Tromsö, Ultima Thulen pääkaupunki, on viljelyksen ja sivistyksen
omituisin rajapaikka pohjoiseen päin.
Sen asema on tuoll' ylähällä saarella, jok' uipi jäämeressä, ja jota
sydänyön aurinko kultailee.
Tätä pientä, ystävällistä viljeltyä saarta koristavat valkoisen vehreät
koivut, huvilat verandoinensa ja balkongeinensa, läiskyvin
suihkulähtehin ja ystävällisine kukastoinensa.
Juhannusaurinko, saaden toisinaan semmoisen polttavuuden, että tuskin
sen silmäin edessä voipi käydä kadun poikki ja varjossakin nousee lämpö
kolmattakymmentä astetta, antaa ehdottomasti sen vaikutuksen, että
luulee joutuneensa kukkien kasvatushuoneesen. Ehkäpä vielä vilkaisee
ylös lasikattoonkin, joka lienee nämä tuoksuavat kukkain kuvut
suojellut vilulta ja lumelta.
Tromsö lepäilee siellä pienoisine, virkeine kaupunkinensa ja katselee
Tromsöön harjulle, joka, ikuisen lumen peitossa, vartioitsee salmen
toisella puolella. Tuo valkoinen, kumpea harju seisoo fanttasiian
vahtimiesnä.
Itse saari nukkuu siellä välkkyvill' aaltoloilla vehreänä, niin
naurelevana ja auringon valaisemana, ikään jos sitä huuhtelis vesi
lämpöisempi kuin pohjoisen jäämeren vesi on, ja sitä paistelis
lämpimämpi aurinko kuin minkä pohjoisnapa omaa.
Tromsö on Jan van Huysum'in, jään, lumen ja hallan helmahan siveltämä
kukkaismaalaus.
Mutta pohjoisnavan aurinko laittaa myöskin kesäisen kukkain
kasvatushuoneensa niin paahtavan helteiseksi, että lehdet ja kukat
syntyvät tuota pikaa, vaan kuolevatkin yhtä pikaisesti. Nämä ovat
Pohjan auringon intokiihkoja.
Tuona kuumana kesäpäivänä, jona kreivi Vasili, hänen tyttärensä ja
André palasivat Finmarkeniin, ei Tromsö läheskään ollut niin sivistetty
ja kaunistettu kuin nyt, -- muistettakoon, ett' olemme ajassa
muuttainneet kolmekymmentä vuotta taaksepäin! -- mutta sill' oli
kuitenkin kyllin kyllä näytettävää, millä se saattoi kummastuttaa
vierahan semmoisen, jok' oli tullut Norjan pohjoisimpaan
hiippakaupunkiin vakuutettuna, siellä löytävänsä vaan lumen ja jään
yksinomaisen vallan.
Vaikkap' ei siellä vuonna 1851 ollutkaan niin monta huvilaa ja
puutarhaa kuin vuonna 1879, niin löytyipä joitakuita kumminkin, ja
vaikkap' eivät nämä olleetkaan erittäin täydellisiä, niin olivatpa ne
kuitenkin mitäkään ennalta aavistamattomalle oikein oiva virkistys.
Tromsöön asukkaisto oli jo aikaisin jalkeilla. Oltiin juhlatuulella jo
ennenkun unikaan oikein oli silmistä kadonnut. Niin henkisesti kuin
ruumiillisesti ojenneltiin itsiänsä lippujen istuttamisella,
ripustamalla kukkaiskiehkuroita ja heittämällä viimein tarkastava
silmäys tanssijaispukuihin, ruokaseteleihin ja juhlaprogrammiin.
Viestit runoilijan juhlallisesta vastaanotosta olivat jo Kristianiaan
ennättäneet, niistä riemusaatoista, joita hän rannikkokaupungeissa
osaksensa sai; mutta Finmarken tahtoi loistaa yli muun Norjan, aivan
niinkuin aurinko loistaa kuuta kirkkaammin. Jos muun Norjan innostus
oli tyyni ja vakainen ollut, niin tuli Finmarkenin vaahdota kuni sen
sampanjan, jota sen laivat suorastaan Ranskasta sinne saattelivat, ja
jonka katot ja kalaparvet, mitkä jäämerta hopeoitsivat, kalliisti kyllä
omilta itsiltänsä maksaa saivat.
Samoin kuin vuoristolaisilla on Finmarkenilaisillakin yks etu: tämä
miellyttävä ja vastustamaton innostumisen mahti, tämä salayhteinen
lahja, etelän kansojen tapaan tulla -- lapseksi hetken huumauksessa,
jota "lapsellista viattomuutta" itämaalainen ja lämpösen maan mies
_tavallisesti_ kainostelis, näette, jos hän tuntis sen.
Mutta -- miten sanottu! Nyt oli toden totta jotakin uutta aikaan
saatava, jotakin semmoista, jot' ei ennen oltu nähty. Juhlaprogrammi
oli näin kuuluva: