2. Kun höyrylaiva heittää ankkurin satamassa -- kerrottu kanuunan
laukaus.
3. Kun maallenousu laiturilla on tapahtunut -- kolmas laukaus,
esitelmä, laulua, nuoret naiset antavat kukkaisvihkon, yleinen
kukkaisten heittäminen ja hurraahuuto.
4. Tanssiaiset klupin huoneissa, tanssiaiset, serenaadi (iltalaulu) ja
huvitulitus. Juhlakomitean esimies lainaili Göthen teoksista, ja
naisten sydämet sykkäilivät ajatellessa, saada tuota pikaa istua
vastakkain "jumalaispojan" kanssa. Jopa silloinkin, kun joku
lyyrillinen runoilija naimisiss' on, vaikuttaa hänehen kuitenkin
jonkunmoinen rakkaudellisuus; hänhän henkii kokonansa maan erotiikkia
(rakkausoppia).
Tromsöön hieno yleisö oli yksmielinen kaikessa, paitse seuraavan
kysymyksen vastaamisessa:
"Oliko kukkaisvihko -- tämä merkityksekäs kukkio -- -- annettava
itselle runoilijalle vaiko hänen nuorelle armollensa?"
Naiset sanoivat: "runoilijalle. Me suosimme runoilijaa, mutt' emme
hänen puolisoansa."
Herrat taas, joiden sisuss' alkoi ritarius kuohua, määräsivät kuitenkin
yksissä mielin: "hänen puolisollensa. Me suosimme runoilijaa _juuri_
hänen puolisonsa kautta. Me osoitamme suurinta huomiotamme suosimalla
sitä, ketä hän suosii."
Ja yleisess' äänestyksessä, miten tavallista, herrat voittivat.
Kello oli kolme. Koristettuna lipuilla ja viirilipuilla, näyttelihe
"Prins Gustaf" Tromsöön satamassa, yleisen ammunnan kestäessä.
Kreivi Vasili oli vanhentunut viistoista vuotta. Aika oli piirrellyt
lukemattomat, hienoiset ja tiheät ryppypiirteet hänen keltaisille
kasvoillensa. Hän seisoi laivan kannella Andrén kupehella, jonka hän
oli "suvainnut" vävyksensä päästää, "sill' olivathan runoilijat
_kuitenkin_ -- aatelia ylempänä." Taiteilijana oli hän nyt kuukauden
ajan matkustellut luomansa taideteoksen kanssa. Eläinkesyttäjä näytteli
harvinaist' eläintä, jonka hän muinahismetsästä löytänyt oli ja sen
sitten dresseerannut (totuttanut).
Kreivi oli tyytyväinen itsehensä, vävyynsä ja koko maailmaan.
Tämä vanha kulunut maailma oli kuitenkin yht'äkkiä samalla omituisen
tapaiseksi muuttunut!
Maallenousu oli tapahtunut, puheenjohtaja oli puheensa pitänyt, ja
huumaavan hurraahuudon raikuessa kajahti kolmas tervehdyslaukaus
Tromsöön salmen ylitse.
André seisoi paljain päin. Vaikkapa hän nyt päivät yöt oli elostanut
jonkummoisessa juhlaviehkurissa, ei hän tuosta kuitenkaan tuntenut
pienintäkään väsymistä eikä tylsistymistä. Hänen luontainen, hehkuva
pontevuutensa saattoi kyllä ylellisyyttäkin kärsiä, kärsiä myöskin
kohmelot. Hänen oman toivonsa mukaan olikin hänen koko elämänsä oleva
joku henkinen viehkuroimus, muutoin ei hän elämästänsä väliä pitänyt.
Sädehtivin silmin, joiss' oli jonkunmoinen itsesyöpä tuli, ja
pörhistelevin sieramin seisoi hän siellä kyllästyneenä ja
hauskauntuneena juhlariemuhun.
Magneetisella voimalla veti hän mielet puolehensa ja valloitti ne
myrskyisellä väkirynnäköllä. Suurempi arvoista "haltijattaren hengestä"
ja "hengen tulivuoresta" muodostunutta persoonallista olentoa ympärillä
seisojat tuskin jaksoivat tajutakaan.
Hetki oli joutunut, jolloin tuo valmistettu uhkea kukkio oli annettava
nuorelle venakolle, jok' oli runoilijan puolisoksi tullut.
Kun nuori neitonen, jolle tämä kunniatehtävä oli uskottu, lähestyi
tuota nuorta rouvaa, käännälsi André tulisella liikkeellä päätänsä ja
heitti terävän, syövän silmäyksen Olgahan. Äänetönnä, kysyvänä oli
silmäys kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.
Maltteliaan väsyneen näköisenä, kuitenkin ystävällisesti, kiitollisesti
hymyillen ojensi hän kätensä kukkiota vastaan ottamaan.
"Noli me tangere (älä kosketa minua), milloin näen sinut muserrettuna!"
mukisi André, samalla kun hänen silmäyksensä lensi tuohon kukoistavaan
olentoon, joka heidän edessänsä seisoi.
Tuosta pikaisesta ja odottamattomasta salaman säteestä peljästyneenä,
pudotti tuo nuori tyttö kukkion. André kumarsi pian sitä ylös ottamaan;
mutta kun hän sen antoi vaimollensa, kuiskasi hän, ja niin hiljaa, ett'
eivät muut kuin juuri Olga sitä kuulleet:
"Pardon (anteeks), madame!"
Ympärillä seisovat, jotka tätä kuiskausta luulivat joksikin suosion
osoitukseks Olgalle, päästivät raikuvan riemu- ja mieltymyshuudon;
mutt' "yleisön" riemuitessa ja käsiänsä taputellessa veti hänen
vaimonsa hunnun silmillensä.
Päivälliset olivat sangen onnistuneet, puheet maljojen ääressä
samoin -- oltiin aivan hurmauksissa, ja kreivi Vasili selitti
"näytelmä-järjestelmän" olevan "verraton".
"Beau monde" (hieno yleisö) oli vetäinnyt takaisin siihen huvilaan,
jossa suvitanssiaiset olivat pidettävät. "Viininhöyryssä" avartuivat
niin sydämet kuin aivotkin. Nuoret herrat heittelivät kirjavilla
nauhoilla käärittyjä renkaita ilmaan ja juoksivat ruohostoilla,
kesäisissä vaaleissa pukineissa hilpottelevien naisten kanssa kilpaa.
Väsyneinä ja hengästyneinä tuosta hilpeästä leikistä istuutuivat
vierahat pehmoiselle ruohostolle, tirkistelivät ylös puiden haarojen
lävitse sädehtivää, vaaleata kesätaivasta ja uteliaisuudella seurasivat
auringon sädetten leikkiä varjojen kanssa.
He kuuntelivat musiikin säveleitä ja lintujen laulua, samalla kun
monien kansallisuutten liput liehuivat ja viirit värisivät yli koko
salmen.
"Oi, oi tätä heijastusten maata!" huudahti kreivi Vasili innoissansa ja
tähysteli pihtisilmäimillään "kuvaamata" kädet ristissä rinnallaan.
André Thorsen hurmaannutti kaikkia.
Karski, voimakas, mutta samalla kaunis ja sopusointuinen runko kantoi
päätä, jok' oli pienoinen ja hienosti muodostunut.
Nämät kasvot, jotk' eivät olleet kauniit, mutta kuitenkin lumoavat,
tämä hymyily, joka paljasti nuo kauniit hammasrivit, nämä mustat
silmät, joista loisti jonkunmoinen sähköisä tuli, yhdessä jonkun
luontaisen, notkean soreuden mukana vaikutti jonakuna niin aistillisena
kuin hengellisenä hurmauksena.
Beau mond'ella, miten tästä voi huomata, ei ollut jälkeäkään runoilijaa
vastaan tehdystä arvostelusta eli kritiikistä, mutta sitä raskaammin
kohtasi tämä nyt hänen nuorta puolisoansa, sillä kritiikillähän joka
tilassa täytyy olla tehtävää.
Olga Vasili ei ollut mikään kaunotar, huomaattesen, jos "kaunottarella"
tarkoitettiin semmoista kaunista, joka hohtaa etähältä.
Hänen kasvojensa juonteet olivat säännölliset, hänen ihonsa kalpea ja
klassillisesti (oiva-arvoisesti) muodostunut päänsä tarkasti määrätty;
mutt' omituista koko hänen olennossaan oli joku hienous ja isous, joku
comme il faut, kohtelias hellätuntoisuus, jok' ei koskaan kieltäytynyt.
Hänen notkuva käyntinsä, viehättävät liikkeensä ja pukimensa, jonka
yksinkertainen, mutta valittu somuus näytti olevan joku pyhä salaisuus,
ikään kuin Eroksen (rakkauden jumalan) taiteessa harjauntuneen käden
jollekulle tai jotakin varten järjestelemä, tuli tuo kuitenkin kaikessa
salaisuudessa ja hiljaisuudessa kadehdituksi, mutta samalla myöskin
ankarasti arvostelluksi.
Tuolla nuorella venakoll' oli tapana, jonka hän oli aina lapsuudestansa
säilyttänyt, näettehän, pitää silmänsä puoliks ummessa jonkin tai
jonkun, jot' ei hän hyväksynyt, edess' ollessaan. Tämä tapa useinkin
antoi hänen silmäyksilleen jonkin suurellisen ja hyljeksivän katseen.
André oli häntä silmäillyt koko ajan, huomasi nyt kohta ja tiesi, mitä
"kello oli lyönyt".
Hän, joka kyllin tunsi näiden silmien eloisan suuruuden ja loistavan
tulen niiden avoimina ollessa, kirosi noita laskeutuneita silmäluomia;
hän tiesi nyt, mitä ne merkitsivät.
"Avaa silmäs!" jupisi hän hammasta purren.
"Mitä haluttaa!" kysäsi lähellä seisova kavaljieri. "Minä otaksuin
Teidän jotakin sanoneen."
"En mitään", vastas André, vetäen hansikkaan käteensä.
Tanssimusiikki alkoi uudelleen, ja André, jok' oli nuoren,
kukkionantaja neiden tanssihin pyytänyt, alkoi tanssin pyörtehessä
ryntäävän arvostelun.
"Voiá" kuiskasi kreivi Vasili. "Varo, varo, Olga, sinä virität tulen".
"Nous verrons", vastas Olga.
Juuri silloin kumars André kumppanitanssijattarellensa ja astui pois
poikki permannon puolisonsa luo.
"Minä tahdon tanssia sinun kanssas," sanoi hän käskevästi.
"Minä olen väsynyt", vastas Olga kylmästi.
Kreivi Vasili nojautui takaapäin Olgan olkapään ylitse.
"Kaikki silmät ovat tähdätyt sinuhun", kuiskasi kreivi hätäisesti.
"Taivahan nimessä, älä herätä huomiota!"
Olga nous oitis jalkeillensa.
Hurmaavat valsin säveleet täyttivät salin, he astuivat tanssivien
rivihin, mutt' Andrén kietoessa kätensä hänen vartalonsa ympäri,
värisivät hänen huulensa salatussa tuskassa.
André vedälsi kiivaasti häntä puolehensa, hän oli tukahtua, hänen
jalkansa tuskin liikahtivat laattialla, ja Andrén silmäys poltti hänen
kasvojansa.
Olikohan kärsimystä vai kostoa tässä kiukkuisessa syleilyksessä?
Yhtä pikaisesti kuin oli ottanutkin Olgan, jättikin hän hänet jälleen.
Ens hetkenä tarttui hän sampanjalasihin ja astui sitten keskelle salia.
Vapaan esittelyn henki oli hänehen iskenyt.
Tuota pikaa kokoontuivat tanssijat hänen ympärillensä. Soitto sammui,
kuolon hiljaisuus seurassa syntyi.
"En viiteentoista vuoteen", lausui hän, "ole nähnyt syntymäseutuani.
Väsymättä olen vaeltanut maasta maahan, nähnyt kaikkea ja nauttinut
kaikkea. Rauhatonna en ole löytänyt lepoa missäkään, paimentolaisena,
miten isoäitini kansa.
