Ainoat matkailut, joita Andreas Thorsen vuoden kuluessa teki, olivat
talvi- ja kesäkäräjille. Ei kaupan innoss' eikä uutisten halussa
kuitenkaan näille matkoille antautunut, vaan sentähden, että häntä joka
kerta sinne houkutteli salainen toive -- edes hiukan saada vihiä
kadonneesta vaimostansa. André seuras isäänsä, ja nämä käräjäretket
olivatkin hänen riemujansa ja salaisia toiveitansa.
Oli Heinäkuun ensimmäinen päivä. Vesisaari, joka nyt on Finmarkenin
etevin kauppapaikka, oli silloin pahanpäiväinen kalastajapaikka, jonka
norjalainen asukkaisto tuskin nousi 200 suurempaan lukuun.
Lippujen liehunta ja kanuunan laukaukset ilmoittivat jo amtmannin
(virkamiehen) tuloa silloin, kun Kautokeinon matkalaiset ehtivät
kauppapaikalle. Kanuunan laukaukset tekivät Andréssa saman vaikutuksen
kuin vaskitorven räikkävä ääni ratsumiehen hevosessa.
Ensi laukauksella korpit, varikset ja kalakaijat parkasivat pahat
säveleet, toisella uudistivat he samat säveleet, mutta kolmannella
muuttui tämä yhdeks ainoaksi, korvia halkaisevaksi lintujen
konsertiksi, joka kajahteli kauas yli Varanginvuonon.
Aurinko paistoi noille turpeisille ja ruohopeittoisille
miniatyyribastioneille (pienoiskuva-vallinsarville), mitk' ympäröivät
Vesisaaren hökkeleitä, joita ne suojasivat ikäänkuin nämä olisivat
arkkusiss' olleet, ja valaisi kalansuomujakin, jotka koristivat
pakkahuonetta ja rantasiltoja.
Lappalaisten siniset, ruskeat, tulipunaiset ja vehreät mekot, jotka
selvästi eroitti valkoisista sarkahousuista, kilpailivat naisten
kirjavain, pitseillä koristettuin myssyjen kanssa.
"Diervan! diervan! burist! burist!" ääntelivät lappalaiset, samalla kun
he syleilivät toistansa toisin käsin. Lapset naurelivat ja itkivät
pienissä sammalilla vaatetetuissa komseissansa,[5] jotk' olivat
kiinnitetyt äitien hartioille.
Suomalaisia Haapajärveltä, karjalaisia Pää- ja Kuitojärvien rannoilta
ja pohjoismatkaajia, muodostaen heleänpunaisten huippulakkiensa kanssa
sekasotkuisen sekasorron, jossa venäläisiä kauppiaita Kuolasta ja
laivureita Valkealtamereltä pitkine partoinensa, korkeine,
turbaanimaisine takkeinensa ja kantapäille ulottuvine kauhtanoinensa
marsiskelivat sinne tänne niinkuin vapauden sankarit.
Tääll' ovat käräjät, täällä markkinat, tääll' on paljon paljo liittynyt
yhtehen ja yhdeksi, papin, kauppiaan ja esivallan on saatava osansa
hyödystä, koska kerran paikall' ollaan. Kirkonkellot ja hautaus-virret
soivat kilvan hää- ja ristiäisilojen kanssa.
"Nauttikaamme päivän vielä ollessa, ennenkun yö yllättävi, jolloin
nautinnot ovat lopussa!" Tämä pohjois-matkaajan, lappalaisen ja
kainulaisen tunnussana kesäkäräjillä.
Aurinko ei laskeudu konsaan, päivä, pitkän pitkä, lakkaamaton
kesäpäivä, jok' ei lopu koskaan, miksikäs nyt maattaisiin?
Sentahdenpä ei maatakaan. Yö kyll' aikanansa tulee, tulee tuo loputon
talviyö, jolloin Finmarkenilainen saa makailla kylläksensä.
