"Meidän täytyy eritä, Andreas."
"Eritä!"
Norjalainen katsoi kainulaisvaimoansa, jok' oli ovehen päin vetäinnyt.
Hän katsoi ja seisoi kädet ristissä rinnoilla. Tuhkanväriset hiukset
laskeusivat vaimon hartioille, ja kamala tuli leimahti hänen mustissa,
syväll' olevissa silmissään. Vaikka ruma, oli hän kumminkin hurmaava
hulluuteen asti, tämä pohjolainen valkotukka mustalainen. Hän oli
huikaiseva, tenhomainen rumuus.
Hiljaisuus vallitsi tuossa matalassa majassa; ainoa kuuluva ääni
huoneessa oli nukkuvan lapsen hengitys. Tämä nukkui vanhempainsa
keskellä pienoisessa sängyssään.
Andreas Thorsen katseli ainoastaan tuota valkoista päänalaista ja
lapsen päätä, jota valaisi talikynttilän himmeä valo. Ikäänkuin sumuss'
eroitti hän ainoastaan himmeästi sen olennon, joka tuoll' oven suussa
seisoi; ne sanat, mitkä hän oli puhunut, tuntuivat hänestä kauhealt'
unelmalta, -- "hän ei, oi Jumalani, ollut niitä sanonut, hänell' ei
ollut sydäntä niitä sanomaan!"
"Anna minulle vapaus, Andreas."
"Vapaus? -- Antaa sinulle -- vapaus? -- En."
"Mutta mä menen kuitenkin."
Thorsen kapsahti seisoalleen, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Minne, Aina?"
"Ulos, maailmalle."
"Kenenkä kera, Aina?" huudahti hän sielunsa tuskissa.
"Se tulee jäämään minun salaisuudekseni," vastas Aina lyhyesti.
"Oletko koskaan rakastanut minua?" kysyi Thorsen.
"Tuota toivoin, mutt' eipä siitä mitään tullut."
"Mutta -- siit' ei mitään tullut," uudisti hän. Tämä päätös ratkaisi
hänen elämänsä onnen kohtalon. "Mutt' eipä siitä mitään tullut?" Hänen
toivonsa, hänen pyrintönsä, työskentelemisensä, hänen rakkautensa
kärsivällisyys voittaaksensa tämän viljelemättömän sielun, vaimonsa
sielun, taivuttaaksensa tämän omansa kaltaiseksi, miten hän oli
toivonut silloin, kun hän kuusi vuotta sitten hänet sylihinsä sulki ja
Ainallensa anoi Herran siunausta -- täst' ei tullut mitään! Kaikki,
kaikki tyyni näki hän nyt olevan rikottuna jalkainsa edessä.
Horjahdellen käveli hän tuon pienen sängyn luo, hän tarttui lapsehen,
samoin kuin hukkuva epätoivossaan kiinni ottaa pelastuspolahan, ja
kieppoi lapsen ylös. "Aina!" huudahti hän. "voitko jättää lapsesi?"
"Voin kyllä."
"Etkös rakasta häntä?"
"En"
"Lapsi, lapsi, katso äitihis! Hän ei tiedä, mitä hän itse sanoo."
Tuo pienokainen, joka peljästyi äidin, julmuutta kuvaavia kasvoja,
purskahti itkemään ja painoi päänsä isän rintaa vasten.
"Niin, siinä näet sä," naureli Aina ivallisesti, "velka velasta. Hän ei
rakasta minua, hän on isänsä lapsi. Anna minulle vapaus, Andreas, anna
minulle vapaus. Viis vuotta olen ollut elävältä haudattuna
Kautokeinossa. Naimisiin menit kanssani sulkeakses minut tänne
lukkarinvirkataloos, kirjojes keskelle. Minun tulis lukea, miten
sinäkin, käydä koulua ilmoisen ikäni, minun tulis olla vakava, minun
tulis olla siveä. Minä vihaan kirjojas, minä vihaan sinua, sinä
kirjakoi, sinä naatistunut nyökkäpää! Mä olen nuori, tahdon tanssia, mä
tahdon elää, minä tahdon mennä."
Tuo luonnonlapsi näytti kesyttömältä eläimeltä, jonka vaisto vaatii
vapautta; juur kuin eläin vaappui hän varpaillansa murtautuaksensa ulos
vankeudestansa.
Tuimaa tuskaa ilmaisevilla, mutta samalla armahtavaa rakkautta
vakuuttavilla silmäyksillä Andreas katseli häntä. Hän ymmärs Ainon
aivoituksen, hän ties, että tämä sen, minkä hän häneltä kieltää, on
varmaankin varastamalla hankkiva itsellensä. Parempi siis, kymmen
kertaisesti parempi sekä hänen ett' Andreaan tulevaisuudelle, jos hän
nyt vapaalla tahdolla Ainalle antoi sen, mitä hän halusi.
"Lapsoseni," sanoi hän surkumielisesti, "no mene ja tanssi itses
väsyksiin!"
"Anna minulle täys vapaus, Andreas! Eritkäämme, niin jään minä sitten
tänne siks, kunnes ero säännöllisesti suoritetaan."
"En," vastasi Andreas. "En minä tahdo olla valapatto Jumalan edessä, en
sinun enkä itseni puolesta. Viimeistä turvaas en sinulta tahdo
ryöstää."
Andreas auttoi häntä päällysvaatetta yllensä asettaessa.
"Sinä menet kait äitis luo?"
"Niin; kun otan sukset, niin tunniss' olen siellä."
"Huomenna lähetän tavaras sinne."
Poikanen nousi sängyss' istualleen ja ihmetellen katseli heitä.
"Meneekö äiti ulos?" kysyi tämä.
"Niin -- äiti menee ulos," vastas isä.
Aina silmäs ympäri huonetta, katsahti lasta, käännähti kiireesti
poispäin. Olipa jotakin petomaista hänen silmissänsä, samalla kun hän
ahmaisi kaikki yhdell' ainoall' arastavalla silmäyksellä.
Thorsen otti kynttilän ja saattoi häntä ulos etehisen avoimelle ovelle.
Paljo lunt' oli tullut, ja korkealla mäen kukkulalla seisovan
kirkonakkunat kimaltelivat kuun hopeavalossa.
Mies katseli vaimoansa.
"Kun, lapseni, olet vaeltanut itses väsyksiin," sanoi hän tyynesti,
"niin tiedät, minne voit kääntyä takaisin levähtämään. Ja vaikka
kuinkin paljo olet minua vastaan rikkonut, niin olen minä kuitenkin
sinun aviomiehesi ja sinä minun vaimoni. Onhan kotoni niin Jumalan kuin
ihmistenkin silmissä sinun ja se on ain'ijan sinulle avoinna.
Rakkauteni on riittäväinen sekä sinulle että minulle ja tämä pelastaa
meidät molemmat."
Hän kumartui ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.
"Jää hyvästi, Andreas."
Ylevänä ja suorana seisoi Aina miehensä edessä kainulaisen kovuuden ja
hillimättömän uskaliaisuuden elävänä kuvana.
Andreas ojensi hänelle kätensä.
"Jos sä joskus maailmass apua tai suojelusta tulet tarvitsemaan -- tai
-- jos joku olis häijy sinua vastaan, niin tiedät sä, että minä olen se
suojelija, jonka Jumala sinulle antanut on. Tahtoisin sydänvereni antaa
edestäs, jos vaan sitä pyytäisit."
Hän syösti sompasauvan lumehen.
"Jää hyvästi, Andreas."
"Jää hyvästi, lapseni! Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon
sinulle armollinen, Herra kääntäköön kasvonsa sinun puolehes ja
antakoon sinulle rauhan!"
Kun Andreas väräjävin äänin lausui tuota israelillista siunausta, niin
Aina jo hiihteli hitaisesti vastamäkeen.
