Vuoteen 1825 lepäsi Finmarkenin tunturi vielä lakkaamattoman
hengellisen yön peitossa.
Vaikka lappalaiset jo aikoja sitten olivat kastetut, eivät he
kuitenkaan lakanneet puoliks pakanoina olemasta.
Vieläkin vallitsivat Radien Attschje (isäinen isä) ja Maderakka
(kaikkein kappalten äiti) Ultima Thulen tunturitasangoita, ja ottelivat
kristittyjen Jumalan kanssa vallasta, yhä vaan löi Horagales (ukkosen
jumala) voimallisella vasarallansa kallioihin, ja vielä vaan, Bieggales
(tuulen jumala) naureli pohjantuulessa, joka luminietokset kokohon
lakaisi.
Lappalaisten kehutut loitsutaiturit hengittivät vielä täydellä uholla
ja sitä voimassa pitivät nämä poppamiehet, jotka samall' olivat heidän
pappejansa, neuvonantajiansa ja lääkäreitänsä.
Taikalaulut kaikuivat läpi talviöitten, jokaista harvinaiseen muotoon
sukeunutta kiveä, jonka luonnon käsi on sinne tänne lumiaavikolle
viskannut, palveltiin jumallisina olentoina ja niin pian kun kastettu
lapsi tuotiin kirkosta kotiin, kiiruhtivat vanhemmat Sarakka'alla
(luomisen äidillä) mitättömäksi teettämään tuon kristityn kasteen.
Bon Vesten oli tosin vuonna 1714 julaissut kristinopin lapinkielellä,
mutta hänen hautaan mentyänsä kielsi hallitus; sillä "lappalaiset
olivat aikaa voittaen muutettavat norjalaisiksi."
Suurin osa lappalaisista eli ja kuoli niinmuodoin yht'ainoata
norjalaista sanaa ymmärtämättä, ja kuitenkin kaikki nämä kastettiin,
ripille laskettiin ja vihittiin tässä kovassa, vieraassa kielessä, jota
puhumaankin heidän kielensä oli liian kankea.
Jo lapsuudest' alkain kiellettiin heidät rukoilemasta Isämeidän
rukousta ja Uskonkappaleita äidinkielellänsä lukemasta.
Katoliikiläisten tapaan latelivat he sanoja, joit' eivät lainkaan
ymmärtäneet.
Koko Finmarkeniss' ei löytynyt yht' ainoata pappia, jok' osasi
lapinkieltä, ei lappalaisia opettajia, eikä lapinkielisiä kirjoja.
Raamattua, virsikirjaa, eik' edes katkismusta, sitä vähemmin
koulukirjoja oli olemassa tuon tietoja himoavan lappalaisen
luettavaksi.
Mitä he saivat Jumalan Sanasta, saivat he sen kirkkotulkkien suusta
palasittain ja vaillinaisesti. He eivät tunteneet Jumalaa, Hänest' oli
aavistus vaan, ja tässä aavistuksessansa kuvailivat he Hänet
salaperäiseksi, mystilliseksi -- haaveelliseksi, fantastiseksi, mutta
kiitollisuudesta rakasti usea Häntä sydämestänsä, tätä "rakasta Isää
Jumalaa, jok' antoi aurinkonsa paistaa yöt päivät, kun Hänen aikansa
tuli."
Lappalaisten sydämet olivat avoimet jokaiselle hengen leuhahdukselle,
jok' oli tuleva ja muuttava uskon kipinän valtavaksi liekiksi.
Yhtähyvin vaelsivat he vielä unelmissa, ymmärtämättä ja päästäksensä
muiden ymmärrettäviksi, juuri kuin selittämättöminä arvoituksina
jokaiselle, jok' ei heidän kieltänsä tuntenut, aivan kuin
selittämättöminä arvoituksina jokaiselle, joll' ei ollut älyä heidän
runollisen luonteensa perijuurta käsittämään, ja valitust'
ansaitsevina, tuimain tuomioiden ja armottomain arvostelujen esineinä.
Lappalaisten lapsellisen, mielinkielin olevan, puoliks neapolitaanisen
olennon tekevät usein, lappalaisia halveksivat silmät orjien ryömiväksi
nöyryydeksi. Etelämainen, huomaatte sen, sopii pohjannavan elementtiin
yhtävähän kuin tuli sopii vettä vastaan, ja nähtiinpä taas todistus
niin usein tunnustetusta ja oletetusta lausumasta, että siellä miss' ei
sielun sukulaisuutta ole, voipi kaksi ihmistä ja kaksi kansaakin elää
vierettäin toistensa kanssa koko ikänsä, kuitenkaan tulematta tuntemaan
toisiansa tai ymmärtämättä toistensa sisällisiä sielun salaisuuksia.
Paimentolaiset odottivat kuitenkin, jonkun Herran enkelin tulevan
kahleita päästämään.
Finmarkenin tunturit olivat hämärän hunnussa, ja salaiset voimat
kuohuivat, ja näidenpä tuli pian murtaa ja raivata tie.
* * * * *
Kautokeino ulottuu ylös aina valtarajaan asti. Sen naapureina ovat
ruotsalainen Karasuanto ja suomalainen Muonionniska.
Finmarkenin suuri ja lavea kauppa Ruotsin ja Venäjän kanssa käy
Kautokeinon kautta, jonka vuoksi tätä tunturipitäjästä lapinkielellä
sanotaan "keskitiell' olevaksi."
Aina vuoteen 1744 kuului Kautokeino Ruotsiin, ja sen kirkko, joka
seisoo korkealla mäellä, on ruotsalaisten, v. 1701 rakentama. Niin
vuosiluku kuin rakennusmestarin nimikin ovat kirkon oven yläkamalaan
hakatut.
Vaikka Kautokeinon lappalaiset (jokilappalaisia) samoin kuin
Karasjoenkin ovat kainulaisilta paljo sekoitetut, on kuitenkin ensin
mainittujen luonne samoin kuin heidän ulkonainen olentonsakin vähemmin
voimakas ja jyrkästi merkitty. Heidän kasvojensa piirteet eivät ole
niin jyrkät, ja silmät ovat soikeammat. Likaisemmat ja koreuteen
taipuvammat, eivät he sitä vastaan ole niin uteliaita, ja ovat enemmän
suopeita.
Kautokeinon tunturiseutu, jok' ei läheskään ole niin kaunis kuin
Karasjoen, on kaikkein tuulten käytävänä, yksmuotoisten
vuorenselänteiden ympäröimänä, vesakkoa kasvavana ja paljaina
hiekkamäkinä. Sen ainaisina koristeina ovat juonikkaat, pauhaavat
virrat, jotka vierivät Andreas Thorsenin asumuksen ohi. Sammalta ja
katajapensaita kasvavalla huoneen katon harjalla istui useimmiten noina
valoisina öinä valkoinen kissa ja lämmitteli puoliyöauringon
paistehessa.
Tämä pienoinen, vaatimaton, melkeinpä köyhä koti oli varmaankin joku
rakkauden temppeli, Jumalan kunniaksi rakennettu, aivan niinkuin ei
halvinkaan ihmisen sydän ole liian halpa Pyhän Hengen asunnoksi.
Jos vaan jostakusta ihmisestä rohkenee sanoa: "hän on kasteensa liiton
pitänyt, eikä koskaan tietensä vilpistynyt lapsen suhteestansa
taivaalliseen isäänsä", niin saattoi varmaankin tämän sanoa Kautokeinon
kanttorista, Andreas Thorsenista.
Nimismiehen kanssa oli kanttori ainoa vakinaisesti asuva norjalainen
koko tuossa tunturipitäjäässä. Matkustavaiset nimittivät häntä
leikitellen, mutta samalla osoittaen syvää eikä koskaan epäiltävää
kunnioitusta: "Kautokeinon erakoksi", lappalaisten katsellessa hänehen
kunnioituksella ja rakkaudella niinkuin johonkuhun "jumalanmieheen".
Kun pappi vuoden parina kolmena kuukautena tuli Kautokeinoon
jumalanpalvelusta pitämään oli Thorsen, virkansa mukaisesti, hänen
tulkkinansa kirkossa. Seisoen kuorissa käänsi hän saarnat ja
evankeliumit noille jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuunteleville
lappalaisille.
Niin monena vuoden kuukautena, joina julkista jumalanpalvelusta ei
pidetty, oli kuitenkin kanttori lappalaisten pappina, hänen kotinsa oli
heidän kirkkonsa, ja harvoinpa lienekään uskon ja ilmestyksen Sana
lämpimämpänä lähtenyt jonkun ihmisen suusta kuin Se nyt hänen suustansa
läksi, harvoin lienee löytynyt enemmän isoovaisia ja janoovaisia
sanankuulijoita kuin nämä hänen ympärillänsä kyyrysissään istuvat
lappalaiset, nämä täyskasvuiset luonnonlapset, joille hän
yksinkertaisesti ja lohdullisesti puheli "suuresta Lastenystävästä",
Jesuksesta Kristuksesta, jok' oli sanonut: "Ell'ette käänny ja lapsiksi
tule, niin ette pääse taivaan valtakuntaan".
Andreas Thorsen oli lappalaisten ystävä, neuvonantaja, lohduttaja ja
opettaja; hän otti osaa heidän suruihinsa ja kiitti Jumalaa heidän
iloistansa. Kaikki ja jok'ikinen heistä pitäytyi aina tuohon "rakkaasen
pappa kanttoriin" lukemattomilla kysymyksillänsä, epäilemisillänsä ja
rukouksillansa, eikä miesmuistiin tiedetty kenenkään apua saamatta
hänen luotansa lähteneen.
Andreas Thorsen saarnasi armahtamista ja rakkautta, ja samalla kun hän
apostolin sanat: "vaan nyt pysyvät usko, toivo ja rakkaus, nämät kolme,
mutta rakkaus on suurin niistä", teki omiksensa, myönsi hän
ihmisellisellekin oikeutensa, ja rakasti, koska sekin kerran oli luotu
Jumalan kuvaksi.
Thorsenin kasvatus, miten hänen säätynsä ja syntyperänsäkin oli halpa,
oli ollut aivan puutteellinen, mutta hänen luontainen tietohalunsa
kuitenkin -- olevaisten olojen kiusaksi -- oli tiennyt itse hankkia
itsellensä hengen eläkettä.
Ne vähäiset säästövarat, mitkä hän, useinkin yhden tai toisen
persoonallisen tarpeen uhraamalla pienestä, raskaasti ansaitusta
tulostansa säästi, oli hän aikain kuluessa käyttänyt kirjojen
ostoon, ja kun hän omalla kireällä työllään ja Finmarkenissa
matkustavain ulkomaalaisten tulkkina oli hankkinut itsellensä
ihmeteltävän kielitaidon, täyttyivät näin hänen hyllynsä vähitellen
jumaluusopillisilla, historiallisilla, luonnonhistoriallisilla ja
tähtitieteellisillä kirjoilla, sekä yhdellä ja toisella alkukielisellä
runollisella teoksella.
"En ymmärrä tosin kaikkea, mitä luen", sanoi hän, "mutta minä tunnen
kuitenkin, että se kokonaisuudessaan on jotakin todellista, jotakin
kaunista".
Erakon maailma oli näillä koruttomilla, höylätyillä hyllyillä, jotk'
olivat lappalaisten, melkeinpä taikauskoisen kunnioituksen esineinä.
Maailmaa, nimittäin semmoista, jommoisena oikeastaan maailmaa mainitaan
ei hän saattanut tuntea; täm' ei ollut luotu häntä varten. Maailman
säveleet, joita hän matkustavaisilta satunnaisesti sai, lensivät hänen
korviensa ohi, ohi hänen sydämensäkin, myötätuntoisuutta siellä
löytämättä. Niit' ei hän ymmärtänyt, ja niin pian kun hän elämässä
joutui johonkin tai tapasi ihmisluonteen, jot' ei hän ymmärtänyt,
seurasi hän luottavaisesti käskyä: "älkäät tuomitko, ett'ei teitä
tuomittaisi".
Ikäänkuin yhteisen sopimuksen mukaan eivät lappalaiset koskaan
maininneet hänen vaimoansa tai koskeneet kanttorinsa läsnäollessa hänen
katoamisasiaansa. Helleyttä ja arkatuntoisuutta harjoittavat, melkeinpä
sivistymättömät paimentolaiset, jotka kenties vastahakoisemmin kuin
heidän sivistyneet veljensä tahtovat "murehduttaa sitä, jota rakkaana
pitävät". Kerran ainoastaan tiedettiin tämän säälin tyyneyden
unhoittuneen, silloinkun eräs nuori lappalainen unhoittaen itsensä oli
sanonut:
"Ehkä hän on kuollut".
"Hän ei ole kuollut", vastasi Thorsen. "Joku salainen ääni sydämessäni
todistaa minulle, että saan hänet kumminkin vielä kerran nähdä, ennen
kuolemaani".
Ja koko Kautokeinon seurakunta uskoi tämän vakuutuksen yhtä lujasti
kuin hänkin. Lappalaiset olivat osallisina hänen ikävöidessänsä ja
hänen lohdullisekkaassa viisaudessansa: "sillä", sanoivat he,
"sisällinen aavistava ääni ei valhettele koskoinkaan".
Thorsen vartoili vaimoansa vuosi vuodelta mutt' eipä kuitenkaan
unhoittanut kutsumuksensa tähden työskentelemistä, ja täten hän tekikin
uskollisesti, ja kun Finmarkenin apostoli, pastori Stocksleth, aloitti
innokkaasti lapinkielen opettelemisensa, voidaksensa sen aikain
kuluessa lappalaisille lahjoittaa takaisin kieliopillisesti
järjestettynä kirjoitus kielenä, antautui Andreas Thorsen tähän suureen
keräystyöhön kuumeentapaisella innolla. Tämän jälkeen ikävöitsi hän
sit' aikaa, jolloinka lappalaiset pääsisivät oman kirjallisuuden
onnellisuuteen, ja jolloinka Jumalan Sana kirkoissakin heidän omalla
kielellänsä kaikuis.
Andreas Thorsenin rakkaus lapseensa oli uhrauksekas ja rajaton, hellä
ja lempeä, aivan äidin rakkauden kaltainen.
Poikaa, jonka nimi isänsä mukaan oli Andreas, puhutteli yks ja toinen
ulkomainen matkustaja nimellä André, ja pian sai hän tämän lyhennetyn
nimen kantaa kaikkialla, meni minne meni.
Hänen koulupenkkinänsä oli isän polvi, ja kirja, josta hän opetteli
tavaamaan ja lukemaan, oli uusi Testamentti. Jo nelivuotiaana tunsi
André Pietarin, Jaakopin ja Johanneksen, kun nämä seisoivat hänen
edessänsä kuva Raamatun puupiirroksissa, ja Vapahtajan päätä
ympäröivästä kunniasätehiköstä oppi hän kaikkialla löytämään Jesuksen.
Kun on yö, unelmiss' ollaan. Kautokeinon hiljaisess' yksinäisyydessä
kasvoi pojan fanttasiia ja sukeutui suureksi hänen itsensä kanssa, tämä
korkeni kaikkivoipaiseksi ja saadutti luovan voiman, paljoa ennenkun
hänen ajatuksensa alkoivat selkeään tajuntohon tulla.
Kun André vielä oli aivan pienoinen piimäsuu, asutti hän aivoissansa
koko Kautokeinon apostoleilla ja profeetoilla, ja "kalansaalis"
tapahtui ain'ijan Karasjoen rannoilla. Aina suuremmaksi ja suuremmaksi
tultua, muuttuivat kuitenkin nämä pyhät miehet Haugfolk'iksi ja
Huldreiksi (joiksikin sadunasukkaiksi). Meni hän minne meni, oli aina
hänen takanansa joku, jolla hän tunsi olevan voittamattoman halun
hänehen tarttumaan, mutta katsahdettuansa taaksensa, oli tämä joka
kerta poissa. Tämä näkymätön joku pukeutui aina siihen muotoon, minkä
hän viimeksi oli isänsä kirjastossa löytänyt.
Kumminkin väistyivät vähitellen kaikki nämä hiljaiset hahmot, yks
toistansa seuraten, niin pian kun talv'illat tulivat, sillä silloin
saattoi André, tehtyänsä kädellänsä varjon silmillensä, nähdä
Stalloenin, joka ylähällä tunturilla kuutamossa seisoen katseli alas
laaksoon.
Ja silloin alkoivat lappalaisten alkehishenget (jumalaisolennot)
liikkua ja lappalaisjumalat hiljaa kuiskailla yöllä. Jokaisella
sammaltuneella kivellä, jokaisella lehdettömällä pensaalla, kullakin
tuikkivalla tähtösellä, kullakin heijailevalla hopeapilvell' oli oma
Inuansa (sisällä asuva henki), joka heräs elohon Stalloenin käskyllä
kovalla.
Ja alkehishenget kertoivat hänelle siitä tunturilappalaisesta, joka
kerran vihollisten Norjaan karatessa tuli pakoitetuksi karjalaisille
tietä näyttämään yli tunturin.
Tunturilappalainen lensi niinkuin salama suksillansa, palava tulisoitto
kädessänsä.
Ikäänkuin joku äänetön manalan henki kiiti hän tietänsä, pois tuonne
lumipeitteisille syväntehille.
Lappalainen liekutteli tulisoittoa, hän viskasi sen alas syvyyteen,
soitto sammui lumessa, karjalaiset kiiruhtivat jäljessä, ja kaikkien
kappalten Inua kuiskasi:
"Siellä lepäävät he vielä tänäpäivänäkin."
Joll'ei Andrén suoniss olis virrannut norjalaista verta, joka
kykeni vastustamaan, ja kainulaista verta, jok' ei peljännyt
mielenhuumahdusta, niin olis lappalainen veri varmaan hänet tämmöisinä
hetkinä heittänyt mielettömäksi.
Tämä hänen fanttasiiamaailmansa oli kuitenkin hänen oma salaisuutensa.
Hän piti tämän tarkasti suljettuna kaikilta, jop' isältänsäkin, mutta
juuri sentähden, ett'ei sitä muut kuin hän itse tienneet, kasvoi se
niin suureksi ja -- -- niin todelliseksi.
Hänell' oli kumminkin yks uskollinen.
Kun André oli täyttänyt yhdeksännen ikävuotensa, istui hän eräänä
kuumana kesäpäivänä kivellä, jok' oli keskellä jokea. Avojalkansa oli
hän työntänyt alas veteen.
"Ohoi, André!" kajahti ääni joen oikeanpuoliselta rannalta.
André vilkas ylöspäin ja huomas itsensä ikäisen lappalaispojan, joka,
kädet housun taskuissa, katseli häntä veitikkamaisesti, uteliaalla
silmäyksellä viisaissa kasvoissansa.
"Pötki tiehes," sanoi André.
"Mä silmäilen vaan sinua," vastasi Lamik Rikkut.
"Sitäp' et saa tehdä," selitti André, "sillä minä katoan silloin. Minä
olen Ahti, näkki, vedenhaltija."
"No, mikä se Ahti on sitten?"
"Se asuu tässä virrassa ja itkee yhtämittaa."
"Minkä tähden?" kysyi Lamik Rikkut, jonka silmihin tuota pikaa
kyyneleet herahtivat, -- hänen tuli sääli Ahti parkaa.
"No sentähden, ett'ei hänell' ole mitään sielua," selitti André.
Kiiluvat kyyneleet Lamik Rikkut'in silmissä täysin todistivat, että
lappalaisen fanttasiia oli oitis valmis onkeensa ottamaan.
"Onpahan sitten hänen sielunsa rakkaan Isä Jumalan luona," lohdutteli
hän itseänsä.
Ja aivan tästä hetkest' olivat André ja Lamik Rikkut eroamattomat
ystävät. Rikkut seuras Andréta uskollisuudella ja nöyryydellä, täydesti
tuntien Andrén kansallisen paremmuuden. Lappalainen pääsi haltijatarten
valtakunnan jäseneksi, ollen onnellinen saadessaan olla ainoastaan
palvelijana; ja istua ovensuussa, samalla kun André ylimmillä
kunniaistuimilla istui.
"Nyt käymme kirkkohon, Lamik," sanoi André viikko viimeisen kokouksen
jälkeen. "Minä olen pappina, ja sinä olet lukkarina, ja sinun on
sanominen: amen."
"Mutta miss' on seurakunta?" kysyi Rikkut.
"No, etkö nyt sitä voi nähdä?"
Rikkut vilkuili arasti ympärillensä.
"En näe ketäkään," virkkoi hän.
"No täällä sinun ympärilläshän nuo istuvat," vakuutti André.
Rikkut tuns itsensä hyvin hämilliseksi, mutta tarttui kuitenkin
virkahansa tavallisell' alammaisuudella.
André saarnasi, kimahutteli kivehen, jok' oli olevanansa
saarnastuolina, hän elämöitsi, huusi "anathema," ja Rikkut vastas
"amen."
Tämän tapahduttua ratkesivat he molemmat itkuun. Omien juhlallisten
tunteittensa käsittäminä ja valloittamina tarttuivat he sylin
toisihinsa ja kuuluvasti itkien kyynelöitsivät.
"Nyt se on ohi!" sanoi Lamik Rikkut.
Seuraavana päivänä pitivät he suurkäräjiä (valtiopäiviä), mutta
tässäpä kävi niin ohrasesti, että sitä, minkä oli määrä kuvata
edustuskunnallista kiistelöä, ei Lamik Rikkutin päähän saatettu
mitenkään saada. Useiden uudistettujen koetusten tehtyä näkyi olevan
todistettu tosiasia, ett'ei häntä saatu käsittämään muuta suhdetta kuin
se, mikä papin ja hänen lukkarinsa välillä olemass' on. Joka kerta, kun
André oli pitänyt puheen Finmarkenin asuttamisen tärkeydestä, lausui
Lamik Rikkut, vastustamisen sijasta, ain'ijan kohta ja säntillensä
hänen hyväksyntänsä ja vahvistamisensa "amen'ella".
André raivostui ja polki kenttää niin että tömisi samalla, kun
lappalaispoika katseli hänehen lempeillä silmillänsä, nosti kätensä
ylös ja rukoili, "ett'ei hän vihastuis."
Vähitellen André opetti hänet puhumaan ja lukemaan norjankieltä, ja
tällä opettajatoimellansa voitti hän Lamik Rikkutin sydämessä niin
suuren siveellisen vaikutusvoiman, että hän todellakin Raamatun
historiasta muistettavan sadanpäämiehen tavoin saattoi sanoa: "tule,"
ja hän tuli, "mene" ja hän meni.
Kun André oli kymmenen vuoden vanha, oli hän isänsä kirjastosta enimmän
osuuden läpi kyntänyt; mutt' ei luonnollisesti ymmärtänyt enempää kuin
puolet sen sisällöstä. Tämän kypsymättömän ja sulattamattoman luettavan
ja lukemisen seurauksia aavistamatta, antoi Andreas Thorsen lupansa
tähän aivan avoimell' ilolla. Pojan opinhalu oli, tiedämme,
tyydytettävä, eikähän niissä kirjoissa, jotka hänen hyllyillänsä
olivat, löytynyt, hänen vakuutuksensa mukaan, mitäkään roskaista, joka
hänen poikaansa saastuttaa saattais.
Puhtaalle on kaikki puhdasta, ja puhdas on viaton tiedonpuu hedelmien,
hyvän ja pahan suhteen. Runollisuus ja tiede Andreas Thorsenin
ajatuksiss' olivat ainoastaan uusia ilmestyksiä Jumalasta.
Andrén rakkaus isäänsä, miten hänen luonteensakin oli kiihkeä ja
innostunut, mutta myöskin raivokas ja väkivaltainen, aivan kuin
luonnekin. Isän puutetta kärsivästä uhraavaisuudesta ei vielä
jälkeäkään näkynyt; tähän saakka oli hän pikemmin osoittanut enemmän
taipumusta ottamiseen kuin antamiseen.
Tämä määrällinen taipumus sai voimakkaan ja ajatteluttavan ravinnon
niist' olevist' oloista, joissa hän kasvoi.
Kymmenennestä ikävuodestansa alkain oli hän, huomaatte sen, tulkkina
niille matkustajille, jotka Vesisaaresta tekivät matkustuksia
Finmarkenissa ja Ruotsin-Lapissa.
Täm' oli isän selvin sanoin lausuttu toivomus ja käsky, pojan tuli
saada tilaisuutta kielien oppimiseen, niinkuin isä häntä ennen oli
saanut opetella.
Vähän ajan kuluess' oli Andrésta näin tavoin yht'äkkiä kohonnut koko
suuri mies, kerrassaan huomattava henkilö. Aivan niinkuin hän oli
lappalaisten suosikas ollut, niinpä pääsi hän nyt matkustavaistenkin;
hän opetti heille lohenpyynnin salaisuudet sekä tuon suuren
lappalaisten taidon, ohjata poroa yhdell' ainoalla suitsivarrella.
Talven kestäessä lateli hän suorastaan noille hartaasti kuunteleville
lappalaisille, milloin hauskoja, milloin surullisia historioita, aina
sen mukaan kuin "henki antoi hänen puhua." André istui keskellä
maamajan permantoa ja lappalaiset ryömivät kokoon ja tunkeutuivat
ahdinkoon hänen ympärillensä. Surullista kuullessansa huokailivat ja
vohkivat he kuuluvasti, ja kyyneleet valuivat heidän kasvoiltansa;
iloista ja hauskaa kuullessansa he taas kapsahtelivat ylös, nauroivat
täyttä kurkkua, pyörähtelivät kantapäillänsä, hyppelivät ympäri majaa
kaikki yhtenä miehenä ja lävähyttelivät käsillänsä polvihinsa melkein
kuin mielettömät.
"Mist' olet saanut tämän tietää, André? Mist' olet saanut tämän
tietää?" huusivat he melkein kuin hourioss' olevaiset.
"Niin, missäkö olen saanut tämän tietää?" sanoi André.
"Onko tuo nyt totta, André? Onko tuo totta?" kyselivät samilaiset.
"On, varmaan on se totta," vakuutti André, samassa kun hän
kyynäspäillänsä tölmien raivasi tien heidän välitsensä ja puikahti
ulos.
"Jumalakin häntä uskonee!" tuumivat lappalaiset päitähän punallellen.
Niin pian kun kesä tuli, muuttui André tulkiksi, vappukseksi
(tienosoittajaksi) ja palvelijaksi.
Finmarkenilainen talonpojanpoika, uljas, ylpeä englantilainen
laivapoika ja notkea, neuvokas pariisilainen katupoika yhdess' ainoassa
persoonassa, viskeli hän sukkeluuksia ympärillensä, oikealle ja
vasemmalle; tuop' oli kokonainen leikkitulitus. Raketit rätisivät
ranskaksi, engelskaksi ja venäjäksi -- ja kiitos olkoon kainulaisen
taipuvalle kielelle.