"Minä olen nauttinut etelän ylenpaltisuutta, minä olen lukenut
Vatikaanin saleissa ja unelmoinut Akropoolin raunioilla, mutt' en
missäkään ole voinut unhoittaa kesk'yön aurinkoa ja revontulten
liehuvaa liekkiä; ne melkein tuskaa tuovina seurasivat minua.
"Kun neljä kuukautta sitten seisoin Laokoonin kuvasarjan edessä,
huudahdin minä: 'mun täytyy mennä ylös Ultima Thulehen!'
"Halua, mikä minua veti, täydyin seurata; sill' Ahdin sielu vielä
vartosi turhaan vapauttajaansa. Hänen hätähuutonsa kohtasi korvani
maailman meuhun keskellä, keskell' innostusta, hurmauksen heltehessä.
"Niin vetäysin Pohjahan päin, ehdoton veto sinne, kuni
magneetineulalla.
"Oi, Ultima Thule! Kärsiväisyys peittää sinun kuvas. Suru selittää
hymys, kadotetun autuaallisuuden jälkipaiste lepäjää sun kalpealla
otsallas, ja läpikuultoisess' ilmass' on puhtaus.
"Tuntekaatte se, jos Te voitte, Te Ultima Thulen pojat uljahat!
"Jos Te sen voitte, niin kuunnelkaatte, kuinka luonto vaikeroitsee
kirouksen alaisena!
"Tuo huokaus, joka tuulessa väräjää, meren kuohuessa, virtain
loiskuttelussa, kaikessa tuossa luonnon-äänessä, joka maailman
avaruuden halki soipi, tuo täällä, tääll' ylähällä pohjoisnavan
hiljaisuudessa kaikista selkeimmin kuuluu, kaikki, kaikki ja jok'
ikinen esine tuntuu kuuntelevan, kätkevän kasvonsa ja kuiskaavan:
'pyhä, pyhä!' ikäänkuin seisoisivat he Jumalan kasvoin edessä.
"Täm' on luonnon vapahtamisikävöiminen, täm' on Ahdin valitus:
"Onko minulla mitään sielua?"
Suunnaton riemuhuuto purskahti niinkuin väkevä virta Andrén pään
päällä.
Tämä riehuva innostus ei kuitenkaan ollut mitään yhtä salaman nopeaa
silmäystä vastaan, yht' ainoata silmäystä, joka lennähti hänen vaimonsa
silmistä. Se tuiki kuni tulisäde ylt'ympäri Olgan koko olemuksen.
André ei tätä kuitenkaan huomannut; sillä kun hän käännähti sinne päin,
oli se jo laattiahan tähdättynä.
Andrén kasvot muuttuivat vihaa ilmaiseviksi.
Suosimus, jot' André illan kuluella osoitti tuota nuorta Louise
Walter'ia kohtaan, oli niin varomattoman huomattava, että tuommoisen
saattoi sallia ainoastaan sille, jok' on saanut yhteiskunnan moraalisen
(siveellisen) vapakirjeen. Jokaista muuta vastaan olisi seura
varmaankin "soveliaan" nimessä julistanut yksmielisen protestin
(kiellon); mutta suositulla runoilijallahan oli lupa kaikkiin
oikkuihin, jok' ainoaan juonehen.
Täss' erinäisessä tilassa pääteltiin ja jopa tuomittiinkin: "ei
ihmettä, että tuo mies voipi viluun kuolla! Tuommoisen vaimon kanssa
täytyy semmoisen runoilijaluonteen joutua kuolon kaltehelle. Hänen
vaimonsa on kylmä ja tunteeton kuni sadun lumikuningatar."
Ja niin tuli runoilijan armastelu eli kurttusi kuitatuksi ja anteeks
annetuksi, niin, melkeinpä tavallansa puolustetuksi sanalla:
"oikeutettu".
Ja imarteleva turhamaisuus sai tuon nuoren neidon kasvot rusoelemaan.
André tuskin näytti huomaavan muita kuin tuon armastelunsa esineen, ja
hän katsoi kaunotarta kasvoihin katkeamatta.
