Norjan ja Venäjän välisen valtarajan, jona jonkun piustan on Tenojoki,
mutta sitten oikullisesti taivutaksen Jakobselvenin satunnaisten
mutkien mukaan, ylitse voidaan helposti kulkea ja useammassa kuin
yhdessä merkityksessä _ylikäydä_, mutt' onpa se kuitenkin kireillä
kielloilla ja valtaliitoilla saatu ylitsepääsemättömäksi, niinkuin
muuri.
Samalla kun puut mätänevät kenellekään ihmiselle hyötyä tuomatta tuossa
asumattomassa venäläisessä maassa ulompana rannikosta, kärsii esim.
köyhä kalastajaväestö norjalaisella rannikolla polttopuiden ja
rakennustarvetten puutetta; kun jäkälä tiheänä aaltoaa Inarin
porolaitumilla, kuolevat norjalaiset porot useinkin nälkään kaltatuilla
tunturisyöttiöillänsä, samoin kuin suomalaiset porot tämän salpuun
tähden, ikävöiden jäämeri kylpyjänsä, kuihtuvat pois.
Kiittää tulee juuri tätä vaarallista valtarajaa -- ja sen
epävarmuudesta todistavat ne monet puuristit, joita venäläiset joko
taikauskossaan tai voitonhimosta ovat aikain kuluessa pystyttäneet
pitkin Finmarkenin rannikkoa jossa he ovat pitkiä kaistaleita
norjalaista aluettä itsellensä anastaneet -- ett'ei Finmarken
kuitenkaan enää ole lainrikkojain ja onnettomain tutkintokandidaattein
maan-pakopaikkana. Siellä vaaditaan kelvollisia lakimiehiä, kelvollisia
jumaluusoppineita ja kelvollisia opettajia ja kasvattajia. Venäjän
välitön läheisyys on antanut poliitillisen ja -- tämän seurauksena --
samalla jonkunmoisen diplomaatisen merkityksen.
Tuskin voitaneen maapallolla mainita yht'ainoata pälkärettä, jossa niin
vähäisellä ja kaitaisella maan kaistaleella, kummoinen norjalainen
Finmarken on, asuu kolme, samojen lakien suojelemaa, samaa uskontoa
tunnustavaa ja saman esivallan hoitoon kuuluvaa, niin erilaista kansaa
kuin norjalaiset, lappalaiset ja kainulaiset ovat.
Luonteiden erilaisuus kahden ensinnä nimitetyn välillä ilmautuu
parhaiten vesillä. Lappalainen ja norjalainen, näette sen, ei koskaan
saata soutaa yhdessä; tämä kumminkin on käytännöllinen tosiasia, jot'
ei kenenkään auta kieltää. Lappalainen ottaa lyhyitä, nopeita
airauksia, samalla kun norjalainen pistelee pitkiä ja voimakkaita
vedähtyksiä; samoin edellisen käyntikin on keveästi teputteleva, mutta
jälkimmäisen sitä vastaan raskas ja mietitty.
Tuo kolmas rotu, nimittäin Suomenmaasta tänne muuttaneet kainulaiset --
varsinaiset suomalaiset, -- ovat jäykkää, väkevää, teollista ja vireätä
kansaa, urhoollisia ja sitkeitä sotureita, uutteria ja tyytyväisiä,
mutt' alkuhamasta perineet sitkeän vastustamishengen, jota norjalaiset
aikain kuluessa, ajattelemattomasti tehdyillä hyökkäyksillä
kainulaisten taikauskoisuutta ja isien tapain käyttämistä vastaan, ovat
yhä vaan kiihoittaneet.
Kainulaisella on kielen oppimiskyky, kestävyys ja voimakkaisuus, mutta
hänellä sen ohessa on ylpeyden ja jäykkämielisyyden haltijatar, joka
hänet helposti houkuttelee törkeyteen ja itsekostoon. Lappalaiseen
verraten on kainulaisen ruumiin rakennus pitkä ja voimakas. Paikoillaan
pysyvänä työmiehenä ja samalla hyvänä maanviljelijänä, on hänellä niin
siveellisen kuin ruumiillisen voimansa tunto. Tämä itsentunto olisi
tiedolliseksi ja siveelliseksi eduksi, joll'ei se niin usein turmeltuis
ylpeydeksi.
