Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi
lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle
avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten
lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin
puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä
elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen,
kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan
nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa
edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien
oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut,
ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli
ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana
otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa...
jälkeenpäin.
Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää
meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä,
ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille
Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois
inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä.
Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha,
kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista
ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi.
Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa
päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.
"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin",
sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette
oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä
vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat... piru periköön lääkärit!"
Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen
suuttumustaan hillitäkseen.
"Mutta olen ollut nuori... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta
sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin
kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa
oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen
aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"
Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan
kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.
"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda
milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana,
jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin
oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen
toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."
"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi
Goldstead on tehnyt minut... Luoja ties, montako miljoonaa, mutta
sielussani ei ole mitään jäljellä... tai oikeammin suonissani. Mainio
punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö
värisevää protoplasmaa, kuin... kuin..."
Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.
"Naiset katselivat minua... siihen aikaan, käänsivät päätään
katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi
naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet
tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän
siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään
kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä,
valkoisista jumalista ja mustista.
"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin
luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta
paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli
Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä
harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole
minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista
alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on
ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri
sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa
saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi
kuin mistään muusta teostani.
"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole
milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen
jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on
melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin...
melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa.
Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja,
mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja
saattaa valtansa alle.
"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös —
täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja
kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat
korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi
aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia
helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat
kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin
löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä
ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä,
ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan
piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja
silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin
valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson
vehnävainioiksi.
"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain
— ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita
intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut
tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä.
Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian
he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka
oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli
kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista
ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys,
ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode
oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia,
ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole
nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä.
Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut,
hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt
rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.
"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät
posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas
yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä
oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin
inhimillistä ja... sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen
silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko
sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa
polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä
lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."
Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.
"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on
vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen
juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se
minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun
Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä
milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat,
niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin
nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En
kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä,
käsitätte kenties paremmin itse.
"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.
"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.
"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani.
Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli
hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen
nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se
vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli
runoilija. Säattepa kuulla.
"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne
noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän
oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää
minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät
sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää
mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut
Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja
ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata
valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien
mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.
"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta
pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin
joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä
naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu
runoilija on loihtinut eteemme.
"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi
antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua
matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia
pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla
jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja
toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen
sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen
tarinansa.
"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te
tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja
loputonta työtä.
"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla
ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme
ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä
ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä
päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu
saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa
heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä
vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin
paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla
vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla
oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan
niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin
hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin
oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita
ihmiset eivät tunteneet.'"
Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.
"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella
ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja
tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä
varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani,
juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli
ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen,
ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla
päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli
minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi
minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle
ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen
en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.
"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa,
luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä
tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä
hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä
nimitti.
"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin.
Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista
tai pöksistä.'
"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen
kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne
ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä
vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan
ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta
raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa
muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut
nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan,
ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan
naimisiin... päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein
yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta
tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä
menoa kesti neljä vuotta.
"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän
vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä
ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta...
"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli?
Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä
työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen
väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin
edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien,
kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt
käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi
kuolemattomuuteen.
"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin
kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei
ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat
ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani
niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen
olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön
ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä
asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta
ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat
suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota
tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä,
jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria
tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita
ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut
kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten
ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen
valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan
korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana
tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla
olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat
ja riikinkukot keikaroisivat... ja sitten avasin silmäni, ja keittiön
lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli
mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko
antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä
varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki
menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain
palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä
kalloon perunahuhmarella.
"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa
ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja
tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa
vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita
sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä
tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja
ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän
laillaan'."
Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen
kertomuksensa lankoja.
"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin
intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden
hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja
luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita
ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei
tarvittu, ja se tuli todellakin.
"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin
näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan
lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon
huudosta':
"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi
vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä,
mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän
metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän
säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin
harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän
näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme
tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain
tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna
keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen
loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa,
mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin......yösyntyisiä jumalia.'
"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui
hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista,
uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään
muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.
"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti
syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau
on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni
hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti
pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo
hänelle.'
"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten
minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko
elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden
minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja
tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana
kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut
oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja
käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti
estää minua.
"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.
"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin... sinne minä
kuulun.'
"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun.
'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin
teet minkäänlaisia hullutuksia.'
"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu
puolestani.'"
"'Ja niin minä lähdin.'"
Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.
"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli
kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon
ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai
viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään.
Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata
veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä
Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä
ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä.
Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.
"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta
alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin
ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia
ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja
kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten
huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä
hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana
puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se
oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini
toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä
tahansa. Ja tapahtuikin.
"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat
keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet
ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli
kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä
oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen
kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme
sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat
hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä
illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan
kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan
tuoksu!... Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja
tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä
minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana,
telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava
vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin,
että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava,
samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan.
Enkä palannutkaan.
"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava
leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia
leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana
aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin
hengissä.'
"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi,
kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän
kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta
ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko
sillä rannikon-osalla.
"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki
metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin
sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut
surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin
pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli
makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se
ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta,
löysin... teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan
puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja
niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella
oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä —
vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja
tämän sisällä... mitä luulette siellä olleen?'
"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle
ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman
kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa,
huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi
osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen
olleen vedessä.
"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän
maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista
kultaa?'
"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein
puhdasta, ja sanoin sen hänelle.
"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä
yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin
seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä
kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan
hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'
"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.
"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän.
'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti
kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme
päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat
kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni.
He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan
jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan
heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen
kai heidän laillinen perillisensä.'"
Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.
"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi
kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän
kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn
kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se
tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli
silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa
kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden
kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän
vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä
hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui
— 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson
punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän
sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän
johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja
silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja,
etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.
"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä
on kallein aarteeni.'
"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin
medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen
kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden
kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.
"'No, oletteko te onnellinen... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.
'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.
Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'
"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan
yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani
on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva
kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä
Thoreauta tänne.'
"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.
"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni
hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut
puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat
karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja —
sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset
naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin
naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia
tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia
käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia.
Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'
"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen,
jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset
naisensilmät.
"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen
kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli
luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa
kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta
rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä
vuodet.'
"'Tarkoitatte...?' aloitin.
"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi
silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi.
Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa
hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen
nimityksen oikeaksi.'
"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli
täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä —
kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.
"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.
"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.
"'Siis ollaan leskenä?'
"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus
kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi
minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien
mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"
Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.
"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri
silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö
se kehittynyt sellaiseksi?"
"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli
villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman
rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan
asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.
"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä
elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea
Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä
monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'
"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni
hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten
tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni,
saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen
vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä
valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.
"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..
"Vastasin myöntävästi.
"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti...
"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja
silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en
aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne... ja ellette
tahdo ottaa minua.'
"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.
"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän
ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'
"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt,
miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu,
olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.
"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin
muistelemista.'
"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja
niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin
koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin
solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla
olevalle kauppapaikalle."
Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija
sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja
Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.
"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."
Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit
silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen
väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion
miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen
elänyt liian hyvillä päivillä.
"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein
kuiskaamalla.
"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti
Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä
yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet... hänen kanssaan... siellä
pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta
minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua.
Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta
on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja
arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien
aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa..."
Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan
vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän
katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi
kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset:
"Niin, Yön lapsen malja. Hän _oli_ ihme."