Samall' aikaa toimitteli hän sangen omituislaatuisia taskuvarkauksia.
hän, huomaattekos, varasteli niitä kirjoja, joita hän matkustavaisten
taskuissa tapasi, ja luettuansa ne toimitti takaisin jälleen.
Matkailijain ruokailuaikoina piti hän varansa. Seljällensä tai
vatsallensa venyttäyneenä ruohostolle taikka hietakolle, nieleskeli hän
romaaneja tusinoittain.
Tuoll' ylhäällä Varangin-tunturilla loikoillen hän, jok' ei koskaan
kotoa ulkona ollut, retkeili näin tavoin mielikuvinnon aladdininlampun
avulla Pariisin salongeissa, Kreikanmaan myrttilehdoissa ja Rooman
katakombeissa. Alussa luuli hän näitä saduiksi, mutt' ei kuitenkaan
kauaa kestänyt, ennenkun hän ymmärsi paremmin.
Vuoden parin kuluttua haasteli hän yhdellä henkäyksellä George
Sand'ista, Honoré Balzac'ista, vedenhaltijasta Tenojoessa, Mooseksesta
ja Jehovasta, Johanneksen ilmestyksestä ja seitsenpäisestä pedosta.
Hänen aivonsa olivat joku sekasorto.
Näin tavoin kasvoi André norjalaisten, lappalaisten, kainulaisten,
ranskalaisten, englantilaisten ja venäläisten keskellä, siks kunnes
hänestä tuli täydellinen kosmopoliitta, jommoisia ainoastaan
norjalaisessa Finmarkenissa löytyy. Näillä, näette sen, ei isänmaan
rakkaus ole erittäin tulinen.
Tuo kolminaisesti sekoitettu rotu on tunnettu kauneudestaan, mutta se
saattaa samall' olla raukkamainenkin.
Andrén leveähköt kasvot, mustine, syvällä kiiluvine silmineen,
rohkeataipeiset silmäripsit ja tuhkankarvaiset hiukset, jotka
valuivat leveälle otsalle, osoittivat täydellisesti hänen äitinsä
kainulais-lappalaista sukuperää. Hän oli täydellinen kuva äidistänsä,
ja ehkäpä juuri tämän tähden isänsä häntä rakasti vielä tulisemmin ja
vieläkin huolehtivammalla hoinnolla.
Äidin ponteva, kainulainen uhmeus oli Andréssa sekaisin äidinäiden
samilaisen fanttasiian soinnukkaan lauhkeuden ja isän norjalaisen
kaihtivaisuuden sekä järkevän aprikoimisen kanssa, joka viimeksi
mainittu kaikissa tapauksissa toisinansa ja joissakuissa suhteissa
tukahdutti molemmat ensinmainitut.
Tämä vallankumouksellinen, epäsointuisa kolmen kansallisuuden sekoitus,
mit' yhä enemmän teroittivat nuo erilaatuiset vihmapisareet, joit'
yhteiselämä muiden ulkomaalaisten kanssa siihen tihmoeli, loivat tässä
perikuvan, jommoist' ei missäkään muualla maapallolla löydy.
André oli perinyt isänsä tavattomat luonnonlahjat yhdessä hänen
tietohalunsa kera, mutt' äidin luonto oli antanut tälle tietohalulle
voimaperäisyyden jok' oli palava ja hillimätön.
Hän hurmautui tuossa keveässä, puoliks ulkomaisessa kesäelämässä, ja
ajatteli viimein kauhulla ja salaisell' inholla talviyön murhaavata
ykstoikkoisuutta. Paimentolaisveri äidin suonissa virtaava, virtasi
myös hänen suonissaan. Hän halusi pois ja tahtoi liikkua elämässä.
Ja kun pohjoisimman kesä oli hyvästinsä ottanut, kun jokien äyräät
olivat autioina ja vuorten päällitasangot tyhjenivät, silloin saattoi
André ikävöiden huudahtaa halunsa, päästäksensä ulos maailmaan.
Jospa hän edes kerran pääsisi Sulitelman huipulle! Täältä hän kumminkin
voisi nähdä koko maailman yli ympäri!
Kautokeinoss' oli sivistyneitä ihmisiä ainoastaan isä ja nimismies.
Lauhkeamielinen, harteva nimismies suurine korvinensa, lempeine,
säveine silminensä ja kömyräkourinensa -- noine karhunkämmeninensä,
joista hän toisen tapansa mukaan laski Andrén pään päälle samalla kun
hän aina ystävällisesti yrähteli: "Sinä lapsukainen!"
