Heinäkuun loppupuolen ja alun Elokuuta oli kreivi Vasili matkoilla
Finmarkenissa ja Ruotsin Lapissa.
André seurasi häntä kaikkialla kielenkääntäjänä ja hellesuojimen
kantajana. Missä vaan venäläinen istuutui kivelle luonnoskirjansa
polvillensa levittäen, seisoi, huomaatte sen, André, miten kiinalainen
palvelija, hänen takanansa pidellen hellesuojinta hänen päänsä päällä.
Yks panoraama vaihtoi toisen kanssa.
Pientä laaksoa tuolla rehoittavine ruohoketoinensa, siimeksineine
metsinensä ja rikkaine kukastoinensa ympäröitsee sinertävä tunturien
luoma kehäke, -- tuo on Ruotsin Lapin paradiisi, se on Kvickjoki!
Paradiisin sulkee cherubi jäävaltikalla, tuo armoton, kuoloa uhkuva
Sulitelma.
Nämä sammalpukineiset temppelit, missä ne kuusen kuorella peitetyin
parjaisin muodostavat juhlallisia patsaskäytäviä, -- tääll' on
Jukasjärven ja Gellivaaran tunturipitäjäät!
Nämä maailman pohjoisimmat viljelysmaat, tämä siimehikäs metsä juuri
sillä rajalla, missä puukasvuisuus kaikki loppuu, nämä rehoittavat
viljapellot ja niityt, pursuavat puroset ja värehtivät järvet, joita
säpelehtävät saarnit ja lepät seppelöitsevät, nämä vapaat näköalat, tuo
peilikirkas joki perspektiivikuvissa näkyvine pitkine puukujinensa, --
tuo on Alten, Ultima Thulen seutujen päärly ja kruunu!
Ei siis ihme, että kreivi Vasili oli tyyni ihastunut täss'
ihmeellisessä maassa,[8] viehättynyt korkean Pohjolan kauneuteen, niin
viehättävään surumielisyyteen, sen hurmauttavaan hempeyteen, niin
juhlivaan suuruuteen, sen vaikutuksen viehättämänä ja elähdyttämänä sen
elon, jonka nämä pienet piipoittavat kääpiöt, kirjavine pukuinensa
tauluille toivat!
Tämä keveä, luonteva puku, jok' on taas jätteenä kaukaisimmasta
muinaisajasta, perintönä vanhoilta kansoitta! Göötiläiset nimittivät
lappalaisten nykyistä päskiä "paidaksi", kreikkalaiset "khitoniksi" ja
roomalaiset "tunicaksi".
André oli kohtalojen kirjassa määrätty kreivi Vasilin innokkaimmiksi ja
pysyväisimmiksi suosikaiksi sukeumaan. Kauan mietti venäläinen tät'
omituista luonnon ilmiötä, siks kunnes hän tästä tulevan runoilijan
loi.
Niin _oli_, ja _täytyi_ olla niin! Olihan poikanen kyllin kyllä
tenhovoimainen lauluttarien valitsemaksi lemmityksi päästäksensä!
Kreivi Vasili, näettekös, ei koskaan voinut taidetta eikä runoutta
ajatella muutoin kuin jonkun saatanallisen yhteydessä, tämän
"Gemisch'in" (sekasorron), tämän epätietoisen suuruuden seurassa, joka
niinkuin tunturin suunnattomat suuruudet oli ainoa taivaan ja maan
välillä, joka vaikutti hänehen. Kreivi päätti tehdä hänestä jotakin,
hän ei voinut päästää Andréta.
"Anna Andrén minua seurata Genuaan," sanoi hän Thorsenille. "Minä pidän
huolta hänen kasvatuksestansa, siks kunnes hän mieheksi tulee. Min'
annan hänen saada oppia kaikkea, mitä hän tahtoo -- minä pidän paljo
hänestä."
