"Se on hyvin kaunis", sanoi Chris.
Mutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen
silmiinsä tuli levoton ilme.
"Sen nimi on Comanche", jatkoi Chris. "Hyvin kaunis, aivan erikoisen
kaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat... no, mikä
sinulla on?"
"Ei ratsasteta enää", sanoi Lute, "ainakaan vähään aikaan. Luulenpa
tosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen."
Mies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella
katseeseen.
"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi", aloitti mies, "ja
kuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta
ja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden
kokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja
oinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput
ja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan... kaiken sen näen
sinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta.
Ratsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!"
"Ei ainakaan vähään aikaan", pyysi tyttö.
"Naurettavaa!" puuskahti mies. "Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka
aina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!"
"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta", vastasi tyttö. "Tiedän, että
se on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En
voi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut
maahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on
taikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin
ilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut
tarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni
sanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja
sen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi
kertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan,
että minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi
jotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian
itsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat
ovat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä
niihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö
käsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta
lienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua
liian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen
nainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni
riittävänä selityksenä.
"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi.
Mutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen
todellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja
minuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja
epätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu,
se on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan
heräämisen kynnyksellä."
"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan
olen kuullut", hymyili Chris. "Joka tapauksessa erinomainen
väittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi
enemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu
mieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin
kuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten
kiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan
kokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi
sitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on
huonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin.
— 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta
mahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi
Martin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot,
että sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien
höysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa
ylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi
mahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'"
"Sinä et ota minua vakavalta kannalta", sanoi Lute naurettuaan toisen
jutulle.
"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?"
kysyi Chris.
"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä
tunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään."
"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia", vastasi Chris.
"Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä
lähitulevaisuudessa."
"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän
psykografilta", tunnusti Lute. "Se on vielä ruokasalissa. Voimme
kokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää."
Chris tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Mennään sitten! Siitä tulee
hauskaa."
Käsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.
"Leiri on autiona", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. "Mrs
Grantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin
Robert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä." Hän asetti kätensä
puusäleille. "Nyt aloitamme."
Muutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,
mutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua
Luten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.
He lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:
"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda
järjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja
yläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian.
Usko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa
rakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele
sydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha."
"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut", huudahti Chris. "Etkö
käsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut
sen paperille."
"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä", intti tyttö.
"Mitä siis?"
"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista.
Se on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen
sukupolven naisilla."
"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?"
keskeytti mies.
"En tiedä, Chris", sanoi tyttö epäröivästi. "En tosiaankaan tiedä."
"Se on mieletöntä!" huudahti mies. "Tämä on mielikuvituksen
lukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on
kaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran
kuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan
mahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna... Entä
mitä sinulla on tästä sanomista?" sanoi hän taistelunhaluisesti ja
asetti kätensä psykografille.
Silmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin
hämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:
"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!"
Chris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. "Tämä on kuin ihmenäytelmää.
Meille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,
oi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?
Ja koko niiden hilpeä seurue?"
Mutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.
Hän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.
"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään
kuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan,
että tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini
että sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä,
joka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy.
Syynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani
naimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on
kuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen
varjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!"
"Rauhoituhan", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, "ja kuuntele minua.
Tämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla
voimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko
seikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä
on vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja
ei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta
meillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se
spiritismiksi. Psykografi taas..."
Hän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä
psykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen
valtaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin
hurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.
"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa", sanoi Lute, kun kirjoitus oli
valmiina. "On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä
kaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä."
Hän osoitti lausetta, mikä kuului: "Sinä et voi välttää minua etkä
oikeudenmukaista rangaistustasi."
"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä
sinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot,
mutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen
hänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden
tähtäävän sinua."
Tyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.
"Emme koske enää siihen", sanoi Chris. "En uskonut sen tekevän niin
voimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että
koko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku
annos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme
yleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle
hämmästyttävälle ilmiölle."
"Mainitsit tilanteestamme", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan
polkua pitkin. "En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko
tähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?"
Chris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: "Olen aikonut
puhua setäsi ja tätisi kanssa."
"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?" kysyi tyttö nopeasti.
"Ei", vastasi mies hitaasti, "vaan yhtä paljon kuin olen sanonut
sinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle
sanonut."
Nyt oli tytön vuoro taistella. "Ei, älä sano heille mitään", sanoi hän
vihdoin. "He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä
uskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla
uskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää
avioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa,
vaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua.
Sitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan."
"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota", sanoi mies
puoleksi itsekseen. "Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja.
Siitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa
epäonnistuminen toisellakin kertaa."
Tyttö veti raskaasti henkeä. "Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin
kaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä.
En saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä
moiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se
estin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin
sitä. Ja minä tahdon sitä... Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään
muuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla.
Yhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin
tavalla."
"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin", sanoi mies.
"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä."
"Olosuhteet ovat julmat", mutisi mies katkerasti.
"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen
ketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se
asia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan
puhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä,
onnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on
kaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme
siihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja
koettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä
meillä on.
"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin
paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden
mukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet
huolisi ratsastaa... ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin.
Minkänimiseksi sitä sanoitkaan?"
"Sen nimi on Comanche", vastasi mies. "Tiedän, että tulet siitä
pitämään."
* * * * *
Chris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti
tähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle
vierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten
kavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi
sammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen
alapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan
hän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun
ja raudikon, jolla tyttö ratsasti.
Tämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja
pensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen
sen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi
pieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli
ahtautunut.
"Tässä on mainio koepaikka", huudahti hän joen poikki. "Annan raudikon
kulkea tästä alas."
Hevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti
takajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä;
pelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli
etukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan,
mikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan
jalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä
ja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle
varovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.
"Hyvä!" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.
"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta",
huusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen
alamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.
Chris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita
näki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti
ristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla
kivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi
hevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti
sitä etsiäkseen ylikulkupaikan.
Neljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen
kallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja
kalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle
pääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä
saarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti
asiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt
päätöksensä.
Chris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin
nähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.
"Älä yritä", huusi hän.
"Minä luotan Comancheen", huusi tyttö vastaukseksi.
"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle", varoitti Chris. "Sen
on mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi
tuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään."
"Mutta Comanche on juuri se yksi", vastasi tyttö. "Katsohan!"
Hän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja
tarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan
ahtauden takia.
Samassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa
ohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla
alustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan
pyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen,
hyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle.
Kevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon
poikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin
luokse.
"Mitä sanot?" kysyi hän.
"Olin kauhean jännityksen vallassa", vastasi Chris. "Pidätin henkeäni."
"Osta Comanche kaiken nimessä", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. "Teet
hyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En
milloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen."
"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja
että on mahdoton saada sitä kaatumaan."
"Osta se, osta se heti", neuvoi tyttö, "ennen kuin mies ennättää ruveta
katumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin
niin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan
jalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä
saattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä
haltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista,
että olen kilpaostajanasi."
Chris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he
vertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.
"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin
Ban", sanoi Lute pahoitellen, "mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja
ajattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!"
Chris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.
Tyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:
"Emme ratsasta suoraan leirille."
"Unohdat päivällisen", muistutti Chris.
"Mutta muistan Comanchen", vastasi Lute. "Ratsastamme suoraa päätä
maatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse."
"Mutta keittäjätär juoksee", nauroi Chris. "Hän on jo uhannut erota,
kun aina myöhästymme aterioilta."
"Entä sitten?" vastasi tyttö. "Milred-täti voi hankkia uuden
keittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän."
He käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun
Canyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta
tie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he
olivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja
ratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella.
He ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden
varjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa
ja auringonpaahteesta halkeillutta.
He saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään
neljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi
vuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty
seinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka.
Tässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja
harhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan.
Kuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset
surisivat.
Hevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli
syvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt
vesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.
"Katso!" huudahti hän.
Lute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän
alapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta
ilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa
liukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto
pysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin
höyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden
reunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen
se häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.
He olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi
humuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi
kokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat
toisiansa.
"Oi, Chris, miten ihanaa on elää... ja saada pitää sinut rinnallaan!"
Miehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.
Kaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa
liikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä
lievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa,
lämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän
ihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän
olemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman
kauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä
hurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja
pyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin
ilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.
Niin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja
luonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja
olemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä
ainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat
pulmat ja arvoitukset.
Tie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen
etäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa
ja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi
heidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei
kuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen,
hän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän
käänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei
kompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut
kesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.
Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki
muistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen
hevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan,
mutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa
Comanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat
hervottomina ja elottomina allaan.
Hän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla.
Hänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta
lukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli
niin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku
kiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän
mukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta
painaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä
tapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten
hänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt
Comanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.
Hevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan,
rosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle
harjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas,
joenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa
tytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa
jalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen
vauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui
tarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan
toisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki
jalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin
ja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen
kierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.
Putoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät
monen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla.
Chris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät
kolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche
puuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä,
yhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.
"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan", kuiskasi Lute itsekseen, ja
hänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.
Mutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki
selvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen
liikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton
ihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat
näkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.
Lute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa
oli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta
Comanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä
putoamisen merkkejä.
"Chris!" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli
turhaa.
Syvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina
ja virtaavan veden humu.
"Chris!" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.
Hän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän
painoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi
hän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei
hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.