Andreas Thorsen huomasi pojan mielihalun ja oli osaa ottavaisena hänen
nuoruutensa toivehessa. Oliko hänkin muinoin samaa toivonut?
Illoin aamuin rukoili hän Jumalaa siunaamaan hänen pyrintönsä, saada
André ulos maailmaan; ulos, oppimaan sitä, mit' ei isä ollut oppia
saanut, ulos, valmistautumaan Jumalan valtakunnan aseenkantajaksi ja
ihmisten, etenkin Finmarkenin siunaukseksi. Andrésta oli tuleva jotakin
suurta ja jotakin hyvää! Ne voimat, jotk' äidiss' olivat hukkahan
menneet, piti pojassa rehoittavan runsaasti ja jalosti kehitettämän.
Thorsen katseli kaikkea tätä hengessä ja oli luja uskossa niinkuin
patriarkka Abraham; mitä Jumala lupaa, sen Hän vahvana pitää, aivan
niinkuin Hänen sanansa on: niin ja amen.
Lapsellisessa luottamuksessa pani sentähden kanttori vuosi vuodelta
rahoja säästöön; mutta milloin oli summa niin suureksi tuleva kuin sen
piti tuleman? Ja André oli jo viidentoista vuoden vanha.
"Jumala on kyllä keinon keksivä ja lähettävä ihmeen ajan tullessa,"
sanoi Andreas Thorsen.
Tämän elämän ja tämän yhteisen palveluksen seurausta pitivät
matkustajat jonakuna tavattomana ilmiönä ja lappalaiset taas jonakin
suurena, jok' oli kaikkein heidän omaisuutensa, varmoina siitä, että
heill' on joku oikeutettu vaatimus kaikkeen heidän jakamattomaan
etuhunsa, niin, jopa isän uhraavan rakkaudenkin seurauksena, kasvoi
siellä jo lapsuudesta André Kautokeinolaisen kanssa eräs varjo, varjo
hänen oman röyhkeytensä, määrättömän, kaikkea vaativan olentonsa
kasvattama. Tämä varjo oli kainulaisen raivokas, maltiton
tarkoituksettomuus, joka myöhemmin, miehuullista luontoa parhaiten
osoittavan itsekkäisyyden muodossa, oli pahana henkenä elämän läpi
häntä seuraava.
Kun lappalaiset noina pitkinä talv'-iltoina istuivat kokountuneina
laattialla Andreas Thorsenin ympärillä takkavalkean loisteessa, joka
laskeutui heidän kasvoillensa, ja kuuntelivat noita suloisia sanoja
Jesuksesta Kristuksesta, joka kuoli ristillä, silloin sai André
kiusahengen kiroamaan tätä Jesus-nimeä, joka hänen käsityksessänsä tuli
merkitsemään kaikkea ahdasmielistä, suljettua ja ikävystyttävää.
Hän ei kuullut isänsä ääntä, vaan ainoastaan lappalaisten yht'äänisen
äkinän: "Jesus, rakas Jesus!" Hän syöks' ulos revontulten valaisemaan
yöhön ja kuunteli noita iloisia, virkistäviä, vieraita ääniä, jotk'
olivat hiljenneinä.
Andrén täytyi liikkua ja saada ilmaa. Hän astui suksille ja läksi
hiihtää hilpottelemaan noita lumipeitossa uinailevia laaksoja poikin
pitkin ja huurteisten, timanttikiiluisten tasankojen yli, joss' ei
kenenkään silmä yht' ainoata ihmisjälkeä keksinyt.
Vähän kumarruksissaan, jokainen hermo kiinnitettynä, jokainen jänne
pinnistettynä, sauva kädessä, suu puoliks ammollaan ja poskin
punoittavin hiihtää hivutteli hän, ajaen omaa varjoansa, niin että lumi
tuprusi hänen ympärillänsä pilkkailevassa pyörretanssissa.
Nuorukaisen uhkeudella, ylpeästi vaativin äänin, huudahti hän: "minä
menen!"
Valkoiset, mustasilmäiset riekot (metsikanat) peljätettyinä
pyrähtelivät ylös lumesta.
Tuhannet porot seisoivat tunturitasangoilla ja ihmetellen kuuntelivat;
ja näiden suuret sarvet hopeisilta hohtelivat kuun paistehessa.
"Miksi olet kulkeilla?" kysäsi Lamik Rikkut, joka ryömi ulos isänsä
maamajasta.
André syösti vaan sompasauvansa lumehen vauhtia vähentääksensä ja
napahutti häntä sauvallansa sivutse kiitäessään.