Eihän nyt voi laata nauramasta, laulamasta, juttelemasta, ostamasta,
myömäst', ei syömäst' eikä juomasta!
Lappalaisten sydämellinen ja iloisa puheliaisuus kuului kaikkialta,
samalla kun kainulaisleiristä kaikuu:
"Perkele! Perkele!"
Mutta tämän yhtämittaisen valvomisen välttämätön seuraus on
väsymystila, jonka rajana on puoliks hengellinen hulluus. Kuljeskellaan
sinne tänne ikäänkuin kohmelossa, tai käyttääkseni jokapäiväistä
lausumaa: "ollaan hourehissa."
Kello oli kaks yöllä viimeisenä käräjäpäivänä, kun André hiljalleen
käyskeli lappalaisleirin läpi. Tavallisen paimentolaisen tapaisesti
olivat he asettaneet asumuksensa paljaan taivaan alle.
Puol'yön aurinko paistoi uneliaasti noille pienoisille, satunnaisesti
sovitetuille telttakujille, jotk' olivat muodostetut purjeista ja
kumotuista venheistä laitetuilla teltoilla. Ruokapadat kiehuivat
tulella, ja ympärillä kihisevien lappalaisten kasvoista saattoi kyllin
huomata rohkean matkavieraan läsnäolon, samalla kun toiset joukkiot,
ollen maassa polvillansa, pelasivat sakkuspeliä (jonkunmoista
schakkia.)
Kun André oli yhden rivin ohi kulkenut, tuli hän toiseen, jossa
hautajaisia vietettiin. Viinapullo kävi kädestä käteen, mutta vaimot
löivät rintoihinsa ja reviskelivät hiuksiansa myötäänsä ähisten ja
puhisten.
Tuon naurattavan näytelmän suututtamana André, niin pian kun hän
huomasi nuo tuskaiset ja väärähän vedetyt kasvot, erkani ja yhdell'
ainoalla harppauksella kävi kivelle ja alkoi kertoa ketusta, joka
pappina oli olevinansa.
Lappalaiset hämmästyivät ja katselivat ensin aivan kauhistuneina
Andréta, mutta pian kuitenkin voitti heidät Andrén naurattava kasvojen
juonnematkinta, jossa hän matki juuri heidän omia kasvojensa juonteita,
ja lopuksi pärähtivät he itkusuin hillitsemättömään nauruun.[6]
Joku omituinen, ulkomainen muoto, joka juuri oli paikalle saapunut,
seisoi täll' aikaa tuolla takapuolella ja tähtäili Andréta
pihtisilmäinten läpi.
Tuo oli kesk' ikäinen herra, vähäläntä ja rihainen, laiha kasvoiltaan,
joiden keltaista väriä vastaan valkoinen, hyvin hoidettu poskiparta ja
siihen kuuluva muu parta sekä samoin valkoiset, hyvin huolellisesti
käheroidyt hiukset loivat aivan omituisen nä'ön.
Hänen pukunsa oli sovitettu kasvojen värin mukaan. Sirotekoinen,
vaalean keltanen nankkiininen puku kilpaili kullankeltaisten
hansikkaiden, kullankarvaisen kauluksen ja rantehisten sekä
rusokeltaisen hellesuojimen (parasoll) kanssa.
Nuori tyttö, jok' oli hänen muassaan, oli kenties neljäntoista vuoden
ikäinen, ehkäpä hieman vanhempi! Somasti sovitettu matkapuku, jok' oli
hänen yllähän, osoitti piirteitä, mitkä kykenivät todistamaan
kypsyneempää ikää; hän näytti jo täysin kehittyneeltä.
"Mitkä merkilliset kasvot!" virkkoi vieras.
"Tämä pistävä sekoitus, tämä ositetun meren rotu!"
Tuo nuori tyttö käännälti päätänsä ja katsoi Andréta muutaman minuutin
ra'ollansa olevin silmin, mutta sitten taas tähysteli Varanginvuonoa
rantoinensa.
André, joka silmänräpäyksess' otti tuon iloisen, välinpitämättömän
silmäyksen solvaavimmaksi loukkaukseksi, vaikeni ja tuota pikaa tahtoi
laskeutua kivelt' alas.
"Seiso paikallas garcon (poika)!" huudahti vieras erinomaisella
ranskalais-norjalais-venäläisell' äänen kajeella. "Minä tahdon
piirustaa sinun kasvos!"
Hän veti luonnoskirjansa taskustaan, heitti hellesuojimensa kentälle ja
alkoi piirrellä pirteästi.
André jäi seisomaan kuni noiduttu ja katseli vierahan kättä, jonka
kallihit timanttisormukset kimaltelivat käden kiidellessä paperilla.
Olip' ihme, että miehen käsi saattaa kuitenkin olla niin pienoinen ja
niin valkoinen!
Uteliaina niinkuin lapset, tunkeutuivat lappalaiset yhä sakeampaan
matkustajan ympärille.
"Pää oikeaan! Valon tulee langeta suorempaan etupuolelle! --
Sinullahan ovat oikeen syvät varjot silmien alla, -- niin -- très-bien!
kumarra päätäs, kumarra päätäs, mon garcon (poikaseni), niin että
syntyperäinen kasvojen hämärre oikeen pääsee näkyviin! -- Mon dieu
(jumalani)! Tuommoiset tummat, puolimongolilaiset kasvot, joita
pohjoisnavan puol'yön aurinko valaisee, -- tuop' olis ollut arvollinen
esine Remgrandt'ille. -- Olga!"
Tuo nuori tyttö kumartui hänen olkapäänsä yli ja tarkasteli luonnosta,
originaalia (alkuperäistä) yhdelläkään silmäyksellä kunnioittamatta.
Andrén veri alkoi kiehua, ja vastenmielisesti hän puristi käsiänsä.
"Oivallisesti osattu," sanoi Olga, "otsan ainoastaan tulis olla yhtä
viivaa matalampi."
"Kuinka voi hän tietää sen olevan minun näköiseni, kosk' ei hän ole
tahtonut minua katsoa muuten kuin suljetuin silmin?" ajatteli André.
"Hän on itsensä näköinen!" huusivat lappalaiset käsiänsä taputellen.
"Hän on yhtäläinen oman lihansa ja verensä kanssa!"
Vieras heitti luonnoskirjan kärsimättömänä kädestään.
"Mikä on nimes?" huudahti hän.
"André!"
"Mist' olet kotoisin?"
"Kautokeinosta."
"Löytyykö Kautokeinoss' useampia ihmeolentoja kuin sinä?"
"Ei," vastasi André.
"Très-bien (aivan hyvä)!" Siellä kuitenkin lienee omituinen kansa,
sangen omituinen. Sinähän puhut ranskaa, -- sinä puhut venättä, minä
tahdon päästä sinne, minun pitää päästä sinne! Milloinka matkustat?"
"Aamull' ani varaksin."
"Kenen kera matkustat?"
"Isäni kera."
"Osoitas minua hänen luoksensa," sanoi venäläinen.
Siks aikaa jäi tuo nuori tyttö siihen. André käänsi päätään ja silmäili
häntä, mutta hän oli istuutunut kivelle ja tähysteli kiikarin avulla
Venäjän puolisia seutuja ja maisemia.
André ja tuo vieras herra kohtasivat Thorsenin, jota ympäröitsi suuri
ryhmä kainulaisia.
Venäläinen mursi vyöhykkeen ja astui suoraan Thorsenin luo.
"Nimeni on kreivi Vasili," sanoi hän, "olen Riikasta kotoisin ja
protestantti uskonnoltani, tyttäreni on kanssani, hän seuraa minua
kaikkialla, hän on seurannut minua jo kymmenennestä ikävuodestaan
alkain, olen hänet totuttanut aikaan tulemaan kamaripalvelijattaretta.
Me ai'omme matkata mukananne Kautokeinoon, monsieur Thorsen. Jos teidän
poikanne ottaa ollaksensa minun tulkkinani Kautokeinoon ja sieltä
takaisin Vesisaareen, niin luovutan minä tromsöläisen tulkkini ja
maksan teidän pojallenne 60 kruunua kuukaudessa."
Andreas Thorsen myöntyi mielellään tähän ehdotukseen ja lähtö
päätettiin tapahtuvaksi kolmen tunnin kuluttua.
Tämän suostumuksen tehtyä jättivät Thorsen ja André kreivi Vasilin, --
André tuiki tuimistuneena tuolle nuorelle tytölle siitä, ett'ei tuo
tahtonut katsoa hänehen.
Kun nämä matkalaiset kolmen tunnin kuluttua kohtasivat toisensa venheen
luona, oli matkueesen liittynyt Lamik Rikkut ja hänen setänsä Jaakko
Tudekas, ja hänen tyttärensä, jotk' olivat ainoat norjan kieltä puhuvat
lappalaiset, jotka löytyivät Kautokeinossa.
"Keitä nämä ovat?" kysyi kreivi.
"Kautokeinolaista väkeä, joka käräjiltä palajaa," vastasi Thorsen.
"Allons (no hyvä)!" sanoi kreivi Vasili ja sytytteli sikariansa.
Olga katseli kanttoria ja noita kolmea lappalaista tutkivilla
silmäyksillä; sitten ojensi hän yht'äkkiä kätensä Thorsenille hymyillen
ja uskoi hänelle itsensä venheesen nostamistoimen.
Thorsen otti hänet varovasti sylihinsä, ikäänkuin pienen lapsen, ja kun
hän huolellisesti levitti peuran nahkan hänen jalkainsa alle, katseli
Olga hänehen entisenlaisella lauhkealla hymyllä ja sanoi: "kiitos!"
André seisoi hiljaa ihmeissään. Sitten kävi hän suoraan Olgan ohitse,
niin että, hänen kyynärpäänsä sipasi Olgan vaattehesen.
"Miks et katso minuhun?" kysyi André kehoittaen.
"Katsonhan minä sinuhun," vastasi Olga välinpitämättömästi.
"Irtauta venhe maasta!" komensi Jaakko Tudekas. Kiireesti ja keveästi
viilsi venhe Varanginvuonon yli ja piirsi karhean, kaitaisen va'on sen
rasvatyyneen pintaan.
Olga, jok' oli asettainnut selin Andrésen, nojasi venheen laidalle ja
antoi veden pulputa sormiensa ra'oista.
André, jok' oli yksi soutajista, ei voinut olla tuohon hienoiseen
niskaan katsomatta, vaikka se niin ynseästi hänehen päin käännettiin.
Hän ei saattanut selittää miksi, mutta hän vihasi kuitenkin sitä.
Kun matkustajat olivat Varanginvuonon toisella puolella maalle
nousseet, sideltiin venäläisten matkalaukut ja kanninarkut
kyytilappalaisten hartioille nuoralla, joka kävi ristiin ryntäiden yli.
Varangintunturille aljettiin nousta leveätä postitietä myöten. Tämän
kiipeämisen vaivaloisuutta vielä enensivät hyttyset, jotk' ilmassa
sakeana kiehuivat, ja jotka matkalaisten vaatteille naavittautuen
kutoivat keveät huntuverhot heidän ympärillensä.
Kreivi Vasili vilvoitteli itseänsä yhtämittaa palmuleuhuttimella, jonka
hän kerran oli ostanut Egyptistä.
"On jo kahdeskymmenes vuorelle kiipeys, joita ma eläissäni olen tehnyt,"
kertoili hän.
Jok' ainoalla vesipaikalla, jonka ohi he kulkivat, syöksivät
lappalaiset vedenpartaalle, heittäytyivät vatsallensa ja kurnivat vettä
kuni janoiset koirat.
André astui ulomma kreivin tyttären luo. "Tarvitsetko apuani?" kysyi
hän töykeästi.
"Kernaammin käyn yksinäni," vastas Olga ja luottavaisena läheni Andreas
Thorsenia.
Vaikk' Olga piti isää parempana, -- no hyvä, tuohan tok' ei tehnyt
mitään, mutta mikä häntä raivostutti, oli ystävällisyys, jot' Olga
osoitti Lamik Rikkutille ja Seimke Tudekkaalle, ystävyys, joka tuli
vieläkin silmään pistävämmäksi sen isoisen välinpitämättömyyden kautta,
jota tuo nuor' immyt edelleen osoitti hänt' itseä kohtaan.
Kun Olga Vasili, songertaen norjankieltä, jota hän Norjass' ollessaan
oli oppinut, puhutteli noita nuoria lappalaisia, piili siinä aina hänen
nuorissa kasvoissansa joku kuvailematon ja Andrélle selittämätön
suojelevan hyvyyden lausuma. Kielen, jota nuo ra'ollansa olevat silmät
samall' aikaa puhuivat, saattoi ainoastaan Andrén kateuksekas vaisto
aavistaa, sill' ei hän niitä koskaan kohdannut, mutta tämä ärsyytti
häntä sitä eneimmin ja kiihoitti kostoon.
André kiiruhti edelle, hihuili, naureli ja vilkutteli valkoisia,
kiiluvia hampaitansa. Nämä pienet, kimakasti helähtelevät naurut
murtautuivat esille tummissa kasvoissa niinkuin salamat ja vaikenivat
yhtä pian.
Vaikka vaaleat itsessään, olivat nämä poikaiskasvot kuitenkin tummat.
Näissä äkillisissä salamoissa loisti jotakin kesytöntä.
Pitkä ja notkea kasvulleen oli, hyppeli hän kiveltä kivelle kuni
vuorivuohi. Tuota pikaa kiipesi hän irtanaiselle kallion lohkareelle,
ja samalla kun hän käännähti jäljestä tuleviin päin, nosti hän oikean
kätensä ja osoitti kärsimättömästi alaspäin,
"Tenojoki!" huudahti hän.
"Mon garcon (poikaseni)!" äännähti kreivi. "Aina ensimmäinen! Sinä saat
nimen Excelsior (etevämpi)."
Matala koivumetsä kohosi verkalleen aina yhä sen mukaan kuin eteenpäin
tultiin, ensin latvat, sitten ylimmät oksat ja viimein koko rungot,
siks kunnes Tenon pitäjäs koivumetsäisillä tuntureillansa, ikäänkuin
noitaiskulla lepäsi levitettynä heidän jalkainsa edessä.
Valtava Tenojoki kuohuen kulki iloisesti eteenpäin ja heinävien
niittyjen ja hyvälle hajahtelevien heinäsuovien ohitse. Valkoisten
koivunrunkojen muodostamain patsaistojen välistä näkyi lohipatoja ja
pitkiä jokivenheitä, joissa punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin
pukeuneet jokilappalaiset loiskivat.
Venäläiseltä ja hänen tyttäreltään pääsi imehdys-huudahdus.
"Ai -- C'est ca (tuossapa se)!" äännähti edellinen. "Tämäp' on jotakin
virvoittavaa; onpa jotakin uutta -- pohjoisleveyden 70:llä asteella.
Täss' on meidän ruokailtava."
Ennenkun kulku myötämaahan aljettiin, päätettiin levähtää.
Thorsen käveli kauemmaksi tasangolle löytääksensä joitakuita
tunturikasveja noille matkustavaisille. Täll' aikaa André ja
lappalaiset kokoilivat oksia ja sytyttivät roihuavan risuvalkean
karkoittaaksensa kutsumattomia vieraita, hyttysjoukkioita.
Täll' aikaa oli Olga, Seimke ja Lamik Rikkut asettainneet istumaan
muutamille kiville ja katselivat Tenojokea, tätä kumpuilevaa virtaa,
joka päilyi niinkuin leveä hopeainen vyö alahalla syvyydessä.
"Mikä on sen paikan nimi mistä sinä olet kotoisin?" kysyi Seimke.
"Genua", vastas Olga.
"Onko siellä niin kaunista kuin täällä?" jatkoi lappalaistyttö.
"Huoneet ovat marmorista".
"No, mitä se marmori on?" kysyi Seimke.
"Se on erästä valkoista kiveä", sanoi Lamik Rikkut kiireesti. "André on
kertoellut minulle siitä. Kerrotaanhan sadussa, että huoneet ovat
vallan valkoiset ja niiss' asuu haltijattaria."
"Onko marmori niin valkoista kuin lumi?" kysäs Seimke epäillen.
"Ei juuri täydesti niin valkoista", vastas Olga. "Niin, sittenpä en
täällä paljoa kauniimpaa, kun Jumala talven tekee".
"Se riippuu, minä mikin sen pitää. Kaikki kuitenkin kiittävät Genuaa
kauniiksi kaupungiksi".
"Onko siellä kadut kullasta?" keskeytti Seimke.
"Ei toki", vastas Olga, joka huomasi että luonnonlapsen vaatimukset
olivat ylön suuret tyydyttääksensä niitä.
"Taivaallisessa Jerusalemissa ovat kadut kullasta ja portit
jalokivistä", selitti Seimke.
"Miss' äitis on?" kysyi venäläinen tyttö.
"Rakkaan Jumalan luona"
"Siell' on minunkin äitini", sanoi Olga.
Lappalaisen tytön hellä, tuntehikas sydän sykähti kohta häntä vastaan.
Seimke puhkes itkuun. "Älä itke," lohdutteli Olga. "Löytyy yksi, joka
kyllä tahtoo olla meidän molempien äitimme."
Sill' aikaa kun tätä keskustelua mäenrinteellä pidettiin, oli André
illallisesta huolta pitänyt. Sukkelasti ja taitavasti asetti hän
aurinkomajan, otti ruokakalut esille ja pani ruokaa tuolle pehmoiselle
sammalvaipalle. Loikoen mukavasti venyttäytyneenä karhuntaljalle, löysi
kreivi Vasili nyt juuri uuden ja harvinaisen kasvin. Koko pitkän
elämänsä ajan etsittyänsä olemuksen kaunotieteellisiä kukkasia kokoili
hän vuosi vuodelta kukkaiskiehkuraista, jonka hän viimein aikoi viedä
mukanansa hautaan, jossa tämä, kuihtuneena ja kuivettuneena, yhdessä
hänen oman ruumiinsa kanssa mullaksi muuttuva oli.
"Pulmalliset kasvot!" jupisi hän, "inhoittava, mutta miellyttävä
samalla. Taivahan nimessä, miss' olen nämä kasvot ennen nähnyt? -- Ai,
c'est ca, nyt muistan jo. Kakstoista vuott' on sitten. Hän oli nouvaute
(uutinen), mutta hänt' ei voinut kesyttää. Très-bien (aivan hyvä), tuo
on samaa sekoitettua rotua, tässä kuitenkin enemmän euroopalaista
ainesta, joka tuon mongoolilaisen tekee vieläkin huvittavammaksi.
Garcon," huudahti hän rajusti, "tunnetko runollista perkelettä?"
"Kyllä, kyllä minä perkeleen tunnen," vastas André.
"Très-bien! Mutta löytyy, huomaatsä, eräs yksinkertainen perkele, joku
halpa-arvoinen alhainen henki, jok' yksinomaisesti jakaa pikkumaisia
vihoja, -- hän on karhea, hän ei ole kaunotieteinen, häneltä, huomaat
sen, puuttuu dressyyriä (totutusta). Se, joll' on saatana nimenä,
garcon, on 'ein Gemisch' (sekasotku), eräs häjyhenki, kauhuttava pahan
ja hyvän sekoitus; hänen vihassansa on suuruus ja jok' ainoassa
suuruudess' asuu joku jumaluus."