Olga ei tuota ollut huomaavinansakaan. Mutta kuitenkin silloin tällöin
loi hän silmäyksen tuohon nuoreen neitoon, ei mustasukkaisuuden, vaan
ihmeellisen, osaaottavan, äidillisen huolen katsehella.
Kauniin kaunis serenaadi (iltalaulu) lopetti juhlan, ja vielä kotvanen
seuran hajauttua ja sen hälinän tau'ottua sähähteli raketteja ilmaan ja
sampanjapullojen tulpat paukahtelivat.
* * * * *
"Bon soir (Hyvää iltaa)!" sanoi kreivi Vasili laskiessansa kätensä
lukon käsimeen käydäksensä huoneesensa. "Minä onnittelen sinua, André!
Tämä mehuste (extrakt) oli ehtaa, väärentämätöntä, se oli oivallista."
Mies ja vaimo olivat nyt kahden kesken. Olga seisoi pienen akkunan
edessä ja silmäili edess' olevalle pienelle viheriälle tasangolle, jota
kesk'yön aurinko sangen herttaisesti lemmiten valaisi.
André kauan aikaa käyskeltyänsä edes takaisin laattialla, seisahtui
yht'äkkiä Olgan eteen ja keikisti päänsä ylpeästi taaksepäin.
"Sielläp' oli elävyyttä," sanoi André.
"Aivan niin, siell' oli elämää!" vastas Olga. "Sull' on oikein. Tuo
vast' oli elämää; sill' elämä on myöskin taikasokaisua (humbug)."
André tarttui Olgansa ranteihin ja kouristi niitä niin kovasti, ett'
Olgan täytyi kivusta kalveta.
"Hellitä, André."
"Oliko _tämän_ iltainen ilo taikasokaisua?"
"Aivan niin!" virkkoi Olga avaten ja kohottaen silmiänsä.
"Eiköhän mitään totuutt' ollut siinä, mitä tunsivat nämä tuhannet,
jotka tänään riemuitsivat minun tulolleni?"
"Tosin, André, sinä hetkenä siell' oli totuutta, mutta kun sampanjan
höyryt ovat haihtuneet, niin on innostuksenkin verho heidän silmiltänsä
langennut ja ankara kritiikki pääsee sisähän. Se, André, on kerran
sinun pääsi päälle lankeava, niin totta kuin sinä et ole Jumala, jonka
työt täydelliset ovat. Koko matkan olen vaiti ollut, mutta nyt täydyn
sanoa, mit' ajattelen ja mikä mieltäni painaa."
"Sinä et usko viehätystä sentähden, ett'et rakasta sitä."
"Kyllä, minä uskon Excelsiorin viehätyksen, joka tahtoo eteenpäin --
vaikkapa kuolemaan; minä rakastan sankarien ja marttyyrien viehätystä,
joka kivun ja kuolon keskellä näkee taivaan avoinna, mutta sit' en minä
usko päivällispöydän juhlaviehkurin muodossa. -- André! Tän' iltana,
seisoissas sampanjalasi kädessä, kun ympärillä seisojain imarteleva
riemuriehu kietoi laakeriseppeleen pääs ympäri, ja kaikki muuttui
sinulle luvalliseksi neron nimessä, silloin näki vaimos hengess' ajan,
jolloinka sinun tähtes ei enää niin kirkkaasti sädehti, miten nyt;
silloin uuteuden ja tuoreuden nimbus (pyhyyssätehistö) on sinun osaltas
kadonnut, ja -- ja -- hän näki, että jos runomus äkkiä sinulta
ryöstettäisiin, jos siinä et seisoisi runoilijana, vaan ihmisenä,
heikkona, puuttuvaisena ihmisenä, silloin anathemaa (kirousta)
huudeltaisiin siitä, mikä nyt on suotuna sinulle, silloin sinua
pidettäisiin kanteen alaisena ja syytöksen alaisena tuomittaisiin, ja
silloin, André, näin minä kaikki ne, jotka nyt parina kuukautena ovat
suostumustansa soittaneet sinulle, kaikki, kaikki yhtenä miehenä
kivittävän sinua hyvien avujen mielipahassa ja omavanhurskaudessa; ei
ainoakaan silloin siekailis eikä kukaan kysyis: 'kuka rohkenee viskata
ensimmäisen kiven?'"
André kavahti seisalleen.
"Olga Vasili!" huudahti hän. "Tämä on enemmän heijastavaa järkeä, kuin
mitä runoilija suvaita saattaa."
"Runoilijan tulee kärsiä, vaikka hän kuulee totuuden, jos hän itse
totuudest' on."
"Sinä sanoit silloin, kun minä olin tulkkina Karasjoen kirkossa: 'sinä
näyttelit oivallisesti komediiaa.' Minä en sitä silloin ymmärtänyt,
minä ymmärrän sen nyt! Näyttelinkö minä komediiaa tän' iltana?"
"Et, André, sinä olit ainoastaan sinä itse, sinun oma tulinen, voimakas
minäs; mutta se oli miel'ala, joka -- myöskin haihtuu pois."
André seisahti taas Olgan eteen, hänen silmäyksensä oli jääkylmä.
"Hän oli kaunis," sanoi André lyhyesti.
"Aivan, hän oli kaunis, mutta hän oli vielä jotakin muut' enemmän, jok'
oli parempi."
"Mitä?"
"Hän oli liika hyvä leikkikaluksi."
André naureli ivallisesti.
"Ken sanoo, että minä leikittelen hänen kanssaan?" kysäsi hän.
"Minä."
André kapsahti ylös ja nojausi Olgaan.
"Joka rakastaa, ei ole niin varma omistamisestansa, mutta rakastaa
pelolla ja vavistuksella. Sinä kuitenkin kerran olet joutuva kerjäämään
niitä muruja, jotka sinä kopeudessas hylkäsit!"
André sieppasi hattunsa ja syöks ulos.
Viereisen huoneen ovi avautui ja kreivi Vasili varovasti astui sisään.
"Pardon (anteeks), tyttäreni, mutt' isänäs on minun velvollisuuteni
varoittaa sinua. Sinä lasket leikin liika pitkälle."
Olga nojautui pöytään. Hänen rintansa nouseskeli nopein lyönnin ja
ilmaisi hänen kiihkeää mielen liikutustaan.
"Hän, jok' ei tahdo mitään voittaa, ei mitään voitakaan," vastasi hän.
"Suo anteeksi, mon enfant (lapseni), en ole oikein selvillä, -- mitä
sinä oikeastaan tahdot voittaa?"
"Andrén parempaa minää, hänt' itseä, vapaaksi kuonasta, jok' on
kultahan seoitettuna".
"Très bien (aivan hyvä)! Minä luulin tyttäreni sun tietävän, mihin hän
sitoutui ottaessansa runoilijan mieheksensä".
"Sen, isäni, kyllä tiesin ja tiesin myöskin, ett' en suinkaan pääse
ruusuille tanssimaan".
"Bien (hyvä), juuri sentähden, että sinä olet se, jonka sallimus on
määrännyt kukkia kylvämään hänen tiellensä".
"Kätkeäksenikö niitä kiviä, jotka minun hänen tieltänsä ja hänen
avullansa raivata tulis?"
"Miten tuon olettaakin, hyvä rouva (madame)! Antaun ainoastaan
kertomaan: sinun on vastattava, mihinkä sitoutunut olet. Pardon! Miks
et tahtonut tanssia hänen kanssaan tän' iltana? Sinun muistoas luulin
minä paremmaksi. Runoilijan vaimon ominaisuudeks ei mustasukkaisuus ole
sovelias; on aivan vähä palkitseva."
"Mustasukkainen en ole. Olisinpa jo tämän lyhyen avioaikani kuluessa
luullut kyllin kyllä osoittaneeni, ett'ei tuo ruma ominaisuus ole minun
luontooni kuuluva".
"Ole järjellinen, madame (rouva)! Suo'os hänelle nämä pienet vapaudet".
"Minä suon hänelle ne kaikki!"
"Mutta siin' ei kyllin; sun tulee ne unhoittaakin. Sun tulee unhoittaa
kaikki, paitse häntä, sun tulee ajatella ainoastaan häntä, eikä mitään
muuta. Mon enfant (lapseni), sun tulee totella neroa, joka häness'
asuu".
