Carquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi
salasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli
hetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni
ulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua
vasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.
"Se on kaunista", sanoi hän. "Se on suloisen kaunista. Se on
naistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua."
"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme", sanoin
Kaliforniastani ylpeänä. "Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten,
joiden rypäleistä sitä valmistetaan."
Carquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan
täysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan
suonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä
aikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa
ja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä
kuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin
muut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin
rinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.
Nyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — "kuten luomis-savi sai elämän,
kun Jumala puhalsi siihen henkensä", ilmaisi hän sen itse. Myrsky
ravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen
viiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä
lisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että
hän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.
"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?" kysyi hän.
"Miksi juuri jumalat?"
"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan
kyllästystä?" huudahti hän.
"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?" kysyin
voitonriemuisesti.
"Myöskin jumalista", nauroi hän. "Heidän peliänsä me pelaamme. He
sekoittavat ja antavat kaikille kortit... ja ottavat itselleen tikit.
Älä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta.
Älä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi,
maamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.
"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole
voittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen
kanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen
valkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi
luode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi
syypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä.
Kieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut
piiloon, tänne kukkuloittesi keskelle."
Hän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään
ja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean
meksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.
"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet
ovat sitä yrittäneet... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on
tehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen
on kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele
mitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään
aselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen
vanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on
kyllästymisen naamiopuku. Sepä se!"
"Mutta katselehan minua!" huudahdin siihen.
Carquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja
paloitella se sirpaleiksi.
Hän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.
"Et näe minkäänlaisia oireita", sanoin uhittelevasti.
"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti", vastasi hän. "Olet kypsä
lahoamaan."
Nauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen
julkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.
"Etkö luule minun sitä tietävän?" kysyi hän. "Jumalat voittavat aina.
Olen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt
päättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet."
"Etkö sinä erehdy milloinkaan?" kysyin siihen.
Hän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.
"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.
Se oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen
runoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen
Rakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat."
"Lämminsydäminen pyhimys", sanoin myöntäen.
"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi.
Kerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin —
kuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain
tuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien
kanssa..."
"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!" keskeytin Carquinezin.
Tämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin
hautajaiskellojen soitto.
"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti."
"Maailma on toista mieltä", sanoin kylmästi.
"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä
tiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä,
miksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan
luostariin?"
"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli..."
Sanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.
"Sopiva vastaus", sanoi hän, "konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman
mielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni
elämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun.
Ei ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut
antautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.
"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä
tiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat
Rakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He
rakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen
ikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen
tullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.
"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati
tyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli
rakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö
mukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista,
mitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen
ihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan
niin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa
notkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he
rakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista
hehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi
heidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin
purppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä
ainoastaan se voi herättää.
"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää
naisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta
lainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä
hämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen
harpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen
— riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä
salamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme
Amoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei
huulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen
vienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä
kaunopuheisuudella haastaen.'
"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka
haastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi
sen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta
rakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he
tahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.
"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat
pyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita
todellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita,
siihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja
siihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet
sen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.
"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat
inhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä
veressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se
hehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He
olivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä
ei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri
on. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista
esi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut
sitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on
englantilaisille ominaista.
"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he
laativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He
leikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista... Mutta
salli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä
iltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan
sankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen
hän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat
olisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat
inhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän
koetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen
sotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole
pelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.
"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät
näin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella
vain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta?
Sillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota,
se olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.
"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän
onnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä
mielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis
onttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi
ja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen... mutta sen
tiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.
"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan
kirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti
kaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja
siten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina
parahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja
kuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja
tunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'
"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa
särähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta,
mistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden
partaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän
liekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.
"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää... niin kauan kuin
emme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko
Kuoleman parivaljakko.
"'Ja ajan alla hurmiomme autuus
vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'
"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli
'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.
Mitenkä se kuului?
"'Yks suudelma — ja jää
hyvästi! Kuolla paremp' on
kuin syöstä korkealta maan
mutahan, hiutuen
voimasta heikkouteen.'
"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota.
He eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa
pysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit
Englannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista
avioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en
tietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt.
Heidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla
liekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet,
vuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä
päivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin
ihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti.
Toisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut
lapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.
"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin.
Aluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän
rakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului,
mutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni.
Millainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset
kahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät
sitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma,
minkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja
kenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?
"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He
olivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa.
He ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella.
Ei, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he
olivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden.
He olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.
"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa
ikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta
sitten eräänä päivänä..."
Carquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: "Oletko lukenut 'Rakkauden
odotuksen'?"
Pudistin päätäni.
"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin,
ne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa...
muistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen
kysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran
hän nimitti minua 'sävelillä-hekumoijaksi', sanoi minun potevan
'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi,
uskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein
nöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja
heidän pelitempuistaan.
"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat
olleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä
neitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla
hehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan
moista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän
kauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat
pelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi
äänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka
hetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä
näkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin
he itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen
toisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia
tähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri
fyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja
kuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun
silmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi
rakastavaispariksi.
"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin
ikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta
'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut
runsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:
'Ihana olla aivan lähetyksin
on, toinen tuntea ja säilyttää
suloista aistimusta kosketuksen...
Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi
viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus,
viel' kätke kohtalomme salaisuus,
min hetki kerran lyö... mut vielä ei...
Oi, rakkautemme vielä kasvakoon!
Sen kukoistuksen kerran kuolo vie.
Ravitse sielun suudelmin se, salli
sen kieltäymyksen unta nukkua
ah vielä hetkinen... hetkinen...'
"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla
hiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet
olivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan
sinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat
pitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan —
nuoren elämän, joka pyrkii syntymään!
"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö... mut vielä
ei!... Ei, rakkaus, vielä ei... Ravitse sielun suudelmin se, salli
sen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin
valkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät
ymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu
miekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää
Maailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän
ja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat
voittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen
pöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät
uuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'
"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat
järjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät
siihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata
suurempaa.
"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän
rakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille
lievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä
kieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan,
että minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai
olivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet
ihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään
ja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan
tulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He
olivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet
puun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni.
'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi
muta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen
pullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'
"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet
jumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja
hiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole
jumalilla."
Carquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen
ja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin
paholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin,
mikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.
"Minä olen sammakko", sanoi hän puolustelevasti. "Mistä he olisivat
osanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He
tunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat
itse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat —
suurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen,
tullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.
"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa
kuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He
olivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he
kiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen
harpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he
olivat kadottaa tajuntansa.
"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa,
hurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät
rakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan
tunteneet.
"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät
lakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen,
jotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat
toisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli
kadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän
askeettisesta juhlapöydästään.
"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä
liikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa
oli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa.
Ainoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli
kadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei
ollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa,
ei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut.
Se oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä
he olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa
silmistä.
"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä.
He olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja
vetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin
mies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin
mies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti
vierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja
naisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan
senjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:
"'Meit' joka hetki jano suudelmain
Tulena poltti, mut emme suudelleet.'
"Oi, sellaista kohtalon ivaa!" huudahdin Carquinezin vaiettua.
Ja Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti
todelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.
"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja
minä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä
voitat täällä viinimäkiesi keskellä."
"Mutta entä sinä", kysyin kiihkeästi, "sinä sävel- ja aisti-orgioinesi,
mielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi —
luuletko sinä voittavasi?"
Hän pudisti hitaasti päätään. "Siitä, että sinä raittiine
maalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä
seuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me
ihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa
jumalien puolelta."