Marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä sai Andreas Thorsen Kölnissä
Hotel l'Europe'ssä kirjoitetun kirjeen, joka kuului näin:
Monsieur Thorsen!
Minä täytän tällä velvollisuuteni kasvatus-isänä, kun käyn kertomaan
teille, että teidän herra poikanne pari päivää sitten on juhlallisesti
otettu roomalais-katoliseen uskontoon.
Monsieur Thorsen, que faire (mitä tehdä)? Kirkko on -- kirkko, yks puku
on yhtäläisesti niin käytettävä kuin toinenkin. Vaikk' itse olen
protestantti, katson minä, näette sen, jok' ainoan uskonnon
oikeutetuksi, -- nim. _omalta_ laadultaan -- ja roomalais-katoöisen
palveluksen kaunis muoto, melkeinpä minut itseni saattoi kiusatuksi
teidän herra poikanne esimerkkiä seuraamaan, joll'ei puvun vaihto täss'
erinäisessä tapauksessa, se on: minun ijälläni, olisi mal -- à --
propos (sopimaton aika) niin hyvin kuin persoonallinen vaivauskin.
Monsieur! Kun minä tämän johdosta varmana oletin, että te --
uskonnon suhteen -- pidätte yhtä vapamielistä ja ihmisellistä
elonkatsantokantaa, -- saanko sanoa: aatetta, ideaa? -- mitä minä itse,
niin en minä pannut estettä teidän herra poikanne päätöstä vastaan.
Saanko imarrella itseänikin, että minä -- par instinct (vaistosta) --
olen totuuden tavannut?
Parole l'honneur (kunnia sanalla), monsieur Thorsen! Minä aatelis- ja
herrasmiehenä vakuutan teille, ett' olis ollut yhtä mahdoton muuttaa
tätä äkkipikaista innostusta kuin siirtää itse Mont Blanc'in huipun
Schweits'istä Ultima Thulehen.
Teidän poikanne seisoi lujana kuni kallio ja oli raivoisassa
hurmauksessa Excelsiorin (etevämmän) kaltainen, joka tulevaisuutensa
lipun käännälsi.
Ja totisesti! Jos olisitte nähneet sen hurmauksen, mikä hänet käsitti,
kun hän ensikerran astui Kölnin tuomiokirkon kuvun alle, kun hän ensi
kerran näki roomalais-katolisen palveluksen runollisen muotokauneuden
ja sen pyhän mystiikin (salaisuuden), kun hän ensi kerran kuuli
oratooriojen (= hengellinen opera) juhlivat, profeetalliset
virrensäveleet, ja kun hänen raikas, voimakas neronsa ja tämän kautta
myöskin hänen taiteilijasielunsa yhdell' ainoalla luonnilla joutui
vangiksi; -- monsieur Thorsen! Te olisitte sanoneet, miten minäkin:
"Ei kukaan voi kohtaloansa kiertää, magneetinen veto vie jokaisen omaan
alkuperäiseen luontais perustaansa."
Minä olen fatalisti eli sallimususkoja, monsieur! Teidän herra poikanne
ei ole luotu protestanttisuuden kalpeata päivän valoa, vaan
katolisuuden hehkuvaa värikomeutta varten.
Polttavat kyyneleet murtautuivat hänen silmistään, hän ei enää
pitemmältä voinut hallita itseänsä, hän heittäytyi polvillensa ja tuli
-- katolilaiseksi.
Monsieur Thorsen! Sallikaa minun kertoa: "que faire? Yks puku on niin
käytettävä kuin toinenkin."
Minä olen fatalisti. A la bonne heure (onnellisena hetkenä), täss' on
teillä koko historia!
Nyt olen kuitenkin päättänyt teidän herra poikanne viedä hänen
pyhyytenä paavin luo, saamaan Kristuksen, maan pääll' olevalta
käskynhaltijalta siunauksen hänen runolliselle kasteellensa; sill'
André Thorsenin roomalais-katolisen kirkon äidin helmaan ottaminen ja
hänen pääsönsä sävelitärten temppeliin on ajatuksilleni -- pardonnez-moi
(anon anteeksi)! -- ykseytenä, jot' ei jakaa voi.
Andreas Thorsen luki kirjeen monta kertaa läpi, sitten laskihe
polvilleen.
"Herra! Sinull' on muitakin teitä, joita myöten Sinä saatat hänet
johdattaa päämaalihin! Herra! Sinä olet kaikkialla, ja siell' ain' on
oleva yksi lauma ja yksi paimen."
Andreas Thorsen tiesi nyt, että hän ainoan poikansa oli uskonut
vaarallisen johdattajan huostaan, mutt' olihan kuitenkin "kasteen
enkeli hänen seuralaisenansa." Aina siitä hetkest' alkain, kun André
Kautokeinosta läksi, olivat pojan kirjeet ainoastaan isän ravintona.
Ajatuksissansa ositti hän poikansa elämää, ja vaikka hänen ruumiinsa
oli Finmarkenissa, seurasi hänen sielunsa uskollisesti tuota
nuorukaista hänen matkoillensa ja matkoillansa "avarassa maailmassa."
Kerta kerralta, kun kuuluma kaikui: "tunturiposti on tullut!" jatkui
tämä nuolen nopeudella majasta majaan, ja kaiku tuskin oli viimeiseen
ehtinyt, ennenkun kanttorin kotihin hyökättiin; sillä niin toden totta
kuin posti tuli, niin yhtä varmaan toi se myöskin monen arkin pituisen
kirjeen Andrélta.
Nämä säännöllisesti ja itkein kirjoitetut kirjeet katsottiin yhteiseks
omaisuudeksi. Tuona pitkänä väliaikana, jok' aina uutta kirjettä
varrotessa kului, luettiin vanha kirje kumminkin satahan piihin
uudestaan läpi ja läpi taas, siks kunnes lappalaiset vihdoin sen vallan
ulkoa osasivat, ja nimismies alkoi niiden sisältöä ymmärtää.
Touhu näistä kirjeistä, noista "suuren maailman" satumaisista
kertomuksista, taruna levisi ylt'ympäri Kautokeinon seurakunnan ja
sadun sankarina ain' oli André.
Lappalaiset eivät enää ravistelleet päitähän eivätkä sanoneet:
"Jumalakin hänt' uskoo!" Vaikk' André olis heille sanonut taivaan alas
maahan putoavan, niin evankeliumina olis tämä otettu vastaan.
"Lapsukaisestamme sukeutuu jokin," ennusti nimismies, ja hänen silmänsä
säkenöitsivät iloa.
Kirjeet, ja kaikki poikkeuksetta, olivat suomeksi kirjoitetut. Oliko
Andrélla, kun hän käytti tätä kieltä, tarkoituksena ainoastaan pitää
muistissaan sitä, vai tahtoiko hän antaa nuoruutensa turhamaisuudenkin
kainulaisille loistaa, ei varmuudella saateta sanoa, yhtä vähä kuin
sitäkään kysymystä voidaan varmasti vastata, paistatuttiko André näillä
kirjeillänsä ainoastaan omaa pojan rakkauttansa, jok' uskollisesti
muisti isän iloittamisen velvollisuutensa, vai myöskin sen ohessa
itserakkaudessansa, joka kernaasti tahtoi näyttää, mikä mies hänest'
oli tullut.
Kaikissa tapauksissa antoivat nämä kuitenkin vauhtia sille
fanttasiialle, joka hänessä kuohui. Andrén kirjeet olivat aina sen
mukaan kuin hänen vaurastumisensa edistyi, ajoin leikkimielisiä, toisin
paimenrunollisia ja jolloinkulloin taas mietelmällisiä kirjoitelmia;
mutta mikä niille suurimman arvon antoi, oli se, että nämä olivat isän
elämä, ja ett' isä niissä kaikissa näki Jumalan käden.
Vuonna 1838 toi posti sen uutisen, ett' André kunniall' oli suorittanut
pääsötutkinnon Bolognan yliopistoon, 1844 että hän loistoll' oli sieltä
päästetty, ja 1849 astui tämä "olympinen, jumalain valitsema
nuorukainen" runoilijain taistelu tantereelle, ilmaisten kauniin vihkon
lyyrillisiä runoelmia, jotk' uhkuivat rakkaudesta Finmarkenin luontoon,
sulo sävelin soiden ylistivät sen "isäistä" päivää ja sen "isäist'"
yötä.
Vaikkapa nämä runoelmat -- oletamme kumminkin -- eivät olisikaan
korkeamman kritiikin, (arvostelun) oikeutetulta tuomioistuimelta
laakeriseppelettä saaneet, jos nim. olisivat oikeuden ja
puolueettomuuden vaa'alla punnitut, niin otti ne päivän uutishimo
kuitenkin aivan hyvin vastaan.
Andrén runoelmat tekivät epookin (käännekohdan) ja herättivät huomiota,
kiitos olkoon tavattoman vetovoimalle.
Täll' emme toki millään muotoa tahdo sanotuksi, että tuo loistava onni,
jonka hänen henkenä ensimmäiset tuotteet osaksensa saivat, oli kokonaan
ansaitsematonta. Huolimatta suurista puutteistansa sisälsivät hänen
runoelmansa, samoin kuin samilainen kielikin, itämaisen värikomeuden ja
intohimoisen fanttasiian, joka vallan varmaan sisähänsä sulki puhtaan
jumaluuden pyhän tulen kipinän neron alttarilla.
Mutt' onnetonta tämän ohess' oli tuo hurmaava luulottelemus: "Yhdell'
ainoalla harppauksell' olen päässyt Parnassuksen huipulle! Täydellisinä
ovat luonnon lahjani maailmaan syntyneet!" Tuo oli taiteen mielilauseen
täydellinen unhoittaminen: "ei nautinnoks ainoastaan!" Täm' oli
epikurolaisen (hekumastajan) unelma nautinnosta työttä ja taistelutta.
Pyhä riemu vavisti Andreas Thorsenin sydäntä. Herra oli hänelle
osoittanut suuruuttansa ja oli etsinyt hänen kotiansa. Isän sydämess'
ei kritiikki sijaa saanut, ainoastaan kauniin se tunsi ja kiitti
Jumalaa.
Samaan aikaan, kun Thorsenille lähetettiin runoelmain ensimmäinen
vihko, sai hän myöskin tiedon Andrén kihlauksesta kreivi Vasilin
tyttären Olgan kanssa. Ihmeellinen, mutta helposti selitettävä
hämmästys kohtasi tuota vaatimatonta miestä, ajatellessaan tätä
tulevaa, hienon hienoa miniäänsä.
"Hän antoi tuolle sairaalle lappalaiselle viiniä Varangin tunturilla,"
ajatteli hän sitten luontaisess' oikeuden tunnossaan. "Hyvä hän varmaan
on. Minä muistan hyvin hänen kasvonsa."
Lamik Rikkut ja Seimke Tudekas olivat nyt täyskasvuiset ja rakastivat
toisiansa.
Eräänä herttaisena, tyynenä kesäpäivänä, kun jo'essa lohet loiskivat,
ja linnut laulellen vihelsivät, kaikui Kautokeinossa kaks ääntä, jotka
lappalaisten ainoata unheen yöstä pelastunutta sankarirunoa eli eeposta
Bäive barnek'ista (auringon pojista) lauloivat.
Seimke lauloi:
On satu sanellut,
Myös satu laulellut:
Pois pohjantähden
Takan' auringon ja kuun
Hopeesta, kullasta
Kaikk' kalliotkin luodut on.
Lamik vastasi:
Kulta, ku kuultaa,
Hopea hohtaa!
Tunturi meressä kuvastelee
Ja säihky kuvalleen hymähtelee.
