Menneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys
oli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava
ja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen,
joustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin
puolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten
mielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi,
mutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he
olivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni
äärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat
elivät samoissa hurmiomielialoissa.
Mutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö,
ja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja
se olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut
toistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen.
Kasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa
nahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen.
He kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he
joutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja
intohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.
Tämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään.
Jos Paul opetteli ulkoa "Marmionista" laulun, opetteli Lloyd
kaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko
runoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen,
mikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan.
Meillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen' jalkaa
syvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista
nähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja
Lloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän
tiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus
jostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon
pinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä
ei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään
levottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin
saavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti
kohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät
ilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi
loputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.
Löysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän
päittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki
selällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti,
vääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa,
sillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä.
Koetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa
vastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle
hirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä
meistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme
heidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn,
hivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat
hukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.
Kun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän
ryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui
korkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko
ajan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä,
erikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd
jo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut
valtiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin
esimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia.
Heidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen
kannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin
kuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo
ennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston
kaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-"ukkoa",
kemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat
tiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän "kuolemanbasillin", ja tämä
keksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät
hänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä
Paul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä
onnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa
tapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta
hedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki
kloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla
muodoilla.
Heidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin
syventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van
Benshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta
ennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui
tytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli
se ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä
yhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin
ankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta.
Itse Moss-"ukko" lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen
yksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan,
syntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi
Doris van Benshotenin mies.
Vihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia
lukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin
ja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään,
koska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut
sallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta
ja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen
syytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen
katkeruutensa kiihtyi entisestään.
Mutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen
jälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman
näköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua
eikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja
heidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa.
He kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti
yht'aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai
myöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.
Sinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli
koko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan
erästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa
harrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd
Inwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja
parvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani;
silloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä
suvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä
elää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä
tavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä
mahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi
tarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.
"Väri on aistimus", sanoi hän. "Sillä ei ole mitään objektiivista
todellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä.
Kaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä
niitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään,
eikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden
olemassaolosta."
"Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa", väitin siihen.
"Aivan niin", jatkoi hän innokkaasti. "Ja se tapahtuu siksi, etteivät
ne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen
mustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme
tuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista,
sopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen
musta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi."
"Sepä olisi merkillinen keksintö", sanoin välinpitämättömästi, sillä
koko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi
voinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.
"Merkillinen!" Lloyd löi minua olalle. "Totisesti merkillinen. Niin,
poikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi
vähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten
ja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja
politikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja
syndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien
valtimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä..." Hän
keskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: "Niin, olenpa jo aloittanut
kokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle."
Avoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul
Tichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.
"Sinä unohdat, rakas Lloyd...", sanoi hän.
"Minkä niin?"
"Sinä unohdat", jatkoi Paul, "niin, sinä unohdat varjon."
Näin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:
"Voinhan käyttää auringonsuojaa." Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti
Paulia kohden. "Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität
mitä rauhaasi sopii."
Yhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti.
"En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka
onnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan
kompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan
päinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen..."
"Läpikuultavuus!" huudahti Lloyd kohta. "Sitä on mahdoton aikaansaada."
"Niin, luonnollisesti mahdoton!" Paul kohautti olkapäitään ja poistui
pitkin ruusukäytävää.
Se oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä
hirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella
kiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi
heistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä
pitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin
uskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.
Lloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja
sielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen
työn jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa
raa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen
saadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai
vakuuttavan vahvistuksen.
"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?" kysyi hän osoittaen
ottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. "Ja näetkö
hänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä
toiseen on pitkä matka, eikö olekin?"
"On toki", vastasin katseltuani. "Heidän välillään on tyhjä paikka."
Hän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. "Punapartaisen ja
valkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta
hänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on
karibineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on
yllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan
ja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi.
Katsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan."
Tahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä,
mutta hän pidätti minua. "Odota", sanoi hän.
Odotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin
puhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt
silmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset
kaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta
kun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen
tuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.
"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä
näkemättä", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi
minut melkein vakuutetuksi siitä.
Kävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet
aina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin
kokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet,
esim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen
noen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.
"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä", sanoi
hän. "Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä
heijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee
näkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo
kohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista
se on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen,
oranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se
heijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme
näe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen.
Samasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot
kohtaavat silmämme."
"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä", sanoi hän minulle
eräällä toisella kerralla. "Oikeastaan panemme niihin määrättyjä
aineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat
valkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme
taloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se
valkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten
sanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä
ei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa
absoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi."
Hän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty
moninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin
kykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen;
hieroin niitä ja katselin uudelleen.
