Mutta henki kulkee kulkujansa. Ei kukaan tiedä, mistä hän tulee tai
kuhunka menee.
Tuulosen liekan lailla kiirehtää hän kautta maailman, kautta kansojen,
maiden, kaiken kautta virtavi se, laskihe polvilleen.
Yleinen ja suurenmoinen uskonnollinen herätys leveni Ameriikasta, jossa
teaatterihuoneita käytettiin P. Raamatun lukuhuoneina, Englantiin ja
sieltä Norjaan. Sama liike löysi tien myöskin ylös norjalaiseen
Finmarkeniin, se tarttui lappalaisiinkin (samilaisiinkin); sillä
kaikki, kaikki taivuttaivat Kaikkivaltiaan tahdon mukaan.
Sill' aikaa kun juhla juhlan jälkeen Tromsöössä pidettiin Andrén tulon
kunniaksi, puristelivat Kautokeinon miehet, vaimot ja lapset syleillen
toisiansa, valittivat syntejänsä, kehoittivat ja vannoivat toisillensa
ruveta kääntymystä ja parannusta tekemään.
Jo vuonna 1847 oli herätys ruotsalaisesta Karasuannosta hiipinyt
Finmarkeniin, mutta nyt alkoi se levitä yhä laveampiin piireihin.
Lappalaiset tulivat vapatahtoisesti ja antoivat omistajilleen kaikki,
mit' olivat lainanneet tai varastaneet. Omatunto heräsi synninunestaan,
ja viina oltiin vähällä kokonaan ajaa maanpakoon.
* * * * *
"Jumalalle olkoon kiitos siitä Herran siunauksesta, joka Kautokeinon
osaksi tullut on!" kirjoitti Andreas Thorsen pojallensa. "Varjelkoon
toki Hän, armollinen Isä, ett'ei vaan lappalaisten fanttasiia pääsis
tuossa herätyksessä sijaa saamaan; sillä silloin saa se ohjaamattoman
luonteen, ja silloin muuttuu se kokonaan perkeleen asiaksi. Silloin on
sen ohjaaminen vaikeampi kuin poron hillimättömän."
"Olisko mahdollista!" arveli André. "Olin ainoastaan viidentoista
vuoden vanha jättäissäni heidät, siks en voi muistaa, onko tuo
samilainen fantasiia todellakin niin ohjaamaton. Minun on käytävä sinne
ja koeteltava, miten rikas tuo oikeastaan on. Tuop' olis komea koetus
heidän luonnonlaatunsa niin ymmärtämiseksi kuin myöskin sen
selittämiseksi."
"Karta, André!" pyys Olga. "Runoilija saattaa olla runoilija niin
paljo kuin hän tahtoo, mutta sill' ei ole oikeutta tehdä kokeita
kanssaihmistensä sieluissa."
"Kyllä, suo anteeks, siihen hänell' on oikeus silloin, kun hän luo
jotakin kuolematonta. Sankarina uudess' eepoksessani (sankarirunossani)
on lappalainen oleva, sentähden on minun tutkinnoita tehtävä. Et,
ystäväni, kuitenkaan tarvitse peloillas olla. Sankarirunoni ensimmäinen
osa tapahtuu Tromsöössä; täydyn sentähden, miel'alasta kiinni
pitääkseni, pysähtyä tänne siks, kunnes se valmis on. Vasta joulun
jälkeen matkaamme Kautokeinoon."
Olga kavahti seisoalleen.
"Vasta joulun jälkeen! André, kuink' on sydäntä sulla tämmöiseen
viivytykseen? Tuo vanha mies on varronnut poikaansa jo viistoista
vuotta, ja kun poika tulee, voipi hän isälliseen syliin kiiruhtamatta
olla julma kyllä viivytelläksensä kokonaisen puolivuotta vielä."
André yht'äkkiä käännähti.
"Olga Vasili, näyttääpä siltä kuin olisit vaivaloisimman työn tehdäkses
ottanut, seuratakses minua elämän läpi, minun omanatuntonani."
"Niin, André! Tuota juuri tahdonkin. Minä tahdon olla sinun omatuntos,
joka sinua aina väärintehdessäs muistuttaa."
"Ei täss' ole puhetta vääryydestä. Minä uhraan sydämeni
runoilija-kutsumukselleni. Aatteen, joka minut Tromsöönsalmelle
päästessäni valtasi, täydyn minä ensin vapauttaa -- sit' ennen en
matkustaa minä voi."
"Niin, sentähden että sinun runoilijakutsumukses on kultainen vasikka,
jonka sinä olet nostanut Jumalan sijalle ja rukoilet sitä."
"Malta, malta, tämä menee ylöllisyyteen! Etkö sinä tiedä, että
runoilijani innostus vaatii kaikkea muuta ennen maailmassa?"
"Ei tok' ennen kaikkia! ei tok' ennen kaikkia! Minä tiedän kaikista
parahin, että runoilijan intoumuksella on vaatimus, saadaksensa
etiketin ja seuraelämän velvollisuuksista poiketa, ja sinä tiedät
parahin minun itseäs suojelevan Arguksen silmillä, ett'ei sinua
häirittäisi; mutta kuitenkin löytyy korkeampi vaatimus, jost' et sinä
voi vapautua, vaikkap' olisit ensimmäinen kuolevaisista. Siunatuks' ei
tule se runon alttari, jolla pojan velvollisuus ja _sellainen_ isän
rakkaus uhrataan."
Kreivi Vasili oli kiintynyt joidenkuiden sanomalehtien lukemiseen, hän
nousi seisoalleen.
Hän ei kärsinyt enempää, hän tuprutti tulta ja liekkiä lävähytteli.
"Runoilijassa, madame, täytyy ethillisen vaatimuksen väistyä
esteetillisen edestä!" huudahti hän raivostuneena, kouristi korviansa
ja syöksyi ulos.
"André! André!" lausui Olga sydämensä kivussa. "Älä Esaun tavoin myö
esikoisuuttas kryynivellistä!"
"Olga Vasili," ärjäsi André hammasta purren, "sinun elämäs tarkoitus on
sekoittaa minun eloni viini koiruohoilla."
"Ei, puolisoni, ei! Tarkoitukseni on ainoastaan antaa oikeata viiniä
väärennetyn sijasta. Oi, Jumalani! Todellisuus saaduttakoon sinut ja
herättäköön sinut unelmistas! Sinun itsekkäisyydessäs asuu Nemesis
(kostonhaltija)."
"Nemesist' en voi peljätä".
"Mutta Jumalata täytyy sinun peljätä!"
"Kyllä," sanoi kainuulaisvaimon poika, käännähti samalla ja meni.
* * * * *
"Hänen täytyy taipua, André," virkkoi kreivi Vasili, kun he kohtasivat
toisensa ruokasalissa. "Äidin oikut taas elävät hänessä; minä olen
hänen kanssaan riidassa uudelleen, ja minä sanon sinulle, André, minä
tahdon nähdä tämän taistelun loppuun taisteltuna niinkuin toinenkin
taisteltiin."
"Kuinka?" kysäs André.
"Hänen täytyy taivuttautua," vastasi kreivi. "Hän tuli kesytetyksi,
vapaalla tahdolla luopui hän vaatimuksistaan ja vastaan otti minun
rakkauteni, aivan armona. Vaimostani tuli elävä esimerkki, joka
osoitti, miten nöyryys tekee onnelliseksi. Ei ole soveliasta pakoittaa
miestä tekemään moraalisia tililaskuja vaimollensa. Voilà tout (kah
kaikkea)!"
André naurahteli. Jälleen yks noita synkeitä säihkeitä hänen mustilla
kasvoillansa.
Hän heittihe soffalle ja nosti käsivartensa päänsä päälle.
"Olga Vasili, sinun on niin hurmauntuneeksi tultava, että sinä unhoitat
omantuntos ja järkes rakkauden voiman vaikutuksesta!" huudahti hän.
"Mutta tämä nyt vielä on minun salaisuuteni, ja sillä tulen minä kerran
aivan aavistamattas ihastuttamaan sinua."
Hän nous ylös ja tuimin askelin asteli edes takaisin huoneessa,
ikäänkuin leijona rautahäkissänsä.
"Siks kunnes aika joutuu, jolloin rakastat minua siten, miten minä
rakastan sinua -- kaikesta sydämestäs, siks kunnes uskaltaisit uhrata
ijankaikkisen autuutes rakkauden riemulle, siks -- vihaan sinua!"
Hän pakottautui pukeimaan, mennäksensä sinne seuraan, jonne hän kutsun
oli saanut, mutta tuo "sisähinen tuomari" hänt' ei vaan jättänyt
rauhaan.