Seimke jatkoi:
Mistä tulet sä?
Ketä etsit sä?
Kuolon pöytäliinaako?
Poik' auringon!
Ja Seimke vastasi:
Sarakka minut loi jäntevist' isäni jäntehistä,
Voimaa sylihini join maidost' äidin valkeasta.
Uljakka sekoitti maidon,
Mieltä mun päähäni valoi,
Mä myrskyn suojoa etsin,
Ymmärrystä, mi vihan vois
Lauhdutella vaan lemmeks pois,
Menestyksess' ohjeita,
Vastuksissa neuvoja,
Onness', eloss ystävää,
Ystävää myös kuolossa,
Palkintoa suruissa,
Lohdutusta tuskissa,
Toisest' elost' aavistusta,
Meist' molemmista perillistä.
Seimke silloin riemuitsi
Ja riemuissaan hän lauleli:
Sekoitamme veremme,
Yhdistämme syömmemme,
Niin suruissa kuin iloissa,
Poik' äidin viattoman!
Ja noina valoisina kesäöinä valvoi Lamik yhdess' auringon kanssa.
Hän käyskeli maamajojen välillä ja huudahteli:
"Nanna (rakastettu), tullos nannacam (lemmityinen) sielus lemmityisen
luoksi!"
Lamik Rikkut ja Seimke vihittiin Maaliskuun 15 päivänä Kautokeinon
kirkossa.
Pitkä valkoinen vyöhyt ristissä rinnan yli ja vyötäisen ympäri, seisoi
sulho morsiamen sivulla ja morsiamell' oli kaunis kruunu otsalla.
Hopeiset korko-ompelukset ja kirjavat nauhaset kimaltelivat
talviauringon paisteessa.
Vihittäessä pidettiin teltaa uskontaivahana morsiusparin pään päällä.
Yhteen aikaan ja juuri samana päivänä, valkoiseen silkkihin puettuna ja
rusokeltaisilla kukkasilla koristettuna, laski Olga Vasilikin
polvillensa André Thorsenin kanssa kreivi Vasilin "rukouskamarissa"
hänen palatsissansa Genuan kaupungissa.
Molempien parien huulilta läksi yhtäläinen uskollisuuden lupaus ja
kummallekin lausuttiin tuo jumalallinen, niin usein rikottu, mutt'
yhtähyvin täydesti muuttumattomassa voimass oleva käsky: "Jonka Jumal'
on yhdistänyt, sit' ei ihminen eroittaa saa." Ja ennen taivas ja maa
hukkuva on, ennenkun piirtokaan Jumalan sanasta.
Ensimmäinen tunturiposti, joka tämän yhteisen hääpäivän jälkeen
Kautokeinohon saapui, toi morsiuslahjan Andrélta ja hänen nuorelta
puolisoltaan Lamik Rikkutille ja juuri samalla kertaa sai Andreas
Thorsen seuraavat rivit:
"Rakas Isä!
Sydämeni on ylöllisesti täynnä riemua ja rakkautta, voidakseni
lähettää Teille muita sanoja kuin seuraavat: 'Häntä rakastan
rajattomasti!' Poikaas, rakas isäni, rakastan minä niin, että
sinun täytyy rukoilla minun puolestani, ett'en vaan häntä rupeais
Jumalanani pitämään! Rakastettu isällinen isä! Siunaa uskollista
tytärtäs. Olga Vasililta.
J. M. Ensi viikolla lähdemme Genuasta ja Heinäkuun alussa tulemme
luokses."
"Herra Jesus," huudahti Andreas Thorsen, "jospa vaimonikin nyt jo olis
tullut, niin saattaisin sanoa; 'Herra, sinä olet osoittanut
vapahtavaisuutes. Herra, nyt suot palvelijas käydä rauhaan!' -- Mutt'
ei _hän_ viel' ole tullut."
Viistoista vuott' oli vierinyt Finmarkenin tunturien yli ja nämä olivat
jättäneet jälkiä, jotk' isku iskulta tulivat kivihin hakatuiksi.
Pontevan tahdon ja palavan rakkauden innostamana samilaiseen kansaan
oli pastori Stocksleth vihdoin viimeinkin saanut voiton. Samilainen
kieli oli saatu muuttumaan kirjakieleksi. Se oli saanut sanakirjan,
kieliopin, käsikirjan, biblian historian ja katkismuksen. Lutheruksen
kirjoittamat Kristuksen piinasaarnat, Uusi Testamentti, Davidin Psalmit
ja ote viidestä Mooseksen kirjasta olivat lapinkielelle käännetyt.
Lappalaisten kiitollisuus-riemu oli ääretön. Kahdeksan-yhdeksänkymmenen
vuoden vanhat ukot opettelivat lastensa lapsilta kirjaimet ja
sommittelivat niitä kokohon, oppiaksensa hekin vielä vanhoilla
päivillänsä lukemaan "omia kirjojansa" ennen hautaan joutumistansa.
Lutheruksen pientä katkismusta kannettiin talismaanina (taika- eli
suojeluskapineena) ryntähillä päskin eli hömmämekon alla.
"Nyt vasta voimme oikein nähdä, mitä meidän uskoa tulee ja mitä meidän
tehdä tulee!" riemuilivat lappalaiset ja sommittelivat seuraavan
kirjeen, joka pastori Stocksleth'ille lähetettiin.
"Armollinen opettaja ja sielujen paimen! Kautokeinon seurakunta on
paljo pitänyt Stocksleth'in kirjoista. Me kiitämme sinua, kun sinä olet
kääntänyt kirjoja meidän omalle kielellemme, ja rukoilemme sinua
edespäinkin, että Jumalan armiaall' avulla, jos mahdollist' on,
hankkisit tänne meille virsikirjoja, joita kirkoissa saattaisimme
käyttää. Toivoisimme, jos mahdollista, saavamme jonkun lapinkieltä
taitavan papin, joka vois saarnata meille meidän äidinkielellämme.
Ruumiillisten tarvetten puolesta tulemme sangen hyvin toimeen. Jumalan
armost' on osaksemme tullut, ett' olemme alkaneet käsittää syntisen
elämämme, jossa vaeltaneet olemme, ja Jumalan armosta tahdomme me
nöyryydessä liittyä Lunastajahan. Koko seurakunta enemmän kuin monen
monet terveiset."
Radien Attschje alkoi ainoan, totisen Jumalan edestä valtaistuimelta
siirtyä syrjään, ja alkehishengetkin uskalsivat enää ainoastaan
pimeässä sangen hiljaa kuiskaella. Se, joka kaikist' innokkaimmin
tarttui noihin uusiin kirjoihin, oli kumminkin Lamik Rikkut. Jo
ensimmäisenä päivänä, jona hän U. Testamentin kätehensä sai, opetteli
hän Johanneksen evankeliumin aivan ulkoa.
Päivän pojan kaltaisesti alkoi hän saada "aavistuksia toisesta
maailmasta."
Lappalaisen veress' asuva fanttasiia, jok' Andréta viimeisinä aikoina
oli ravinnut kaikellaisilla sekasotkuisilla esityksillä, pysähtyi
viimein raamattuun. Davidin psalmit olivat hänen runouttansa, ja
Salomonin korkeaveisu, jota hän suurella vaivalla ja vastuksella
norjankielellä tavaili, tuli hänen rakkaimmaksi laulukokoelmakseen.
Vähitellen loi Lamik Rikkut uskonnon itsellensä, ja täss' uskonnoss'
olivat erotiikki (rakkauden jumalaisuus), mystiikki (salaperäisyys) ja
symboliikki (tunnustuskirjaisuus) sulatettuna yhteen yht' omituiseksi
kuin ylöllisesti pinnistäväksi palvelukseksi, joka puoliks muistutti
Andrén katolilaisuutta. Molemmat kokivat saaduttaa Jumalan aistien
avulla.