Olga ja kreivi Vasili olivat istuutuneet peurantaljalle, jok' oli tuon
seitsentä kyynärää pitkän, kapean ja tasapohjaisen jokivenheen pohjalle
levitettynä. Tenojokea oli matkustettava.
"Nyt ette Te saa puhua, ette tyttärenne ettekä muidenkaan kanssa,"
sanoi Thorsen. "Istukaatte hiljaa! Vähinkin liikahdus saattaa aikaan
saada venheen kaatumisen."
"Soutakaatte, aivan niinkuin henki kysymyksess olis",[7] huudahti
viilettäjä, joka peräkaarten välissä seisoi.
Leveät, lyhkäiset airot vihloivat vettä tihein airauksin, ja nyt viilsi
venhe salaman nopeudella yhdestä kuohuvasta pudotteest' alas toisensa
jälkeen ja samalla suikelteli niinkuin käärme louhien lomitse.
Kuolon hiljaisuus vallitsi venheessä. Noiden kahden soutajan silmät
seurasivat tarkkaavaisesti perimiehen liikkeitä. Jok' ainoa jänner
hänen ruumiissansa oli pinnistyksessä, kulkua ohjatessansa tuota
louhten luomaa väylää myöten. Hiukankin vaan puolelle tai toiselle,
niin venhe on pirstoina ja matkaajat saavat sovittaa sormet soutimiksi.
Kun jäiden kulku keväisin koskissa mylläilee kiviä eri asemiin ja
paikkoihin, niin vaatii tämmöisten koskien kulku suurta tarkkuutta ja
taitavuutta. Kreivi ei hiustansakaan hievahuttanut; pidättipä melkein
hengenvetoansakin. Joka kerta, kun vaahto roiskahti hänen kasvoillensa,
hän vilkasi vaan. Tuntui hänestä, juuri kuin hän olis "Charons'in"
venheess' ollut.
Mutt' olipa kuitenkin yhtä melskettä ja kohinaa, joka saattoi ihmisen
kuuroksi tehdä. Notkeana ja kimmoisena tanssi jokivenhe jok' ainoan
aallon harjalla ja myötäili tavattomalle veden voimalle, joka
järvivenheen olis tuokiossa musertanut. Vesipisarat putosivat alas
niinkuin timanttisade.
André ei voinut silmäyksiänsä irroittaa Olgasta, jok' istui liikkumatta
ja ihmehtien katseli veden pyörteitä.
Ihme, ett'ei edes hätä ja pelko saanut nostamaan silmiänsä niin paljo,
ett' André olis viimeinkin voittanut edes kerran sen riemun, saada
suoraan katsoa Olgan silmiin, sen koston, saada nähdä Olgan
peljästyneenä.
"Vitahan rantaan!" komensi perimies ja venhe laskettiin rantaan
Polmak'in salvohuoneen viereen.
Kun Olga hyppäsi rannalle, seisoi André ja katseli häntä.
"Pelkäsitkös?" kysyi hän kiusotellen.
"Kyllä."
"Miks et kirkunut?"
"Minä en kiru koskaan."
Kun kreivi Vasili tunsi vakavan maan jalkainsa alla, oli hän hervoton
ja voipunut. Olipa varmaan jotakin uutta, jota hän nyt oli nähnyt ja
kokenut, mutta tämä uus oli nyt tarjoutunut niin tuimassa
vastemielisessä muodossa, että hermojen kiihoitus oli tuskaksi tullut
ja kaikki tyynihän, hänen mielensä mukaan, elämässä riippui muodosta.
Päätettiin siis ensinnä ja ennen kaikkia viipyä täss' yli yön ja
levähtää.
Polmak'ista, jossa Tenojoki tekee rajan Norjan ja venäläis-suomalaisen
Utsjoen välillä, (yhdellä rannall' asuu venäläisiä ja toisella
norjalaisia), jatkettiin matkaa Heinäkuun kuudentena päivänä, samaan
aikaan, jolloin Varangintuntureilla raikkaasti kajahtelivat kanuunain
paukahdukset, jotk' osoittavat käräjämatkojen suuntaa yhdeltä
kauppapaikalta toiselle kauppapaikalle.
