III.

James G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta

hyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut

ratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten

muuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi

ihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia.

Hän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista

syvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan

parhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin

kaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat

mielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori

Jekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies

Kiplingin "Greatest story in the world"-kertomuksessa. Hänen molemmat

persoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella

koko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.

Hänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka

oli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa

ja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa

minässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa

alkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä

hän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja

aina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt

mitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä

eikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä

oli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se

eli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo

eletty hämärässä muinaisuudessa..

Lapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja

kotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta

siitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi

etsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen

tavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista

virkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai

eteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa

vuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa

hän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä

vaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille

totuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa

ylenkatseellisesti leimattiin "uniksi".

Asian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan

tullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä

pakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä.

Yö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää

milloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet

unissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin —

mutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa

kehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä

eli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät.

Aamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin,

että hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja

kehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.

Mutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin

pienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä.

Kotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi,

suvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka

hänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän

voitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja

konnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen

kanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.

Ollessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä

seitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin

ja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan

ravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet,

eikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia

oli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli

pyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli

käynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka

oli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja

joissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.

Yliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään

aamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin.

Yksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja

hänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen

iltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa

hän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa

voimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta

toisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen

toverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä

painiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.

Yliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle

karjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät

karjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen

hänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan

pois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui

viemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin

olivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain,

aarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen

nuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä

jakauksella.

Eräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne

muistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta

hänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä.

Ilon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta

laulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja

paikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa,

minkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta

vasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka

opetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana.

Ensimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman

mongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori

haltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä

aina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun

ankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli

muinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta

tieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei

hän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle

tuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita

ja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada

lainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin,

minkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton

saksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan

eikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan

professori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan,

uskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen

itsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä

mongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat

tunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.

Mutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa

tiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi

alkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut

velttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä

välille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän

uneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut

ja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa

liikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti

jälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat

nukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen

lailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä

yönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.

Hän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti

sen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä

hyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen

yhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti

seuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet

valtasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten

parista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että

hän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos

kohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua,

vaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä

kilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet

merikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä

miehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel

Islandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman

päässä rannikolta.

Hän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta

Lee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi

paljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla

tehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan.

Yön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman

aamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon

keskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä

tavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa

kaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen

kaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen

kuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle

houkuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi

kävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.

Kerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin.

Hän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka

säikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista

arvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa,

merkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa

rakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos

hän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki

sujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista

kuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian

synkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli.

Viisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä

rakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että

hänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti,

kun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan

vaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea

hakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan

liiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa

tyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista

naisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei

milloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla;

hän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja

hän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee

Singiltä.... ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt

selville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin

koettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin

päästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään,

tulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.

Sentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia

lannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään.

Hän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan

iltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin

nuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse

hartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut

olemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin

ja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan

asuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään

päivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia

vastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä,

metsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla

mailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli

sisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin

voimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen

kertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti

itselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää

siunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä

pakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja

päästi pois joka aamu.

Elokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi

uhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan.

Lilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli

vieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena

iltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli

täysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa.

Mutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi

vierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja

tämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti

myöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta

halua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä.

Varsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle

yhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään

intohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin

koskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään

koko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä

taisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.

Hyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan

Lilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä

ja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme,

neljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi

vuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta

ongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat

nämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän

harjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi

hän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen

yövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen

onnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja

voittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan

ennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin

viekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua.

Näihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.

Mistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena,

ja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat

etsityttivät kauan ja turhaan "Big Beniä, maailman suurinta opetettua

karhua." Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista

ja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon

vierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä

permannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen

ja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa.

Ja terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto —

hänen oman koiransa, hän tiesi sen.

Ihokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui

ulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi

alas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat

hiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle

ja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa,

mitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään

seikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa

heilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.

Heränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti

sähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet

kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat

läpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä

käytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana

eläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden

ruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.

Taistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he

näkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa.

Lilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen,

että hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti

kauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi

siksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti

ryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä

petoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon

käpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen

ihonsa verille.

Lilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa

puolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut

osannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja

moitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen

villi. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä

mies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä

hänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt.

Sillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen

liikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka

olosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta

unestaan.

Koirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen,

ja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun

peto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies

lähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti

karhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle

koirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin

koirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän

raivo kääntyi niihin.

Loppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin

valtavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut

ja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan.

Raivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen,

syöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa

ja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori

kestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat

silmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain

ylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa

sähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin

oudolla kielellä...

Vieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä,

eikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James

Ward; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä,

jota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut

hänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi

sauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen

aivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa

olisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi

kuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon

ja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja

saattaneet huvilaan.