"Se on", lausui hän juhlallisesti, "mustinta mustaa mitä kukaan
kuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin
kyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen
voi sitä katsella — eikä nähdä sitä."
Toisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa
valon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia,
yksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia
orgaanisia yhtymiä.
"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta,
että kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi", sanoi hän
minulle, "sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine
läpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä.
Läpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta
valo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan
kappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen
kappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen
tähden, ettei se lainkaan heijasta valoa."
Eräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul
hieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi
keskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: "Ah, minulta
putosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui."
Aioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin
silmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen
Paulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.
"No?" sanoi hän.
"No?" sanoin minä.
"Miks'et sinä tutki seikkaa?" kysyi hän.
Ja minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat
automaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa
ollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että
ikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan
esineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi
minulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä
kerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.
"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa", paapatti Paul, "hiilihappoista
soodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista
vetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista
levylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman
hienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö
milloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan
sitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa,
ennenkuin pusket otsasi siihen.
"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä
sinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä
tavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen
kuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä
jalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan
orgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät
epäorgaanisessa. — Katsohan."
Hän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se
sisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen
koeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.
"Tai katsohan tätä!" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan
käsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja
erään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen
lakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun
hän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.
"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia", sanoi hän esitelmä-äänellä. "En
ole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain
sen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon
värit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin,
että punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta.
Ja niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on
seuraavanlainen." Hän oli hetken vaiti. "Aion etsiä — ja löytää — juuri
ne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan
vastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit,
mitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää
ruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen
läpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee
näkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa."
Joitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli
etukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla
koiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli
metsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes
uteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt
minkäänlaista koiraa.
"Minä en saata nähdä sitä", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme
riistamaille.
En lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto
jostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat
poissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle,
aistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät
minua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran
askelten ääniä kivikolta.
"Kuulitko mitään, Paul?" kysyin kerran.
Mutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.
Kiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä
vingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille
katsellessani en nähnyt mitään.
Vaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.
"Paul", sanoin, "on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani
sairastumaisillani."
"Tuhmuuksia, poikaseni", vastasi hän. "Auringonpaiste on mennyt päähäsi
kuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää."
Mutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi
jalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen
silmäyksen Pauliin.
"Mikä sinulla on?" kysyi hän. "Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?"
Puristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja
aivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli
iskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta
kun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla.
Kummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä
edessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi,
kunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet
vähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja
vavisten.
"Minä olen lopussa", läähätin ja panin kädet silmilleni. "Se on noussut
nyt silmiini. Paul, menemme kotiin."
Mutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. "En sanonut sinulle! Eikö se
todellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?"
Hän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia,
palavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä
laadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän
tyhjää ilmaa.
»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»
Ja hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan
varmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.
Se riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul
pani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten
näimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin
lakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat
viiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti,
kunnes olimme saaneet linnut lentoon.
Tuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä
valovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut
tullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut
millään poistetuksi.
"Niitä on suuri joukko", sanoi hän, "noita tuollaisia ilmiöitä. Ne
syntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun,
sateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että
ne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta.
Vältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni
sateenkaarivälähdykset."
Pari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion
edustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde
— portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti
ääripiirteiltään koiraa.
Paul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa
tai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli
aivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut
ihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se,
että koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli
mädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.
"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia", selitti
Paul. "Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät
saavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin
merkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita
niin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran
kuoliaaksi."
Se seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi,
että Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut
raivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä
hän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen
kanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen
muuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön;
hänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen
kertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja
puutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.
Paul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi,
mutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen.
Menin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa,
miten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi
yksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu
pienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä
ja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen
tien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä
totisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota.
Ihmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli
punaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei
olisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei
pirstaleita, ei mitään.
Aioin kulkea aukion poikki. "Tässä", sanoin itsekseni, "sijaitsi
oven edessä ollut porrasaskelma." Tuskin ne sanat olivat päässeet
huuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin
eteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta.
Koetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi
kääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini.
Tervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita
tielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki
yksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen
siirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.
"No, mitä arvelet tästä?" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. "Maalasin
eilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla
nähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea
sen oveen niin että tärähti?"
"Mitäs turhia", keskeytti hän minun onnitteluni. "Sinä voit tehdä vielä
suuremmat kummat."
Samalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen
alastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: "Kas
niin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä."
Se oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja
helposti iholle ja kuivui kohta.
"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino", selitti hän lopetettuani,
"nyt käsille oikea laji."
Otin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en
nähnyt mitään.
"Purkki on tyhjä", sanoin.
"Pistähän siihen sormesi."
Tottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista
ja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi
kadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin
olisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista
näköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen
varjo selvästi piirtyi lattiaan.