* * * * *
Kesä kului ja talvi tuli. Juhlailut ja juhlamielet kestivät vielä,
miten Andrén nautintovoimatkin tämän synnyttämät. Tromsö ei vielä ollut
kyllästynyt Andrésen, eikä Andrékaan ollut kyllästynyt Tromsööhön.
Hän vaivahti tyyneen, tyytymys olemaan, oikein puhtaasen samilaiseen
huolettomuuteen. Tuo "sisähinen tuomari" nukahti, ja jos, jota tahdomme
epäillä, hänen omatuntonsa häntä silloin tällöin tölmiskeli, niin tuli
tämä epäsuotuinen muistuttaja täydellisesti äänettömäksi saatetuksi
hänen isänsä kirjeellä, jonka loppu kuului näin:
"Rakas André! Sinä tiedät, kuinka isäs odotti sinua ja sitä päivää,
jona hän sais sinut jälleen nähdä. Eikös tott' ole, lapseni, ett' ethän
konsaan ole epäillyt vanhan isäs ikävöimystä? Mutta minä kuitenkin
tyydyttäin siihen, mik' on isääs korkeampi, minä nimittäin tarkoitan
sinun elämäs kutsumusta; minä tulen lukemaan päivät ja odotan
kärsivällisesti, siks kunnes asian haarat sallivat sun saapua
tänne. Isäs ei ole ymmärtämätön, André, eikä hänellä ole mitään
vaatimuksiakaan, jotk' eivät hänelle kuulu. Jää Jumalan nimessä sinne,
miss' olet siks kunnes valmis olet, äläkä kiiruhda, sillä se saattais
olla vahingoksi sinun suurelle työlles."
Itsekkäisyydell' on tavallisesti vahva nahka, jok' ei tunne toisten
puutteita, samoin kuin se ei myöskään jaksa arvata kallisarvoista
sympatheettistä (myötätuntoista) kykyä, "voida rivien välistä lukea".
"Siinäpä näetsä!" sanoi hän vaimollensa. "Isäni ei toki täydelleen
ollut niin vaativainen ja ymmärtämätön kuin sinä luulit."
"Ei, minä näen sen," vastas Olga, kääntäen itsensä poispäin,
lopettaaksensa pukemisensa. Hänen kasvonsa olivat surumieliset,
surumielisyydess' oli katkeruutta ja myöskin hieman ylenkatsetta, mutta
hän kätki sen nostaissaan kätensä hiuksiansa järjestääksensä.
"Tuo suuri työ" kävi reippaasti eteenpäin, ja aina sen mukaan kuin tuo
työ edistyi, joutui isän kuva syrjemmälle ja syrjemmälle, niin, runon
loitsivassa valossa joutui se viimein vallan unheesen. Tuo harvinaisen
miellyttävä ja ihastuttava haamu, jonka hän jo aikaisimmasta
lapsuudestansa alkain oli tuolle tuntemattomalle äidillensä laatinut,
oli nyt tässä hänen uudessa eepoksessansa luotava lihaksi ja vereksi.
Mutta samalla kun hän vaipui tähän luontohon, jonka hän tuon äidin oli
arvannut omanneen, luontoon, jok' oli hänen omansa kaltainen, lankesi
sangen tumma varjo isän kuvalle.
Hänen oma lapsuutensa leikitsi hänen edessään. Ei hän muistanut isänsä
rakkautta, ainoastaan kodin ahtaan piirin vaan, sen suljetun ilman ja
oman ikävänsä.
Äiti lienee aikoinansa samaa elämää viettänyt, hän lienee tuntenut
samaa ikävää, ja hän pojan fanttasiiassa muodostui väkeväksi,
voimaisaksi kotkaksi, joka tahtoi lentää ulos vapauteen ja nousta
korkeuteen, samalla kun isä oli linnunvangitsija, joka piti nauhasta ja
häntä veti maata kohden.
Eräs tunne, vastenmielisyyden kaltainen, kohosi vähitellen runoilijan
mielessä tuota vanhaa miestä vastaan, jok' odotti, luki päivät, tunnit
ja yhtä haavaa nuhteli itseänsä kärsimättömyydestänsä. Niin kauan kun
André eli innostuksen hurmauksessa, oli lappalainen elementti (alje)
voittavana ja rakkaudellinen vallitsevana.
André kurttisieraili Louise Walteria yhä edelleen, mutta kun Olga oli
päättänyt olla olevinansa täydellisesti tietämättä koko asiasta ja
sentähden aina loi silmänsä alaspäin välttääksensä enempää näkemästä
kuin mitä tarpeellist' oli, ei hän aavistanutkaan, kuinka pitkälle tuo
oli mennyt. Eräs satunnainen lausuma herätti hänet kuitenkin tuosta
välipitämättömyydestä.
Tuo sattui eräänä iltana, jolloin yks noista tavallisista
viikkokonserteista, jotka koko talven ajan antoivat Troms'öön
seuraelämälle juhlallisluonteensa, pidettiin tilaisuutta varten
määrätyssä huoneuksessa.
Sali oli kauniisti valaistu, ja naisten puvut olivat säännellyt
uusimman pariisilaismuodin mukaan, mutt' Olga kuitenkin voitti
palkinnon näistä kaikista. Tuo valkoinen kaschmiiripuku, joutsenen
untuvalla reunustettu, edullisesti osoitti nuo hienot haahmoviivat
hänen kuvaimessansa ja kasvoissansa.
"Madame on sangen onnistunut!" kuiskasi kreivi Vasili ja katseli
pihtisilmäintensä läpi tytärtänsä. "Ryhti on oivallinen."
André puras huultansa, käännähti päätänsä ja heitti Olgaan silmäyksen,
joka näytti tahtovan nielaista Olgan koko olennon.
Sittenkun ensimmäiset musiikkinumerot olivat suoritetut, nous hän tällä
välin ylös ja asettihe Louise Walterin viereen istumaan.
Kaikkein silmät olivat nyt yhtä haavaa tähdätyt sille penkille, jossa
nämä istuivat. Tahallansa oli Olga sinnepäin katsomatta, mutt'
yht'äkkiä heräs hän tajuntoon kuullessaan paria sananvaihtoa, jotka
hänen takanansa kuiskaamalla kuiskattiin.
"Ot' hiis, näetkös, mitkä palavat silmänluonnit hän tuon tuostakin
Louise Walteriin iskee?"
"En. Minä näen, että hän kurttisieraa häntä himoitsevasti, mutta niitä
hupaisia erityisyyksiä en ole huomiooni ottanut."
"Niinpä katso niitä nyt sitten! Ne polttavat kuni saatana itse olis
nuo sytyttänyt. Hitto soikoon, poika! Jospa joku meistä muista
kuolevaisist' olis ollut tuo, ken noin huomattavasti olis uskaltanut
asettaida kansan juttelusta huolimattomaan tilaan, niin totta mar
olisimme saaneet kuritusta kärsiä, toverini!"
"Ja se oliskin oikeuden mukaista! Synti vaan, että tuo nuori tyttö on
vanhuksiton; hän puuttuu suojaa sieppaajasissejä ja maantie-rosvoja
vastaan. Hän on varomaton, hänestä puhutaan jo enemmänkin kuin nuoren
tytön maine sietää. Likapilkku lumella --."
"Aivan, niin on puhdasmaineisuus mennyt kaiken maailman tietä."
Olga punehtui ja hänen sydämensä lyöskeli kiivaasti. Hänestä tuntui
ikäänkuin jok' ainoa salissa huomais hänen punehtumisensa.
Kuitenkin täytyi hänen tämä kiusaus kestää. Hän istui liikkumatta.
Liekit lieskuivat hänen silmäinsä edessä, musiikin säveleet kohisivat
hänen sormiensa ohi, yks sävelkappale alkoi toinen loppui ja tämän
kaiken kestäessä hän ties, että kaikkein silmät olivat tähdätyt
määrättyyn paikkaan, ja että hän oli ainoa, jok' ei rohjennut silmätä
sinne.
"Tuota neittä täytyy varoittaa!" ajatteli hän. "Häntä täytyy varoittaa,
mutta, Jumalani -- miten?"
Kun naiset olivat etuhuoneesen päällysvaatteitansa ottamaan
kokountuneet, päätti Olga empimättä käyttää tätä tilaisuutta.
Käydessään tuon nuoren neiden sivutse, sanoi Olga hänelle hätäisesti ja
niin kuiskaamalla, ett'ei sitä muut kuin asianomainen kuulleet.