Heinäkuun yhdeksäntenä päivänä oli Karasjoki pienine kirkkoinensa ja
kirkon säilöhuoneinensa jo levitettynä matkustavain silmäiltäväksi
tuolla kauniilla niemekkeellä, jonka tekee Karasjoki.
Hiekkaperäisiä maita, kauniiden lehtipuiden ja ikihonkain varjostamia
harjanteita, joiden päälakien ylitse paljas tunturi kohotaksen aina
pilvihin asti, aidaten tuon amfiiteaatterimaisen maapaikan.
190 vuotta sitten asettui muutamia kainulaisia Karasjoen varrelle lohen
pyytöä harjoittamaan. Tämä on Karasjoen seurakunnan perustaminen, mutta
taru tietää niinkin, että se on jo ammoisist' ajoist' ollut asuttu, ja
että nuo alkuasukkaat neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla
karkoittivat ja hävittivät venäläiset, jotka taas vuorostaan saivat
väistyä länteenpäin tartarien edestä.
Fama (huhun jumalatar) lisää: "viimein oli siell' yks ainoa elävä mies
jäljell' Altenissa ja yksi Varangissa".
On kuitenkin Asfibagtin luona todellakin löydetty muutamien
kiviraunioiden jätteitä ja venäläinen keihäs.
Oli sunnuntai. Kun kreivi Vasili oli päättänyt ollaksensa
jumalanpalveluksessa, matkusti Thorsen, Lamik Rikkutin ja Jaakko
Tudekkaan seuraamana, etukynnessä Kautokeinoon.
Kirkko oli täpö täynnä lappalaisia, mutta kun pappi astui alttarille,
ilmoitettiin samalla, että kirkkotulkki oli tullut äkillisesti
kipeäksi.
Mit' oli nyt tässä tehtävä! Pappi ei tainnut sanaakaan samiskaa,
eivätkä lappalaiset ymmärtäneet ainoatakaan norjankielistä sanaa. Täss'
yleisessä hämmästyksessä ja säikähdyksessä löi André tuumansa tukkuun
ja tavallisella rohkeudellaan teki uskaliaan päätöksen. Hän tahtoi
Olgalle osoittaa, ken hän oli, hän tahtoi pakoittaa Olgaa silmäämään
hänehen. Lakki kädess' astui hän suoraan kuoriin alttarin eteen.
"Minä voin tulkkin' olla," sanoi hän. Pappi silmäili ihmetellen häntä,
mutt' antoi jumalanpalveluksen kuitenkin alkaa.
"Mitä pappi sanoo? Mitä pappi sanoo?" kuiskattiin Andrén ympärillä.
Selkein sanoin, vahvalla äänellä selitti hän papin saarnan sanasta
sanaan. Samoin kuin näyttelijään, tarttui hänehenkin vallitseva
miel'ala, hän taisi tarkalleen tehtävänsä, jota ylensi vielä tämmöinen
satunta eli situationi. Papin esitys jäi vähäpätöiseksi tuon viistoista
vuotiaan tulkin esittelyn rinnalla.
Pitkänä ja suorana seisoi André kuorissa; hänen silmänsä säteilivät
elävyyttä, ja tuo samilainen (lappalainen) kieli hänen suustansa soi
hurmaavalla innolla ja alkuperäisyydellä.
Lappalaiset itkivät, ohkivat ja vohkivat.
"Voipa saakelin poika!" jupisi kreivi Vasili. "Hänhän seisoo tuolla,
juuri kuin jos olis teaatterissa syntynyt ja kasvanut!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä lähti pappi pois koko seurakunnan nähden
ja kiitti kauniisti Andréta. Nuorukaisen posket punin kukkivat, ja hän
vakoili Olgaa. Katsoiko hän sitä kunnianosoitusta, jok' Andrén osaksi
osui? Ei! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin pappi tarttui hänen
käteensä, oli Olga kääntänyt päänsä alttariin päin.
Niin pian kun he olivat tulleet kirkost' ulos, koetti André kaikin
mokomin päästä Olgan kupehelle; sill' Andréta poltti se seikka, saada
tietää Olgan arvostelun noista nyt juuri täytetyistä tehtävistä.
