Pistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän
viivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha.
Maalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies,
joka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon
jälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se
oli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle,
ettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät
riippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.
"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta", sanoi hän. "Pieni
ruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa."
Sen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi:
"Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia
saat."
"Ensinnäkään en näe sinua", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä
kajahteli tyhjästä ilmasta. "Luonnollisesti", jatkoin, "et pääse
varjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja
jonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin
kummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni
olisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä
sarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat
aivoja."
"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?" kysyi hän.
"On ja ei", vastasin. "Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen
tunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä
kuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen
pimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin
muodotonta ja aineetonta."
Puhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan,
ja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti
kättäni ja sanoi: "Nyt minä valloitan maailman!" Enkä minä tohtinut
kertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.
Kotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua
kohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen
talolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan
ja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui
tennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu
toinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli
tiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita
palloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat
olivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin
sateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja
liukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille
puolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:
"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle
iholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen
kiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani", sanoi Paul
valittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä
kohtia, joihin olin häntä lyönyt.
Muutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin
alakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan
muulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat
hänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin
hän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat
kauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia,
kirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä
säihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.
Mutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät
kuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää
ilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti
sateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin
pallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd
Inwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin
hänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä
leveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja
liikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus
siitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi
kamppailuksi.
Huusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen,
mihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan
pitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan
sitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien
iskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni
edessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:
"Herran tähden...!"
Mutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin
kumoon.
"Pysy syrjässä, poikaseni!" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.
Ja sitten huusi Paulin ääni: "Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme
rauhanhieromisistasi!"
Heidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä
Paul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta
sain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti
huutavan: "No, etkö aio pysyä erossa!"
Sitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän
voihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden
nopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.
Huusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin
hänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin
ja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen:
"Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!" — hän ponnahti pystyyn ja
karkasi hurjaa vauhtia kentältä.
Minä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni,
voimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan
kirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt
näkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn,
minkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti
ponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä
mutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten.
Siinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää
välähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja
minulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat
tuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän
lamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.
Minut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä
siitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer
Bedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu
nykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen
salaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset
antoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita,
etten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä
tieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt
ruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.