James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta
hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut
ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten
muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi
ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia.
Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista
syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan
parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin
kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat
mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori
Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies
Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat
persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella
koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.
Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka
oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa
ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa
minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa
alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä
hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja
aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt
mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä
eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä
oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se
eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo
eletty hämärässä muinaisuudessa..
Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja
kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta
siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi
etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen
tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista
virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai
eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa
vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa
hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä
vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille
totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa
ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".
Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan
tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä
pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä.
Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää
milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet
unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin —
mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa
kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä
eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät.
Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin,
että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja
kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.
Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin
pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä.
Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi,
suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka
hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän
voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja
konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen
kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.
Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä
seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin
ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan
ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet,
eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia
oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli
pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli
käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka
oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja
joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.
Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään
aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin.
Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja
hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen
iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa
hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa
voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta
toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen
toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä
painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.
Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle
karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät
karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen
hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan
pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui
viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin
olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain,
aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen
nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä
jakauksella.
Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne
muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta
hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä.
Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta
laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja
paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa,
minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta
vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka
opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana.
Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman
mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori
haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä
aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun
ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli
muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta
tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei
hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle
tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita
ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada
lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin,
minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton
saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan
eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan
professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan,
uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen
itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä
mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat
tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.
Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa
tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi
alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut
velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä
välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän
uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut
ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa
liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti
jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat
nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen
lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä
yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.
Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti
sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä
hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen
yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti
seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet
valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten
parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että
hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos
kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua,
vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä
kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet
merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä
miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel
Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman
päässä rannikolta.
Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta
Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi
paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla
tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan.
Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman
aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon
keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä
tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa
kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen
kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen
kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle
houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi
kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.
Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin.
Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka
säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista
arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa,
merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa
rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos
hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki
sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista
kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian
synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli.
Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä
rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että
hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti,
kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan
vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea
hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan
liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa
tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista
naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei
milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla;
hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja
hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee
Singiltä.... ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt
selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin
koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin
päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään,
tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.
Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia
lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään.
Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan
iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin
nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse
hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut
olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin
ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan
asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään
päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia
vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä,
metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla
mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli
sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin
voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen
kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti
itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää
siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä
pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja
päästi pois joka aamu.
Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi
uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan.
Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli
vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena
iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli
täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa.
Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi
vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja
tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti
myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta
halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä.
Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle
yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään
intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin
koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään
koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä
taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.
Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan
Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä
ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme,
neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi
vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta
ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat
nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän
harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi
hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen
yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen
onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja
voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan
ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin
viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua.
Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.
Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena,
ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat
etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua
karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista
ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon
vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä
permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen
ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa.
Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto —
hänen oman koiransa, hän tiesi sen.
Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui
ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi
alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat
hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle
ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa,
mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään
seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa
heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.
Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti
sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet
kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat
läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä
käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana
eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden
ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.
Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he
näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa.
Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen,
että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti
kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi
siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti
ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä
petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon
käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen
ihonsa verille.
Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa
puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut
osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja
moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen
villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä
mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä
hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt.
Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen
liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka
olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta
unestaan.
Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen,
ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun
peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies
lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti
karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle
koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin
koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän
raivo kääntyi niihin.
Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin
valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut
ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan.
Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen,
syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa
ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori
kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat
silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain
ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa
sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin
oudolla kielellä...
Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä,
eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James
Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä,
jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut
hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi
sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen
aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa
olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi
kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon
ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja
saattaneet huvilaan.