"Varo itseäs, lapsi! Teistä puhutaan. Runoilijat leikitsevät
fanttasiian kanssa ikäänkuin lapset leikkivät pallojen kanssa."
Hätäisen hurmauksen ruso levittihe Louise Walterin kasvoille. "Oliko
tuo totta otettu niin vakavalta kannalta, että siitä _puhuttiin_?"
Tuon nuoren tytön mairiteltu turhamaisuus vietti tänä konsert'iltana
loistavimman voittoriemunsa: "runoilijan rouva oli tullut
mustasukkaiseksi -- hänehen!"
Kun Olga oli päässyt huoneesensa, viskasi hän päällysvaatteen yltänsä
ikään kuin se olis tukahduttanut häntä, seisahti keskelle laattiaa ja
puristi kätensä kovasti vastatusten.
"Hänen tähtensä täytyy minun se tehdä," ajatteli hän, "hänen tähtensä
on minun velvollisuuteni -- alentautua, ja puhua Andrélle tästä --
tästä kurttisieruusta!"
Hän kuuli Andrén askeleet ulkona käytävällä; sydän sykki tuimasti,
mutta hän ei liikahtanut paikaltaan.
André astui sisään ja sulki oven.
"André," virkkoi Olga niin tyynesti kuin suinkin mahdollista ja
päätänsä kääntämättä, "sinä -- osoitat tuolle nuorelle Louise
Walterille jotakin -- jotakin tavatonta suosita."
Andrén silmät säihkyivät, ne kipenöitsivät. Yht'äkkiä hän syöks esille
ja taivuttihe Olgaa vasten kireästi jännitettynä.
"Niin, oletko sinä sen nähnyt?" tiuskasi hän.
"Kyllä, ja olen minä sen kuullutkin."
"No missä?"
"Tän'iltana -- konsertissa."
"Ja mitä sanot siitä?"
"En mitään --"
"Et mitään!"
"En. Minä en sano mitään muuta kuin -- tulee sääli tuota nuorta tyttöä.
Minä en sano muuta, André --."
"Et -- sinä et -- sano mitään muuta!"
Olga pusersi kätösensä mykkyrään. Hänen miehensä ei nähnyt, että ne
suonenvedon tapaisesti tärisivät.
"Minä en ole mustasukkainen."
"Et, Jumala tuon tiennee, sinä et ole mustasukkainen!"
"Mutta sinä saatat pilata hänen maineensa, André."
André päästi pilkkanaurun. "Sinä pikkarainen, avuisa laupeuden sisar!
Minä vakuutan sinua, että sinä turvallisesti saatat tyynnyttää ylön
hellän omantuntos. Vaikka runoilija, ylistetty suuruus, kurttisieraa
häntä, on niin kaukana hänen vahingoittamisestaan, että se pikemmin
koroittaa häntä toisten silmissä. Juuri se, että taideniekan silmät
valitsevat hänen kasvonsa katseltavaksensa, täytynee tulla kunniaksi
hänelle."
"Kunniaksi!" sanoi Olga. "Kunniaksi se, jok' on pilkka ja häpeä!"
"Tuon pilkan kantaa hän varmaan ilolla, madame! Mä annan hänelle
lahjan, jot' ei hän unhoita koko ikänänsä, vaan tallettaa sen pyhäin
jäännöstensä joukossa kallehinna muistonansa. En minä suinkaan te'e
hänelle mitään pahaa, hyvää vaan."
"André," uudisti Olga toistamiseen, "varo Nemesistä
(kostonhaltijatarta). Tämä sydämetön, harkittu 'flirtatiooni'
(leikintä) on kissan leikkiä hiiren kanssa. Tuo silloin olis parempi,
jos todellakin olisit rakastunut."
"Ja jos niin olis?"
"Jos niin olis!"
André kohautti olkapäitään ja syöks ylös.
"Jos niin olis!" äännähti Olga lyöden kätensä kasvoillensa. Kauhu, joka
hänet nyt äkkiä valloitti, oli ennen tuntematon, aavistamaton. "Onko
todellakin rakkautta kaikissa näissä kurttiiseissa? Mahtaisko hän --
ei! ei! ei! Oi, Jumalani, hän rakastaa ainoastaan minua, ainoastaan
minua! Tuo, tuo on hänen fanttasiiansa vaan, mutt' ei hänen sydämensä!"