Kanttorin kasvoista loisti välähtävä, valtaava ilo. Ei hän hetkeäkään
ajatellut omaa, vuoskausia kestänyttä kaipaustansa, mutt' ainoastaan,
että poikanen nyt sai päästä pois, tullaksensa siks, miks hän luotu
oli, että nyt oli tapahtunut se ihme, jota hän odottanut oli, ja jonka
hän oli -- uskonutkin.
Sopimus sentähden hänen ja kreivin välillä oli pian päätetty. Isä ei
vähintäkään peljännyt lähettää poikaansa ulos maailmaan; "sillä lapsi,
jonk' edestä hän niin monen monta palavaa rukousta oli rukoillut, ei
saattanut hukkahan joutua." Hänen silmäyksensä näki kyllin kyllä
puutteita pojan luonteessa, mutta nämä täytteli hän kohta omalla
luottamuksellansa ja Jumalan vapahtavalla ja suojelevalla rakkaudella.
Seuraavana iltana kutsui Thorsen hänet sisään luoksensa.
"André", sanoi hän, "kreivi Vasili tahtoo sinut ottaa mukahansa
Genuaan, ja minä olen myöntynyt".
Riemuhuuto, raivokas ja kaikuva pääs Andrélta.
Thorsen katsoi murhemielin hänehen. Hän muisti äidin huudahdusta: "Minä
tahdon tanssia, minä tahdon elää, minä tahdon ulos!" Molemmat tahtoivat
he ulos, pois hänen luotaan, joka heitä rakasti enemmän kuin omaa
henkeänsä.
André näki tuskaiset tunteet isänsä kasvoissa, ja omatunto runteli
häntä. Aavistiko hän tuota pikaa uhria, ei voi tietää, mutta rakkauden
ja katumuksen käsittämänä ryömi hän kuitenkin särjetyin sydämin ja
nöyrtynein mielin esihin isänsä jalkain eteen, syleili hänen polviansa
ia sanoi ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: "isä".
Kreivi tyttärinensä astui sisään.
"Olga", virkkoi kreivi, "minä olen Andrén ottanut ottopojakseni, hän
seuraa mukanamme Itaaliaan."
Henkeänsäkään vetämättä kapsahti André ylös odottaen, mit' Olga tuohon
vastais. Hän pälkyi Andrén silmihin.
"Très-bien (aivan hyvä)!" sanoi Olga astuen ulos.
André hänen jäljessään.
"Olga", äänsi hän yhteen purtujen hampaiden ra'osta, "miks et ole
isälles sanonut, että minä edellä puol'päivän kaasin sen venheen?"
"En koskaan puhu kenestäkään pahaa", vastasi hän. "Kieliä en kantele
konsanaan".
Kun huhu Kautokeinossa levisi, ett' André muukalaisen mukana tulee
ulkomaille menemään, niin nytkös väkeä virtaili kanttorin kotihin. Jok'
ainoasta tuntui kuin jos joku osa hänen omasta lihastansa ja verestänsä
olis ulos reväistävä. Eikö hän ollut heidän yhteinen lapsensa ja
veljensä? Eikö heillä kaikill' ollut omistusoikeus hänehen?
"Mikä sulorunoisuus? Mikä liikuttava yksinkertaisuus?" virkkoi kreivi.
"Onkoon siell' edes lunta siellä Genuassa? sanoi Lamik Rikkut
huolestuneena.
"Lapsukainen", mukisi nimismies. "Meidän Herramme seuratkoon sinua".
"Ja luopukoon sinusta", vastas André.
Ehtoon' ennen lähtöä istuivat Thorsen ja André yhdessä. Huolta pitävä
isä otti tuon vanhan kuvaraamatun hyllyltänsä ja vapisevalla kädellä
kirjoitti Andrén nimen ja päivänmäärän sen ensimmäiselle lehdelle.
