Mutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja
toiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin "sielullinen
ilmiö", "sieluhypnotismi", "selittämätön totuus" ja "spiritismi" hän
näki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei
ollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita
vanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu,
isästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän
oli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.
"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi
toista", sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka
ratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti
joukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä
ulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli
jäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä
hän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu
sellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään
— isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä
ritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian
puolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa,
hänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja
kaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden
ja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi "Dick
Curtis-sankari."
"Meidän pitää tarkistaa asiaa", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.
"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja."
"Ei, ei, ei millään muotoa", puuttui Milred-täti puheeseen, "tämä on
liian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen
hermostunut! Tai vielä parempi on... sallikaa minun mennä vuoteeseen,
niin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa
minulle kaiken varhain aamulla."
Milred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs
Grantly teki heikkoja vastaväitteitä.
"Robert tulee takaisin", huusi Milred-täti, "kohta kun on saattanut
minut telttaani."
"Sääli olisi nyt lopettaa", sanoi Mrs Grantly "Saamme kenties kokea
jotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?"
Lute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille
hän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta
yliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen
vuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän
ei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi —
ihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen,
apinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat
hirvittäviin muotoihin.
Mutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti
sen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain
jonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä
kertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa.
Kuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä
ja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja
lempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys,
luja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä
etupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.
Luten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut
kirjoituksen.
"Tämä on toisenlaista käsialaa", sanoi hän. "Naisen käsialaa.
Allekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?"
Lute ei hämmästynyt. "Se on äitini", sanoi hän aivan levollisesti.
"Mitä hän sanoo?"
Hän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen
vilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja
viestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.
"Rakas lapseni", luki Mrs Grantly, "älä tee niin kuin isäsi tahtoo.
Hän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda
rakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen
on synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität
maailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka
koettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin.
Älä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli
tapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun
neuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään,
Rakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha."
"Antakaa minun lukea", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi
kirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta
tätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä
haudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin
vakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut
olemassa.
"Tämä on merkillistä", toisti Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole kokenut
tällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on
ollut keskuudessamme tänä iltana."
Lutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä,
vapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että
hänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot
olivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen
ja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka
oli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui
myös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin
välillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.
Hän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle
täydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen
povelleen.
"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta
viestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain
kiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia."
Salassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi,
että tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä
huonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.
"Ja annetaan nyt psykografin olla", jatkoi Lute kiireisesti.
"Unohdetaan koko tämä hölynpöly."
"Hölynpölykö, rakas lapsi?" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun
Robert-setä astui seuraan.
"No", sanoi setä, "mitä täällä on tapahtunut?"
"Sitä on liian myöhä kysyä", vastasi Lute kevyellä äänellä. "Ei yhtään
pörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun
tänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta
puolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?"
* * * * *
"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?"
"Kävin kävelyllä", vastasi Chris.
Lute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen
teeskennellysti keimaillen: "Toverinasi... Mr Barton?"
"Ihan niin."
"Ja te polttelitte?"
"Niin. Miksi sitä kysyt?"
Lute purskahti iloiseen nauruun. "Aivan niin kuin sanoin teidän
tekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt
sinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään
Mr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana,
sillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen
oiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen
oli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä
lopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?"
"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä."
"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä."
"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee
omakseni."