André ei vastannut; niinkuin ammuttu nuoli kiiti hänen silmäyksensä
pois Olgahan, joka telttiä läheni.
"Tääll' on kenttätuoli!" huudahti hän. Mutt' Olga käännähti ympäri
Rikkutiin päin.
"Anna minulle tuoli, Lamik", sanoi hän.
Lappalainen työnsi tuolin pian hänelle. Jos André olisi vaan
uskaltanut, niin olis hän samassa silmänräpäyksessä lyönyt tuolin
antajan maahan nyrkeittänsä.
"Sampanjaa!" äännähti kreivi.
André antoi korkin kiitää ilmaan ja laski lasihin.
"Kas niin, aivan vanhan juomanlaskijan taitavuudella!" virkkoi
venäläinen.
"Taivahan nimessä, monsieur André, kuka sinut on opettanut
sampanjankorkkia pompahuttamaan Varangintunturilla?"
Tuskin oli kreivi lausuttavansa loppuhun ehtinyt; ennenkun Thorsen
näkyi palajavan, ja yht' aikaa hänen kanssaan kiirehti eräs
eriskummainen jata toiselta puolelta ylös tunturiharjun yli.
Täm' oli joukkio lappalaisia, jotka kantoivat sairasta välissänsä.
Sairas makasi pitkällänsä peurantaljalla, mutta niin pian kun
lappalaiset näkivät Thorsenin, laskivat he kuormansa sammalikolle ja
temmelsivät siinä sen ympärillä.
"Rukoile hänen edestänsä, pane kätes hänen päällensä, niin hän tulee
terveeksi."
"Oi, rakkaat lapset, jos Jumala niin tahtoo!"
"Armollinen, laupeas isä kanttori! Armoinen, laupeas Isä Jumala! Älä
salli hänen kuolla, suo hänen saada elää, anna hänen saada kivussa
huojennus, hänell' ovat kovat tuskat, katso, hän voipi tuskin
hengittää, henki lähtee hänestä! Auta, Herra, auta!"
Ajoin nostivat he kätensä taivasta kohden ja toisin taas ojensivat ne
Thorseniin päin. Heidän rukousta kuvaavat liikuntonsa ja heidän palava
avuksi huutonsa, jonka hartautta vieläkin enensi samilaisen kielen
sujuvuus ja soinnollisuus, oli todellakin rukous, oli niin
vastustamaton, niin voimakas, että se kivikovan sydämenkin särkymään
sai.
Kyynel silmin katseli Thorsen heitä.
"Rakkaat lapset, Jesuksen nimessä!"
Lappalaiset ottivat lakit päästänsä ja laskeutuivat polvillensa,
kääntäen kasvonsa maata kohden.
"Omituinen näytelmä!" virkkoi Vasili kreivi, asettaen pihtisilmäimet
nenällensä ja astui joukkohon sampanjalasi kädessään.
"Mene sinäkin sinne", sanoi Olga Andrélle, mutta hänp' ei liikahtanut
paikaltaan, jäi uhkeasti paikallensa vaan.
Hätäisä silmäys sivulle luikahti tuon nuoren tytön tummain silmiripsien
alta ja pysähtyi hetkiseksi Andrén kasvoihin.
Pikainen tunne kävi Olgan sielussa siitä, että nämä kasvot kenties
kerran, asian haarain niin sattuessa, saattaisivat tulla peljästystä
tuottaviksi.
Salaman sukkeluudella tarttui Olga portviini pulloon, täytti pikarin,
kiiruhti pois, laskihe polvilleen sairaan viereen ja piti pikaria hänen
huulillaan.
Andrén silmät paloivat hänehen, mutta hän käänsi silmäyksen pois
liikkeen tekemällä, ikäänkuin jotakin olisi nieluun takertunut ja
tahtonut tukehduttaa häntä. Muiden huomaamatta polki hän kenttää.