Andreaan silmäykset seurasivat matkaajaa. Hän ennätti ylös harjulle, ja
hänen solea vartalonsa näkyi selkeästi tähtitaivasta vasten.
Kotvasen vielä seisoi Andreas etehisen avoimella ovella heikosti
toivoen, ett'eikö hän kääntyisi ja näkisi hänen siellä seisovan
kynttilä kädessä, ja että hän huomaisi miehensä odottavan häntä.
Mutta hänp' ei katsahtanut taaksensa. Hän hiihtoi verkalleen pitkälle
ulottuvan säilöhuoneen nurkkauksen ohitse, ja varjonsa seurasi häntä.
Andreas huo'ahti syvän, tuskallisen huokauksen. Täm' oli kipua, juur
kuolon kamppauksen kaltaista. Hän astui matalaan majaansa; laps itki
täällä katkerasti. Hän oli jätettykin pimeään yksinänsä.
Andreas meni ja asetti kynttilän akkunalle. Ainan tuli nähdä tämä, meni
sitten minne meni; tämän tuli sädehtiä läpi laakson, ja jos hän
hetkenkään olis kahden vaiheella, silmänräpäyksenkään -- oi Jumalani,
yhden ainoankaan silmänräpäyksen katua tahtois, niin on hän näkevä
tuikkivan tulosen, joka takaisin kutsuu häntä.
Sitten hän laskihe polvilleen lapsen sängyn viereen ja kietoi
käsivartensa tuon peljästyneen poikasen ympärille.
"Herra Jesus Kristus," rukoili hän, "suo hänen takaisin tulla ja
johdata hänet oikealle tielle!"
Lapsi nukahti. Kynttilä sädehti ulos Kautokeinon laaksoon, -- tämä
yksinäinen, uskollinen kynttilä voi nähdä virstan matkan, -- ja Andreas
odotteli.
Mutt' yön hetket kuluivat hitaisesti, kynttilä kului jalkaan asti, eikä
-- ei ketäkään tullut.
Kynttilä sammui. Lopuksi valaisivat ainoastaan taivaan tähdet,
peittämättömäin akkunain kautta, hyljättyä miestä, miestä, joka kärsi
ja taisteli maltteliaassa hiljaisuudessa. Ainoastaan silloin tällöin
joku katkaistu älähdys.
Uskollinen sydän vaikeroitsi kuolon kilvoituksessa.
* * * * *
Muutamia viikkoja senjälkeen, kun Andreas Thorsenin vaimo jätti
miehensä, olivat jotkut lappalaiset nähneet Ainan talvikäräjillä
Karasuannossa; tässä katosivat jäljet, eikä niit' enää löydetty.
Monet kesät, talvet kului, mutta -- hänp' ei tullutkaan.
"Kyllä hän viimein tulee," sanoi Andreas Thorsen, "hän ei _saata_ olla
tulematta, hän tulee _varmaan_."
Hän työskenteli, opetti, luki ja tutkiskeli, miten ennenkin; hänen
elämänsä kulku kävi entistä ykstoikkoista rataansa, ikäänkuin ei olis
mikään sitä kohdannut tai häirinnyt.
Kautokeinon seurakunta ei nähnyt hänen surustansa muuta kuin hänen
hiustensa joutuisamman harmaantumisen ja selkänsä kiireemmän
koukistumisen, kuin myöskin, että jokaisena iltana, niin kauan kun
Pohjolan talvi kesti, sytytetty kynttilä seisoi yhdell' akkunalla.
Tämä usein paloi sangen myöhäiseen yöhön, samalla kun hän
kumaruksissaan istui kirjojensa ja paperiensa ääressä ja kuunteli
jokaist' ääntä, jokaisen askeleen narahdusta lumessa.
Mutt' askeleet eivät koskaan olleet Ainan.
Ja ilt'illalta meni Andreas Thorsen levolle, yhäti uudella pettyneellä
toiveella ja alati yhtäläisellä rukouksella:
"Herra Jesus Kristus, johdata hänet oikealle tielle!"