"André", virkkoi hän verkalleen, ikäänkuin peljäten äänensä murtumista,
"älä huoli, vaikka tämä on vanha ja kulunut. Tämä on isäs Biblia, siit'
olet oppinut lukemaan ja tavaamaankin sekä kuvissa tuntemaan meidän
Herramme Jesuksen Kristuksen. Muista, muista, André, tämä on ollut isäs
ainoa ystävä elämässä. -- André", jatkoi hän samalla kun kyynel putosi
biblian päälle, "jos tarvitset jotakin, neuvoa tai lohdutusta, mietin
minä, niin tule pian. Ei kumminkaan kukaan voi sinua lohduttaa ja
neuvoa niinkuin isäs. Ja jos tarvitsisit rahaa, ajattelen minä, jotakin
hyvää ja jaloa niillä toimittaakses, auttaakses yksiä ja toisia, sillä
muutoin kreivi antaa sinulle kyllä kaikkea, mitä tarvitset, niin tiedät
minull' olevan vähäsen säästössä rahoja. Niit' ei ole paljo, André, ei
niit' ole paljo, mutta ne ovat säästetyt sinua varten, ja sinä olet
velvollinen kiittämään niistä meidän Herraamme, jok' on sinut niin
runsaasti siunannut. Minun poikani pitää voida tehdä hyvää,
hyödyllistä. -- Kirjoita isälles, André, kirjoita isälles!"
André heittäysi polvillensa isänsä viereen ja puhkes itkuun.
Thorsen kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä poikansa pään
ympäri.
"Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen!
Herra kääntäköön kasvonsa puolehes ja antakoon sinulle rauhan!" lausui
hän aivan kuihtuvall' äänellä.
Hän muisteli sitä talv'iltaa, jona hän oli saman siunauksen lausunut
vaimonsa hänest' erotessa. Tuohan oli hänen osansa elämässä, uhrata ja
uhrata, ja sentähden, että hän rakasti. Ja onhan rakkaus elämässä
uhraavaisuuteen antaumatta pelkkää teeskentelyä, valhetta.
Mutta kun poika nyt noin kokonaan omauntui isällensä viimeisenä iltana,
minkä hän vietti kotonansa, riensivät hänen ajatuksensa ihmeellisesti
ikävöiden tuon tuntemattoman, kadonneen äidin luo, sen äidin, jot' ei
hän voinut muistaa, ja jot' eivät lappalaiset koskaan nimittäneet, luo
sen äidin, joka vuotten kulull' oli muuttunut yhdeksi sen ikävöimisen
kanssa, jota hän kantoi tuntematonta, "tuot' ulkon' olevaa" kohtaan,
jonka hän olemass' olevan tiesi.
Fanttasiiamailmassansa oli André jo kauvan kuvaillut häntä, ja joka
kerta, kun isä kohtasi hänet, oli hän aina vaistontapaisesti tuntenut,
ett' äiti olis kumminkin ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
Tänä hetkenä muuttui hän tästä kaikest' äkkiä loistavaks
olennollisuudeksi, jonka luo hän nyt täältä pääsevä oli.
"Isäni", sanoi hän veteisesti, "miss' äitini on?"
Ja taaskin Thorsen antoi saman kärsivällisen vastauksen, minkä hän ain'
oli antanut pojan tätä tutkaillessa.
"Äiti on poissa, mutta Jumalan avulla tulee hän takaisin. Älä André,
virka hänestä mitään, mutta rukoile, että hän pian kotihin tulis".
Lauantai oli tullut. Ääretön lappalaisjoukko oli kokoutunut ylt'ympäri
kanttorin asunnon. Siell' itkettiin, siellä langettiin polvilleen ja
rukoiltiin Andrén puolesta, Lamik Rikkut ja Seimke itkivät äänehen.
Nimismies tuskin uskalsi edes siunata tuota lapsukaista, jonka hän oli
nähnyt kasvavan kätkyest' asti, peljäten nyt juuri viimeisenä päivänä
yllyttävänsä hänen vihaansa.
Olga lohdutteli heitä, mutt' André tuns äkkinäisen harmin kaikkia näitä
ihmisiä kohtaan, jotk' olivat vanhall'-olijoita, ja joiden muka aina
kuolemaansa saakka oli tuossa "vanhassa" vaan elettävä.
"Vaella missä vaellat, André, niin Jumalan aurinko paistakoon sinun
ylitses!"
"Jumala täyttäköön sinun sarves, André!"
"Sisällinen tuomari (= lapp. nimitys omalletunnolle) johdattakoon sinua
kaikilla teilläs, André!" kajahteli kaikkialla hänen ympärillänsä, ja
kun venhe maast' irroitettiin, nostivat kaikki lappalaiset kätensä ja
huusivat Andrélle lappalaisten tavallisella jäähyväislauseella:
"Jumala suokoon meidän rauhallisesti kohdata toinen toisemme jälleen!"
Tuo vähäinen, sirpeillä leikattu ja säkeillä kotihin kannettu heinän
saalis oli nyt Vesisaaressa huonetten katoilla luo'olle levitetty
kuivamaan. Jäkälän luonti venäläisellä alueella tapahtui sinä päivänä,
jona kreivi Thorsenin ja Andrén kera saapui kauppapaikalle.
Tuota pois vetäinnyttä syysväkeä ikävöiden odotettiin takaisin. Monta
kertaa päivässä kiipesivät vaimot ja lapset katolle, varjosivat
silmiänsä kädellänsä ja tähystelivät Venäjälle päin.
"Jäkälävenheet tulevat!" kajahti huuto viimeinkin talosta taloon ja
huoneesta huoneesen. Odottavaiset kiiruhtivat katoilt' alas, ja nyt
alkoi tuo tunnettu jäkäläjuhla, jolloin, soittoniekka esinenässä,
lauletaan, tanssitaan, kerrotaan satuja ja ravitaan suolatulla kalalla,
voilla, maitovellillä ja lakoilla (muuramilla).
Höyryalus odotteli Varanginvuonolla ja tuprutteli savua
henkireiästänsä.
"Hyvästi André", sanoi Thorsen tarttuen hänen käteensä.
Ja nytpä tänä viimeisenä hetkenä vast' André pääs' oikein selkeälle
tajulle isästänsä eroamisesta, nyt tottakin tajuten, että hänen oli
erittävä isästänsä tuhansien peninkulmain päähän, monien merten ja
tuhanten tunturien taakse, niin, jopa jossakussa merkinnössä oli nyt
kokonainen maailma heidän välillensä tuleva.
Hän syöks ulos aluksesta, lyöttäytyi Thorsenin sylihin ja kipusi kiinni
hänehen, ikäänkuin ei mikään enää heitä vois eroittaa.
Kreivi viittas aluksen johtajalle ja tämä irroitti Andrén väkisellä;
mutta kun johtaja kantoi hänt' alas alukseen, ähkyi André juuri kuin
haavoitettu eläin.
Thorsenin silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutt' ei hän virkkanut
mitäkään.
Olga, joka heit' oli katsellut kiinnitetyllä tarkkaavaisuudella, ojensi
kätensä kanttorille.
"Minä olen sisarena hänelle", sanoi hän, samalla kun hän katsoi hänehen
kuvailemattoman uskollisella silmäyksellä.
"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi Thorsen.
Vene työnnettiin maast' ulos. Thorsen näki heidän laskevan laivan
viereen, hän kuuli kanuunan laukauksen, hän näki höyrylaivan alkavan
hiljalleen hiipiä merelle päin, ja leijuili ainoastaan heikko savusäie
Varanginvuonolla.
Hän on poissa! Hänen vaimonsa oli poissa, hänen poikansa oli poissa, ja
-- -- hänen rakkautensa seurasi heitä molempia.
Kun savu oli hävinnyt, kääntyi hän hiljaa takaisin ja kävi allapäin
sieltä pois. Samana päivänä matkusti hän takaisin Kautokeinoon.