Vaivaloisesti tyhjensi sairas lasin, jonka tehtyä hänen päänsä jälleen
vaipui peurantaljalle takaisin.
Polviltansa nousematta, näppäsi Olga kätensä ristiin. Hänen hattunsa
oli pudonnut, ja hajalla olevat hiukset laskeutuivat hartioille, kun
hän nosti hehkuvat kasvonsa Thorseniin päin.
"Herra Jesus Kristus", rukoili Thorsen, "jos sinun armollinen tahtos
on, että tämä sairas vielä saa elää, niin te'e hänet pian terveeksi,
pian, mutta jos Sinä olet päättänyt, että hänen tulee kuolla, niin
vapahda hänet, Herra, äläkä salli hänen pitemmältä vaivaa kärsiä. Sinä
et tahdo, että hän pitemmältä vaivaa kärsii, Herra Jesus! Onhan meillä
sinulta lupaus, että missä kaksi taikka kolme kokountuvat Sinun nimees,
niin Sinä olet heidän keskellänsä. Ja nyt rukoilemme me kaikki Jesuksen
nimeen: joko Sinä tahdot elämän tai kuoleman, niin älä anna hänen
enempää vaivaa kärsiä! Amen".
"Bravo! (hyvä)!" huudahti kreivi, mutta keskeytti ilohuutonsa, kävi
teltille takaisin ja pani pois sampanjalasinsa.
"Hän nukkuu", sanoi Olga.
"Viini!" sanoi kreivi Vasili.
"Usko!" huusivat lappalaiset samalla kun he kavahtivat ylös ja
riemuitsevassa kiitollisuudessa ojensivat kätensä valoisaa kesätaivasta
kohden.
Nuo hartaan virkeät kasvojen väreet, kätten liikkeet ja kyyneleet,
jotka vierren vettivät heidän kasvojansa, yhdessä loivat semmoisen
sydämeen koskevan te deum'in (Jumalan ylistyksen), jommoist' ei vielä
ennen ole minkään tuomiokirkon lakikuvuissa kajahdellut.
"Tunteita ilmaisevaa, kuvaavaa!" myhyili kreivi ja päätänsä
nyökähyttäen ilmoitti mieltymystään.
Kiitollisuutta uhkuen suutelivat lappalaiset Olgan ja Thorsenin käsiä,
nostivat sitten varovasti tuon nukkuvan sairaan vuoteinensa käsillensä
ja vaieten vaelsivat tiehensä.
"Monsieur Thorsen", sanoi kreivi, "voitteko selittää arvoituksen? Minä
sanoin, että viini oli se, jok' antoi tuolle sairaalle unta,
lappalaiset sanoivat, että se oli usko. Pardon (suokaa anteeksi), --
mitäs sanotte Te?"
"Minä sanon, että Jumala siunasi viinin ja käytti sitä
terveysvälikappaleena, ja _juuri sentähden_, että Hän näki meidän
_uskovan_, ja että Hän tahtoi auttaa".
"Se on kauniisti, sangen kauniisti!" huomautti venäläinen.
"Se on totinen tosi," sanoi Thorsen nöyrästi.
"Nous verrons (saamme nähdä)!" vastasi kreivi. "Kaunotieteinen totuus
saattaa esiyntyä rumassa, inhoittavassa muodossa, ja se saattaa myöskin
ilmautua kauniissa muodossa. Vive la forme (eläköön muoto)! Kaikki
elämässä perustuu siihen".
Kreivi oli hurmoutunut, hän oli innostunut. Monen monta vuott' oli hän
etsinyt originaalia (alkuperäistä), tavatonta, mi nyt täällä
"erämaassa" yht'äkkiä kumpusi vilpeänä, virvoittavana lähteensilmänä,
jonka nuorentavassa virrassa hän saattoi kylvettää vanhaa, riutunutta
ruumistansa.