"En. Hänen puhdasta ihmisellistä tottelen ja taivun sen vaatimuksiin,
se sen ansaitsee".
"Silloin ei minulla ole mitään enempää sanottavana. Eri tavoin tahdomme
päämaalihin päästä, eri meill' on elämän katsantokantakin -- que faire
(mitä tehdä)? Syöksit miehes pois luotas sen sijaan kuin sun tuli hänet
suosittaa itsehes ja kelvata hänelle".
"Kelvata hänelle! Jumalani! Enköhän minä, tosiaan, kyllin ajatelle
puvullani koketteeraamista (kiekailemista), niin että jok' ikinen
poime, jok' ainoa rosetti (nauhasolmio) olisi hänen kauneuden tuntoansa
viehättävä? Enköhän minä laulele niitä lauluja, joita hän huviksensa
kuuntelee? Enkö minä lue niitä kirjoja, jotka hänelle kelpaavat?
Elänenkö ja hengittänenkö minä päivät päähytysten jollekin muulle kuin
hänelle? Uneksunenko minä öisin muista kuin hänestä? Mutta minun
parempaa minääni en myö hänen rakkautensa tähden; sittenpä en enää sen
ansaitsemisen arvoinen oliskaan".
"Charmant! charmant (viehättävää)! Nyt olet oikeaan lämpöasteesen
ennättänyt, madame (rouva). Parole d'honneur (kunniasanallani), sinä
olet hurmaava, sinä Olga Vasili, mutta sinun täytyy käytännöllisesti
opetella toleranssia (suvaitsevaisuutta)! Anna hänen parvia, anna hänen
kurttisierata ja fanttisierata, se ei merkitse mitään. Kun hän on
kyllästynyt ja väsynyt sonetteihinsa ja serenaadeihinsa, niin kääntyy
hän kuitenkin aina takaisin sinun luokses".
"Minä kiitän sinua, isäni, minä kiitän sinua! Sinun isälliset neuvos
vivahtavat jotenkin siihen, mitä Shakespeare antaa Capuciuksen sanoa,
silloin kuu hän, Henrikki kahdeksannen niin julmasti ja raa'asti
hyljättyä puolisonsa, astuu kuningatar Kathariinan kuolinvuoteen
viereen. 'Kuningasta surettaa, että Te olette sairas. Minun kauttani
lähettää hän Teille kuninkaallisen tervehdyksensä, ja anoo Teitä
lohdutusta vastaan ottamaan.' -- Ja minäkö levollisesti ja nöyrästi
vastaan ottaisin rakkauden, jok' on lainass' ollut? En koskaan! Minä
rakastan hänt' yli kaiken täällä maan päällä, mutta minä en alenna
itseäni syntiä hyväksymään".
"Hyvää yötä, madame! Sinä olet hieman tulistunut".
Kreivi meni, ja Olga laskihe polvilleen.
"Kaks yhtä vastaan! Yksinäni, yksin, yksin! Oi, isä Thorsen, oi jos
luokses pian päästä voisin! Sinä voisit tämän sekasotkun selvitellä. --
Oi Jumalani! Auta minua pelastamaan häness' ihminen, vaikkapa runoilija
kukistuiskin!"
André oli kumminkin syössyt ulos, raivoissaan siitä, että hänen
vaimonsa oli ainoa olento, joka hänen voimaansa vastusti, ja jot' ei
hän voinut vetää tenhopiirihinsä.
Hänen vaatimustansa, ett' Olgan tuli olla yhtä innostuksekas ja
kritiikitön, miten muutkin kaikki, ett' Olgan ei tullut nähdä mitään
virheitä hänessä, että hän sais olla vaimonsa jumala ja vaimo hänen
rukoilijattarensa, jonka tuli olla onnellinen kyllä saadessaan suudella
tomua hänen jalkainsa alta, ei Olga tahtonut täyttää; tätä vaatimusta
vastaan kohos Olgan koko luonto kehoittavana protestina.
Ethillinen (siveellinen) Olgassa varustautui kuolon kamppailuun Andrén
esteetillisen (kaunotieteisen) kanssa.
Tätä elementtiä vihasi hän jo poikasena ja tahtoi ärsytellä. Ja André
vihasi sitä nytkin, vaikka hän rakasti Olgaa silmittömästi. André
tahtoi voittaa maksoi mitä maksoi eikä kammonut mitään välikappaletta
herättääksensä uinaelevaa mustasukkaisuutta, pelkoa kadottaa sen, josta
Olga nyt itsetunnossansa ja paremmuudessansa niin varma oli.
Hän tahtoi pakoittaa Olgaa avaamaan ja nostamaan silmiänsä samoin kuin
silloin, kun hän Tenojoella venehen kaasi. Hän oli kerjännyt Olgan
rakkautta, nyt piti Olgan saada kerjätä hänen rakkauttansa! Hän ei
ollut ilmaiseksi saanut kainulaisen uhmeutta perintönä!
Itseä jumaloitsevassa ja itsekkääss' elämässä, jok' alkoi hänen
lapsuudessaan ja sitten jatkui yhtä mittaa, täss' elämäss' oli vaan yks
ainoa, jok' uskalsi nousta häntä vastaan, ja tuo ainoa oli vaimo, jok'
oli hänelle kuuliaisuutta vannonut.
Tuo, tuo myrskysi ja kuohuili hänen sydämessään, kun hän verkalleen
käyskeli alaspäin kaupunkia, jok' uinaellen lepäsi puol'yö auringon
paisteessa.
Perhoset lepertelivät hänen ympärillään. Hän kuunteli hyttysten
surinaa, käkösen yksmuotoista kukuntaa, surumielisiä säveliä ja
aaltojen hiljaista höllytystä salmella.
Laulu kuului tuolt' etäältä.
André seisahti.
Joukkue venäläisiä matruuseja laulaen, pajattaen marsiskeli Tromsöön
katuja, parittain kaksin kaksin, äänenantaja esinenässä.
Viimeinen alkoi yksinkertaisell' äänellä, muut tarttuivat sitten pari
parilta, siks kunnes koko kööri oli täydessä pajatuksessa.
Tuo kaikk' oli yhten' äänneaaltona, joka kasvoi ja yleni, kunnes tulvas
ylitse. Kummallinen rytmi (polento), joka paussaa (vait' on) siinä,
missä toiset alkavat, ja alkaa siinä, missä toiset paussaavat!
Joku noista surumielisistä, slaavilaisista sävelistä veteisesti ja
ykstoikkoisesti, mutta sanomattoman vaikuttavasti ja liikuttavasti
kajahteli nyt Tromsöön salmella.
André ei hievahtanutkaan. Mit' aavisti hän tänä hetkenä? Aavistiko hän
kesänilossa salattua kipua ja alakuloisuutta, jota jok' ainoa Ultima
Thulen lapsi tuntee?
Itse heidän nautintonsa on kipua, sillä heti synnyttyänsä kuolee se.
Aavistiko hän yht'äkkiä tänä hetkenä kaikkein kappalten katoamista --
hänen oman elämänsäkin? André purskahti jääkylmään, särkevään
nauruun, niin vimmattuun, niin kauhuttavaan, jommoist' ainoastaan
hulluhuoneessa kuulla saa; sillä pahain henkien täytyi saada hänessä
mekastaa.
Nuo häness' asuvat kolme luonnonomituisuutta, nim. lappalaisen,
kainulaisen ja norjalaisen, olivat nyt joutuneet rikkovaan
eripuraisuuteen keskenänsä, Nämä kiskoivat kukin suunnallensa rikki
repiäksensä hänen sielunsa.
Hänen rinnassansa liikkui sekasorto vihollisia, yhdistettyjä voimia,
mutta tässä sekasorross' oli keskus ja tässä keskuksess' istui
"sisähinen tuomari", jonka lappalaiset olivat hänelle matkaan
lähtiessään antaneet, eikä tuo "sisähinen tuomari" jättänyt häntä
rauhaan. Mutta kun Andrén paha henki tuli hänen päällensä, niin silloin
oli taivas ja maa yhtenä sekasortona, ja tässäkin sekasorross' oli
keskus ja tämä keskus -- "Olen minä!"