"Enköstä minä tehnyt tehtävääni hyvin?" kysyi hän.
"Aivan. Sinä näyttelit komediian vallan hyvin!" vastas Olga.
Loppu matkan mietti André turhaan tuota ratkaistavaa, jot' ei hän
voinut suorittaa.
* * * * *
Kautokeinoon tultuansa pyysi ja saikin kreivi Vasili asunnon kanttorin
luona.
Kreivi otti esille pihtisilmäimensä.
"Schlegelin filosofiia, Schleiermacherin teologiia, Göthen Faust,
tähtitieteellisiä teoksia! Mon dieu (jumalani), monsieur Thorsen, mitä
lukkarill' on tähtitieteen kanssa tekemistä?"
"Pitkinä, pimein' öinä on finmarkenilaisella kylläkin hauska tilaisuus
tähtitaivaan ihmetten selvittämiseen," sanoi Thorsen puolustaiden.
"Tähtitaivas on hänen lohdutuksensa ja hänen toivonsa."
"Tuop' oli siveellisesti kauniisti sanottu," tuumi kreivi.
"Sit' en tiedä," vastasi Thorsen. "Tiedän sen vaan siveellisesti tott'
olevan, ja siinn' on minuiselle kylliksi."
"Miss' emäntänne on, monsieur Thorsen," kysäsi; venäläinen.
Tuo puhuteltu vaaleni.
"Vaimoni ei -- ole kotona," vastasi hän tuskallisesti.
"Ai c'est ca (sepä se). Hän niinmuodoin on matkalla," huomautti kreivi.
"Teidän suruanne valitan. Mies aina puuttuu vaimoansa, monsieur
Thorsen."
Ensimmäinen ilta läheni loppuansa. Kreivi, jok' illallisen jälkeen oli
asettainnut akkunan viereen, havaitsi nyt joukon lappalaisia, jotk' eri
suunnilta marsiskelivat suoraan kanttorin asumuksen ovea kohti.
"Mitä nämä miehet tahtovat?" kysyi hän.
"Iltarukouksia pitää," selitti hänen isäntänsä. "Olen jo
kahtenakymmenenä vuonna pitänyt tääll' asumuksessani lappalaisten
kanssa ilta- ja aamurukoukset. Kreivi suokoon anteeks, ett'en tän'
iltanakaan te'e poikkeusta."
"Älkäätte epäröikö ollenkaan," sanoi kreivi Vasili. "Minä itsekin
tahdon olla läsnä tässä patriarkallisessa jumalanpalveluksessa."
Lappalaiset astuivat sisään.
"Hyvää päivää, isä!" lausuivat he kukin vuorollansa syleillessänsä
rakasta kanttoriansa. "Hyvää päivää, ja tervetuloa kotiisi jälleen.
Raste vifui (rauha huoneessa)!"
"Ihmel addi (Jumal' on se, joka sen lahjoittaa)!" vastasi kanttori.
"Ojenna kätes mulle, André! sanoi nimismies ja laski uskollisen oikean
kätensä Andrén pään päälle".
André pudisti sitä pois.
"Ota pois se!" kiljahti hän kiukkuisesti.
Lyhyen rukouksen jälkeen avasi Thorsen raamatun ja alkoi lukea yksiä
niistä luvuista, joita hän aivan ominpäin lappalaisia varten oli
kääntänyt.
Lappalaiset olivat kokountuneet hänen ympärillensä; muutamat istuivat
lattialla, toiset seisoivat ristissä käsin ja nojasivat toistensa
olkapäihin.
Kreivi Vasili istui hetkisen ja tarkasteli tuota joukkiota juuri
niinkuin hän olis tahtonut siitä mitat ottaa ja katsella sitä
erityisiltä näkökohdilta; sitten hän kiireimmiten heitti pois
sikarinsa, otti luonnoskirjansa taskustaan ja alkoi piirustella.
André, jok' oli tämän liikkeen keksinyt, tuli tyyni uteliaaksi. Hän
heitti pikaisen silmäyksen isäänsä; mutta kun tämä sattumalla käänsi
selkänsä hänehen päin, hiipi hän varovasti lähemmä ja tähysteli alas
kreivin olkapään yli.