Kainulaiset ovat ymmärryksen ja tahdon kansa, jota vastaan lappalaiset
ovat hellämielisyyden ja haaveksivan eli fanttasiian. Eroitusta näiden
kahden heimon välillä on, ei ainoastaan luonteessa, vaan myöskin heidän
kielessänsä, vaikkapa oletetaankin, että nämä kielimurteet 2,000 vuotta
sitten ovat olleet aivan yksi.
Lappalaiset "tuo äärimmäisenä asuva kansa" -- jota Norjassa Finmarkenin
mukaisesti nimitetään "finniksi" (suomalaiseksi), samoin kuin
suomalaista sanotaan "kväniksi" (kainulaiseksi) -- on taas itse luonto
omalla kädellään jakanut kolmeen eri joukkoon, nimittäin tunturi-,
joki- ja merilappalaisiin. Ensimmäisen joukkion olo ja elo riippuu
poroista Finmarkenin tundralla, toinen parvikunta saa elatuksensa sen
jokien lohista ja kolmas osinko taas Jäämeren kaloista. Näillä
viimeisillä on kalastuksen ohessa hitunen maanviljelystäkin ja vieläpä,
vaikka kohtakin vähän vaurastuneella kannalla, hiukka karjanhoitoa.
Näistä kolmesta nimitetystä ryhmästä ovat tunturilappalaiset pääparvi
ja kaikissa suhteiss' ovat etevämmät kaikkia muita samaan kansastoon
kuuluvia.
Suuremman varallisuutensa ja kenestäkään riippumattoman paimenelämänsä
tähden nauttivat tunturilappalaiset suurempaa kunnioitusta
norjalaisiltakin.
Paimentolaisina juuri valtarajalla ovat tunturilappalaiset, näette sen,
suuremmasta merkityksestä norjalaiselle valtiolle. Jos poronpaimentajat
häviävät, niin samalla häviää välttämätön liikenteen välittäjäkin ja
yksi Ftnmarkenin olemisen ja vaurastumisen tärkein ehto. Finmarkenin
merkitys ylimalkaan ja sen asumisen ehto suurimmaksi osaksi riippuu
paimentolaisista, ja paimentolaisia luonnonlakien mukaan täytyy
tunturilappalaisten olla, niin kauan kun poroparvet ja jäkälä ovat
olemassa, ja niin kauan kun jäkälän uudesta kasvaminen vaatii
viistoista vuotta ja laitumia sentähden täytyy alinomaa vaihettaa.
Aution lumisalon lapsi on kokonansa Jumalan vapaan luonnon ja
tunturitasankojen oma. Siell' on hän syntynyt, siell' elää ja siellä
kuolee hän. Pohjoisnapa taivaan teltiss' on kyllin kyllä sijaa hänen
vapaalle fanttasiiallensa (mielikuvitteellensa), joka on niin vapaa
kuin se myrsky, tuisku, jota vastaan taistellen hän ponnistaa
eteenpäin, ja voimakas, miten luonnonelementit, jotk' ovat hänen
kanssasyntyneet vihollisensa. Nordlandenilaisen ja finmarkenilaisen
kehuttu kuvituskyky ei ole mitään lappalaisen kuvituskykyyn verraten;
korkeintaan on se pieni kipinä hänen ilmitulensa suhteen.
Fanttasiia on lappalaisen veressä. Tuo ihmeellinen, ärtyisä
tunteellisuus, jota lappalainen itse nimittää sanalla keuvot
(hermoheikkous tai kuumuus veressä) ja jonka tuottaa ykstoikkoisuuden
ja kuolon hiljaisuuden vaikutus, kiihoittaa hänet intoon ja raivoon.
Tämä tekee hänet tuliseksi ja kiivaaksi. Juuri kuin ärsytetty eläin
käännäksen lappalainen sitä tai niitä vastaan, jotka ovat
peljästyttäneet häntä, ja jos hän joutuu kuumeesen, niin hän useinkin
mielikuvittelulla kiusaa itsensä kuoliaaksi.[3]
Rehellisenä, sanansa pitävänä, myöntyväisenä ja kunniallisena omaa
lappalainen avosydämisyyden ja uskollisuuden, joka on ihmeellinen
vastakohta norjalaisen talonpojan salamielisyydelle ja luulevaisuudelle.
Ne juonet, joita hän, miten sanotaan, usein käyttää karttaaksensa ja
kiertääksensä maan lakia eivät suinkaan millään muotoa perustu luonteen
taipumukseen, mutta näkyvät olevan pakollisia hätäpuolustuskeinoja,
joita pieni, heikko kansa, jonka oikeuksia poljetaan ja halveksitaan,
tavallisesti käyttää jotakuta vahvempaa vastaan. Viekkaus on sen ainoa
sota-ase.
Mutt' yhtä hyvin vedetään tämä "vinous" useinkin lappalaisen
syntiluetteloon, yhteen juoppouden, jota hän viiskymmentä vuotta sitten
itse pohjoismatkaajien kanssa harjoitti, ja viattoman itseviisauden
kanssa, jonka aina joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä kasvattaa
vapaa luontonelämä, ja josta kokonaan tai puoleksi sivistymättömät
kansat elävät.
Luonnonlapsia ylimalkaan voipi yleisten sielutieteellisten olettamisien
mukaan arvostella yhtä vähä kuin heitä saattaa sivistyneiden verralle
vetää.
Jos etsii aineellista, -- se on, jos nimityksellä "aineellinen"
tahdotaan merkitä jokapäiväisluonteita; joiden ajatus on hilpeä ja
tunto raitis, jos yli summaan etsii sielun raittiutta ja henkistä älyä,
niin älköön mentäkö lappalaisiin.
Finmarkenin tunturilla tulevina päivinä, miten tänäänkin, vielä
vaeltavat kärsimyksistä ja intohimoista luodut Shakespeariset haahmot
-- olkootpa hyviä tai pahoja.
Lumiaavikon juhlallinen surumielisyys, tämä yksäänisyyden
suuruus avartaa äärettömyyden rajat, siks kunnes taivas ja maa
tunturilappalaisen silmissä sulautuvat yhdeksi.
Tässä pyhäss' yksinäisyydess' on lappalainen ainoastaan Jumalansa ja
taikauskonsa kanssa. Omaten tuntehikkaan, kaikkia uskonnollisia ja
runollisia vaikutuksia vastaanottavan mielen ja helposti liikutuksiin
tulevan, jopa pian peljästyvän kuvailuvoiman, on hänessä merkillisesti
miehuus ja lapsuus yhdistettynä. Yksinkertaisessa ja hurskaassa uskossa
"rakkaasen Isä Jumalaan" antaa hänen suruttomuutensa kullakin päiväll'
olla kyll' oman surunsa.
Hänen luonnollisuutensa on rakastettava, hänen kunniantuntonsa ankaran
jyrkkä ja hänen kiitollisuutensa jokaisesta kunnianosoituksesta viaton
ja liikuttava.
Syytöstä, joka monien muiden mukana on tehty lappalaista vastaan,
ett'ei hän esim. tunne mitään häpeää vankeudess' oltuansa, vaan
omaistensa luo palattua pidetään häntä vääryyttä kärsineenä
marttiirana, ei saa pitää kunniantunnon puutteena, ei, vaan pikemmin
luontaisena kansallisrohkeutena sortajaa vastaan ja syvälle
jumittuneena, omaan katkeraan kokemukseen perustettuun epäluuloon
heidän lakiensa kohtuullisuudesta ja oikeudesta.
Lapinkieli norjalaisessa Finmarkenissa lienee vanhin, ja on alkuperä
kaikille suomalaisille kieliryhmille[4] sointuvaa ja sulon pehmeää
paremmin kuin monet muut, on se kaikuna lappalaisen luonteen
lempeydestä.
Uskonnollinen, runollinen henki, lempeä, harras rukous, täynnä
ylevyyttä ja ylevää innostusta liikkuu lappalaisessa. Vuosisadat
oltuansa poissuljettuna kaikesta ulkonaisesta vaikutuksesta, puuttuu
suomalaislappalainen kieli lausumia, joita taiteen, tieteen ja
keksintöjen maailmoissa vaaditaan, se ei ole seurannut aikaansa, mutta
sitä vastaan omaa se paimentolaisen viehättävän luontaisuuden ja
raamatullisen kuvausrikkauden. Sen hehkuva väriloisto, sen paisunut
runsaus täysin ilmaisee sen itämaista alkuperää.
Onpa jotain vanhan testamentillistä ja profeetallisesti innostunutta
tunturilappalaisten kielessä, ja heidän uskonsa raikkaus muistuttaa
hebrealaisesta.
Merkillinen ikänsä vuoksi niinkuin kivettymä alkumaailmasta, astuu
jälleen esille Finmarkenin tundralla, tällä lavealla tuhansien
lappalaisten kirkkomaalla, jolla nämä kumottujen pulkkainsa alla
makaavat kuolon unta ja odottavat tuomiopasuunan ääntä ja
ylösnousemusta.
Tämä ihmeellinen maa omituisine, kääpiömäisine alku-asukkainensa saapi
monta vuoden kuukautta olla sähkövalaistuksessa. Tämä hullunkurinen
maa, jossa laivanvajoja ja kumollensa käännettyjä veneitä usein
käytetään kiinteinä asumuksina; tämä satumaa, jonka revontulten
hopeoitsemilla tuntureilla Stalloen (vuorenhaltija) mustassa puvussansa
vaeltelee, ja puukko kädessä kehoittaa tunturilappalaisparkaa
jokapäiväiseen, vuosien pituiseen taisteluun elämästä ja kuolemasta!
Ja kun kesä on, levittäytyvät uivat metsät Finmarkenin rantoja pitkin.
On, huomaatte, haaroilevia sarvia, jotka kimaltelevat puoliyöauringon
paisteessa. Tuhannen tuhannet ja taas tuhannet porot, joita
tunturilappalaiset ajavat alas ylängöiltä Jäämereen kylpemään.
Mutt' alkuasukasten, miten porojenkin luku vähenee vuosi vuodelta.
Heitä sortavat norjalaiset lait, jotka uudisasukkaita suojelevat
paimentolaisten kustannuksella, vaikka suurin osa sitä maata, joka
jälkimmäisten hallussa on, nähtävästi on viljelykseen kelpaamatonta, ja
heitä sortaa tuo ihmisyydetön, v. 1852 annettu venäläis-norjalainen
asetus, joka kumosi humaanisen (säyseän) tanskalais-ruotsalaisen
valtasuostumuksen vuodelta 1751 ja kielsi laitumia vaihtelemasta
valtarajan kahden puolen, ovat kyllä saattaneet aikain kuluessa
pakoittaa tunturilappalaisen itsekostoon ja raivoisaan epäilykseen.
Mutta kuitenkin vai'eten kärsivät he kaiken tämän. Eivät he loukkaa
ketään, mutt' ovat aina myöntyväisiä ja väistyvät nöyrästi, sävyisästi
askel askeleelta, siks kunnes tulevat piiritetyiksi ja hävitetyiksi
puutteella ja näljällä. Jonkun ajan kuluttua ei heille suoda jalankaan
leveyttä maata tässä maailmassa, ei edes noilla asumattomilla,
autioilla tunturitasangoilla.
Vainousjärjestelmä jatkuu vaan ehkäisemättä valistuksen, viljelyksen ja
sivistyksen nimessä, ja tässä säännön ja lain mukaisessa sorross'
unhoittaa kuitenkin Norja omat etunsa.
Tunturilappalaisia enää nykyään on vaan noin 988 henkeä. Maailma
luonnollisesti kerran, ilman yhtäkään säälin huokausta huoahtamatta, on
saava kuulla puhuttavan näiden puolisivistyneiden lappalaisten
täydellisestä hävittämisestä.
Mutta kuitenkin on tästä tuleva yhteiskunta-rikos, yhdeksännentoista
vuosisadan häpeäpilkku, jota historia turhaan kokee pois pestä,
sentähden että vuosisadan armottomat, kohtuuttomat lait ovat
samilaisten (lappalaisten) murhaajat olleet.
Venäläisten, suomalaisten ja norjalaisten on tuomiopäivänä vastattava
tuosta viattomasta poronpaimentajasta. Kaikkien kädet ovat hänelle
ojennetut, ja Jumala on hänet vaativa hänen veljeinsä käsistä.