Hänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen
surullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen
lempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli
"leopardimies", mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä
esiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön
edessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön
selkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta,
joista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan
kuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.
Kuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen,
kapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan
painosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta
ja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä
suloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella
hänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan
mielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa
ammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli
pelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.
Leijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei
ollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka
tahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa.
Kerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli
tuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti
hyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin
painettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti
kesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.
Hänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen
sanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan.
Niitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt
häntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen
lakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin
sellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja
pahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta
eihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun
oli kosteat ilmat.
Äkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä
kernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen
kuulla.
"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen
mies vihasi?" kysyi hän.
Hän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli
vastapäisessä häkissä.
"Sillä on hammassärky", selitti hän. "Niin... leijonankesyttäjän
suurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies,
joka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran
saavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi
kiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja
leijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin
erään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli
odottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä."
Leopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut
arvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.
"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi", jatko hän, "ja
kärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin,
ei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli
miekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään,
ja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä
oli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää
täysvoltti ilmassa.
"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja
hänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen
johtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi
tai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen
veitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen
ennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean
ilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan
ympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja
että useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.
"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä
hän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla
osoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin
kohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen
heilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.
"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän
oli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä
leijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan
tahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa,
johon aina saattoi luottaa.
"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei
pelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen
nähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan
olevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa
kuonolle nyrkillään.
"Madame de Ville..."
Takanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin
tyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa
oleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin
toisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti
nyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti
venymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät
hirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden
leopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan
iskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja
palasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan
katkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä
tapahtunut.
"... katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista,
ja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä
ei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle
eräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni
ranskalainen tahtoi tapella.
"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta
hän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin
hänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla,
ja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi,
mutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin
ennen.
"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että
kysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä
ja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja
avara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään
Punaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta
kynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.
"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä
telttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut,
mutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen,
joka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan
suorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan
riitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat
sitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan
tuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä
riitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä
sitä, mitä sitten tapahtui.
"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan
taskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja
kulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta
löyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi
päätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen
katseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan
vihaa, vaan voitonriemuakin.
"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin
totisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen
portista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa
minuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen
Dennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti
yleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla
tuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat,
tarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha
ja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.
"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai
sen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti
ja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan
leuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen."
Leopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi
niiden tavallinen kaukokatseinen ilme.
"Se oli kuningas Wallacen loppu", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä
äänellään. "Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden
tultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus."
"Se... se oli...?" kysyin kiihkeästi.
"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.
Vanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti."