I.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias,

ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta

mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä

ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka

taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen

hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat

puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku

pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän

myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi

täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan

tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se

olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että

se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain

hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka

äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet

säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään

ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän

virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli

sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että

hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin

nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha

oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan

hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen

hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta

puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn

peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin

mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja

mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi

auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui

painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen

taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei

ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen

rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui

niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa

hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi

matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi

laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen

kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti

silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui

hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen

suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka

koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen

kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään

epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä

metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu

muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien

sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita,

suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli

tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi

puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen

kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen

tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli

erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli

kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki

jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin

matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä

vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri,

kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän

pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka

jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta

täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties

lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään

oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä

ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita

miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa

kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja

tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä

lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei

noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita

eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli

niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui

siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä

hetkellä tahansa näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi

ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon

paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja

lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan

ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa.

Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui

satulaansa vasten.

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta

metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa

leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli

kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan,

silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen

sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin

polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti

vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa,

mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän

havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti

pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli

vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja

ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat

siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita,

vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa

ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki

niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen.

Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli

kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti.

Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti

vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan.

Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä

sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi

janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti

auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien

suojaan.