Venäläisen käsi loitsi rohkeilla piirteillä kokonaisen kokouksen
peikkoja, hännäkkäitä ja sarvikkaita karilaita.
Hartaalla tarkkaamisella seurasivat Andrén silmät plyijyskynää aina sen
mukaan kuin tämä muodosti kaavion kaavion jälkeen. Se läheni lukkaria.
Thorsen sanoi "amen", ja kreivi pisti luonnoskirjansa kiinni; mutta
monen monta päivää senjälkeen seuras Andréta tyydyttämätön
uteliaisuuden tunne: "Oi voi, kun vaan saisin tietää, mitenkä hän isäni
oli aikonut piirustaa!"
Olga oli kuitenkin yhä edelleen täydellisesti välinpitämätön Andrén
suhteen. Hän kartteli Andréta niin usein kuin vaan voi ja otti
kehoittavan "sinän," jonka André yhtäpäätä viskasi hänelle vasten
silmiä, aivan sinnepäin vilkaisematta vastaan.
Hän kietoi itsensä Olgan ympärille niinkuin notkea käärme, ajoin
rohkeana ja epähäveliäänä, mutta toisin taas herttaisena,
rakastettavana ja miellyttävänä, nöyränä juuri kuin neapoolilainen
yleisön palvelija. Mutt' ei auttanut mikään.
Olga liittyi vaan likemmin Andreas Thorseniin. Kenties yks tunsi toisen
uhraavan ja alttiiks antauvan luonteen toisen myötätuntoisesta
mieltymyksestä. Seimke ja Lamik Rikkut olivat hänen mieltyneitä
orjiansa; sill' Olga otti aina puolustaaksensa heitä joka kerta, kun
hän huomasi, että nämä Andrén vallitsemishimosta kärsiä saivat.
Ankara oikeudentunto ja taipumus ain' ottamaan heikomman puolta
pitääksensä näkyi häness' olevan myötäsyntynyt ominaisuus, -- kaks
ominaisuutta, jotk' useinkin osoittavat vakavaa, jaloa luonnetta.
Jos sanoa vois, ett' André nuorukais-innoss' oli rakastunut Olga
Vasiliin, niin täytyy kuitenkin samall' aikaa lisätä, että tässä
rakkaudess osoittautui jonkunmoinen viha.
André aistontapaisesti tunsi, ett' Olgass' oli jotain semmoista, jot'
ei hän ymmärtänyt, ja jota hän sen tähden tahtoi esillä pitää.
Ja niin hän kuitenkin kuljeskeli, ollen mustasukkainen niin Lamik
Rikkutille kuin Seimkellekin osoitetusta, jok' ainoasta hymyilystä ja
kustakin katsahduksesta, jokaisesta sanasta, jonka he Andrélta
ryöstivät.
"Älä tottele häntä, Lamik, miten kuningatarta."
"Mahdotont' on muutoin," vakuutti Rikkut. "Oletko häntä konsaan
katsonut silmihin?"
"En!" huudahti André.
"Niinpä niin, sillä silloinpa sinä tottelisitkin. Veden haltija asuu
niissä sangen syvällä," vastasi lappalainen.
"Tuota vedenhaltijaapa juuri tahtoisin katsoa silmästä silmään,"
ajatteli André.
Hän tuskin oli päässyt mietteensä loppuun, ennenkun heidän ohellansa
Olga seisoi.
"Vies minua vähäsen venheellä joelle, Rikkut," sanoi Olga, ja samass'
astui lähellä maata kiikuskelevaan venheesen.
André juoksi kiireesti hänen jäljessään, päästi kiinitysnuoran ja
ponnalsi venheen maasta, ennenkun lappalainen mukahan ehti. Tämä kaikki
tapahtui semmoisella kiiruulla, ett'ei tuo nuori tyttö ennättänyt
selvitä ensi hämmästyksestänsäkään, ennenkun Lamik Rikkut huulin
hyypynyisin ja lupalla korvin kääntyi isänsä maamajahan takaisin.
Kun André oli venheen soutanut keskijoelle, paiskasi hän airot linkkuun
ja kapsahti seisoalleen.
