Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta
ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota.
Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies,
karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle
päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä.
Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot
olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan
vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja.
Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin,
kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet
ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo
päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi
sen loitolle hirtetyistä.
Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän
polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista
tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään
huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli
pidetty haavoittuneita.
Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan.
Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki
taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä
pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä
aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui
paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.
Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä
korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään
multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja
tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän
toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta.
Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti,
että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat
neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten
maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät
näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon,
nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki
satulannupilla.
Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin
äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se
aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain
poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa,
ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa
silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki
vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat
saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden
tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä
kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset
perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta
hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten
painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten
hevostaan toisella.
Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja
antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien
pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo
teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne
laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa
eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei
havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän
hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula,
mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja
kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.
Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä
tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt
vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen.
Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten
monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien
hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan
päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen,
jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan,
heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti
pitkää laukausta.
Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja
heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen
tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka
hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.
Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen
kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan
hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet
näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun
se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen
vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle
omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen
mestarilaukaukselle...