John Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä
sellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän
leukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä
pallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä,
litistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä
kenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti
silmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti
kantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia
houreita kuusta...
Olipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että
hän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat
vääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha
oli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin
käsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista
koemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun
henkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä
aikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme
kohta tavatessa: "Tuosta miehestä minä en pidä!" Minkä tähden emme
pidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme...
Vastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita
minuun ja John Claverhouseen nähden.
Mitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin
hän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina
herkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten
hänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt
minua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John
Claverhousen.
Mutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin
kuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi
kiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa
Gargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja
raastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän
sarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani
häiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit
nuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko
luonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui
taivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä
teiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän
naurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan
vuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.
Hiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen,
ja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita
pois. "Eihän se mitään", sanoi hän, "ei sovi vihoitella viattomille
luontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille."
Hänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin,
puoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri
ihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin
aikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta
ja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan
vaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja
useasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin
olivat aina olleet.
Silloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana
aamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä
jonnekin.
"Minne matkalla?" kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.
"Forellin pyyntiin", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi
kuu. "Minä olen hullaantunut forelleihin."
Voiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa
oli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa.
Tiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni,
vaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti
pyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli "hullaantunut"
niihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive,
tai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja
vähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi
karkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa
anteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain
teki hänet entistä iloisemmaksi.
Herjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä
hämmästys.
"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?" kysyi hän hitaasti.
Ja sitten hän nauroi. "Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte
minut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!"
Mitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä
vihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi!
Mites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä
oli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi
ollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai
Brown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa
sitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on —
Claverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää:
Kysynpä! "Ei", vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!
Mutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän
kykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat
tuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan,
vaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa,
mutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä
julisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa,
ja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei
totisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle
karjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui
seikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta.
Mutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin
täysi kuu.
"Ha-ha-ha!" nauroi hän. "Totisesti on nuorin poikani lystillinen
tenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan
leikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja
pärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava.
'Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut...'"
Hän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.
"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista", sanoin väsyneesti, ja
tiedän näyttäneeni happamelta.
Hän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde
jälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat
lempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi:
"Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe...? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen
ei näe...! Kuulkaahan siis! Iso kala..."
Mutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt.
En kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu
ihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin
kuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.
Voin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin
surmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei
tarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja
vihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta
vastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua
tai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut
suorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös
sellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.
Siinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä
asiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta
toimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja
ryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi
vakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä
ainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi,
noutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan,
vaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta
tai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään
pidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin
tavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi
suussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui
leikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.
Sitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku
heikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja
parantumattomasti teki itsensä syypääksi.
"Ei", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä,
"ei, ette varmaankaan tarkoita totta?" Hänen kirotut kuukasvonsa
töllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.
"Minä... minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta", selitti
hän. "Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!" Ja hän nauroi
sille seikalle tikahtuakseen.
"Mikäs tämän nimi onkaan?" sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa
lomassa.
"Bellona", sanoin.
"Hi-hi-hi!" hihitti hän. "Sepä lystikäs nimi!"
Purin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin
niiden lomasta: "Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte."
Silloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:
"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!
Hi-hi-hi!" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja
kiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.
Viikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: "Taidatte muuttaa
maanantaina?"
Hän nyökkäsi ja virnisteli.
"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista,
joihin olette niin 'hullaantunut'."
Hän ei tajunnut sanojeni ivaa. "Oi, mene ja tiedä", hihitti hän.
"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla."
Silloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin
ihastuksesta suunniltani.
Varhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki
käsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne
hän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin
pensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä
ja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä
paikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen
hengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita.
Siinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä
kaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.
Muutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan.
Bellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan,
ja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin
rintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin
maahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta,
paksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä
hän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin
ympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän
sytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.
Salamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta.
Claverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti
sitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes
sai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle.
Nyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten
olin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja
karkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto
oli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella
saattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona
juoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa,
että niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän
juoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä
silmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen
ja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama,
tuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä
mies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta
kuin iso maakuoppa.
* * * * *
"Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa
onnettomuudessa."
Niin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan
kerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja
taiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista
hutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei
hänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan
tarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt
rauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.