Samassa silmänräpäyksess' ymmärsi Olga uhkaavan vaadinnan hänen
kasvoissansa. Hetki, jota hän oli aavistanut, oli nyt tullut: nämä
kasvot vaikuttivat hänehen selittämätöntä ja salaista pelkoa. Hän
kalpeni, mutt' ei virkkanut mitään.
André alkoi hurmalleen heilutella venettä.
Olga loi silmäyksensä ylöspäin, aivan ylöspäin, ja kallisti päänsä
taaksepäin, -- he katsoivat suoraan ja sirkeästi toisiansa silmiin.
"Nyt juur enskerta! Nyt juur enskerta!" riemuitsi André, seisoen vähän
etunojassa, ikäänkuin olis tahtonut ottaa harppauksen.
Hänen vihdoinkin nyt piti löytää Ahti syväll' aalloissa ja juuri näiss'
ylevissä silmäyksissä, näette, jos vaan se siell' asui! Nuo neljä
silmää eivät erenneet toisistansa, ne olivat sidottuina toisihinsa
ikäänkuin edeltämääräämisen taikavoimalla.
Olga ei tähystellyt, eikä hän liikahtanutkaan, mutta näpisti vaan
huulensa yhteen.
Silloin kaatoi André venheen. Mutta juuri samassa, kun he molemmin
jokehen joutuivat, tarttui hän Olgaan ja ripein ottein ui rantaan.
"Pelkäsitkös?" kysyi hän lyhyesti.
"Pelkäsin, -- minä kun en osaa uida."
"Miks et kirkunut?"
"Minä en kiru koskaan," vastasi hän kiiruhtaen ylös huoneesen.
André katsoi hänen jälkeensä niin kauan, kun hän vaan näkyviss' oli;
sitten hän heittihe ruohokolle kasvot maata vasten.
Jos hän vaan vois nuo silmät unhoittaa! Niin, nyt oli hän nähnyt Ahdin,
ja Ahti oli ryöstänyt hänen ymmärryksensä.
Tuo pitkäläntä sanaton silmäys oli iskenyt tulen nuorukaisen suonissa.
Morraava melu ja lovajastaminen läheni pakoittaen kuitenkin Andrén pian
nousemaan. Parvikunta ihmisiä, eriskummallisia nä'öltään: korppimustat
hiukset hurjasti riippuivat silmillä, vaimoilla, joita oli muutamia
mukana, olivat tulipunaiset housut, korko-ommellut komaginauhat ja
suipot mieshatut päässä. Tämmöinen parvikunta retki nyt joen parrasta.
Täm' oli Ruotsin lappalaisia Gellivaarasta ja Jackmock'ista. Heidän
kolkkean puhuntansa kai'ahdus, ja rumat kantapäille ylettyvät,
likaisilla alaspäin riippuvilla vuohen karvoilla leveältä reunustetut
mekot eroittivat nämä ensi silmäyksellä noista soreista,
maalaustaiteisesti puetuista Norjan lappalaisista.
Nimismies tuli samass' ulos huoneestansa.
"Sinä lapsenikos se oletkin!" sanoi hän.
"Älä sano minua lapsekses!" huudahti André vimmaatuneena, otti kiven ja
paiskasi sen hänen ovehensa.
Joll'ei nimismies samassa silmänräpäyksessä, kun André nosti kättänsä,
olis askelta syrjähän siirtynyt, niin olis varmaankin saanut kiven
otsaansa.
"Jumal' anteeks antakoon sinulle, sinä lapsukainen!" sanoi nimismies
lempeästi ja samassa kääntyi sisälle mennäksensä.
Andrén kasvot vääntyivät.
"Lapsukainen," oli nimitys, jota hän vihas yhtä katkerasti, kuin hän
vihasi nimismiestä, nimismiehen tyhmyyttä ja hänen hyvyyttänsä.
Andrén vastenmielisyys kasvoi voimakkaammaksi kuin hänen järkensä ja
tahtonsa; täm' otti hänet valtaansa ja näyttipä tuo toisin hetkin
tekevän hänet melkein syynalaisuudettomaksi.
"Jospa Jumala vaan olis suonut minun saada hänehen sattumaan!" sanoi
hän.