merkkinä Ultima Thulen pahoille
hengille.
Näiden tapana oli yllyttää häntä, kun aurinkoinen pois kulki.
Sillä tuon pitkän talv'yön tultua perimpään Pohjolaan, pääsevät pahat
henget irralleen.