"Minulla on oikeus saada tietää se", sanoi tyttö.
Hänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään
rukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa
pitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko
olemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen
kasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti
huokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut
milloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä
vastausta.
"Minulla on oikeus", toisti tyttö.
"Tiedän sen", vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.
Tyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina
valoon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi
isojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs
valo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli
näiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli
kuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson
pohjalta.
Hän katseli miestä. "No?" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys,
mikä on olevinaan ehdottoman vaativa.
Hän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja
mies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää
käden varassa.
"Rakas, rakas Lute", mumisi mies.
Tyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä,
vaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan.
Hän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja
miten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan
hyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän
hengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa
ja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella
tai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla
herättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen
poskeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys
ei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä
se ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua
rakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi
suurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain
hämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun
hengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.
Mutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi
itseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin,
mutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien
värähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa
vasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja
hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun
mies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat
värähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin
ennenkin.
"Mitä muuta voin sanoa?" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli
tyttöä silmiin. "Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan
mennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin
omaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan
elämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken
omistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En
milloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin."
Tyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi
jälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.
"Oletko sinä jo naimisissa, Chris?"
"Oi, en, en!" huudahti mies kiihkeästi. "En ole milloinkaan ollut
naimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!"
"Siis..."
"Ei", keskeytti mies, "älä kysy!"
"Minulla on oikeus saada tietää se", toisti tyttö.
"Tiedän sen", keskeytti mies hänet jälleen, "mutta en voi sanoa sitä
sinulle."
"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris", jatkoi tyttö lempeällä
äänellä.
"Tiedän, tiedän", keskeytti mies.
"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä
saan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi."
"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun", sanoi
mies katkerasti.
"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä
sitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen
kaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla.
Aluksi he pitivät sinusta niin kuin... niin kuin minä. Mutta siitä on
neljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat
kääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut
sanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on
neljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä
heidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit
elämäni tuhoaja."
Puhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia,
murheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.
"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä
tunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä
kuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena
oikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut
olemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että
olin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen
rakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä', sanoi Robert-setä
kujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti
huokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: 'Chrisia
ajatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi:
'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat
hukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen
rakkauden.
"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä
salaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni
ja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään
sinulle, Chris. Jok'ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla
ollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta.
Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen.
Ajatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi.
Kaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut."
"En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla", mutisi mies.
"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se
olit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut.
Sinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin
luonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei
loukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä
itsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä
teit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.
"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki
kaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä
ajatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa
määrässä, sitä et saa milloinkaan tietää.
"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat
kääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta?
Sinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä
ovat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut —
olin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan.
Aioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä
Kaliforniassa.
"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en
tarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista
tai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti
ja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja
tutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut
mitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että
rakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja
sitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa
sinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan
väittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani
— Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän
uhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä
saatoin tehdä?"
Mies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei
vastannut mitään.
"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen
luottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut.
Se oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin
toisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä
olen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että
saatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän
ujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan
sinua... en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja
enemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka
olimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että
huudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä
käsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne
minut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä
merkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä
jälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin
merkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä
niiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin
vihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin —
ei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!"
Seurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili
miehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa,
joka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka,
joka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten
puoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin
painoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen
hartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin
raskaasti.
"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris", sanoi tyttö ystävällisesti.
"Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä
tähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin
nyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat
toisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä
elämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule
olemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa —
sinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa
muutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon
omistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati
yhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi
saavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa..." — tyttö vaikeni
hengästyneenä. "Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on
sanottava minulle — miksi."
Mies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä
tahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.
"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute", aloitti hän alistuvasti.
"Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa.
Minun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani
tunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan... kuitenkaan
en väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En
kyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni
lupauksia... mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut
sinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin.
Matkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt
tiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin,
ettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja
olen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole
voimaa mennä omasta aloitteestani."
"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?" kysyi tyttö. "Sitäpaitsi minun
täytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois."
"Älä kysy."
"Sano se minulle", sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.
"Oi, Lute, älä pakota minua", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen
äänensä rukoilivat.
"Sinun täytyy sanoa se minulle", intti tyttö. "Se on velvollisuutesi
minua kohtaan."
Mies horjui. "Jos teen sen...", aloitti hän. Sitten hän lopetti
ajatuksensa päättävästi: "Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä
itselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua
pakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle."
"Jos se on jotakin... jos on esteitä... jos se salaisuus todellakin
estää..." Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen
hienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. "Minä rakastan sinua,
Chris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista
rakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: 'Tule!' — lähtisin
mukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi
kuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen.
Sinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää.
Sinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni,
en enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille.
Nauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin
maailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä..."
"Ei, ei!" huudahti mies. "Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai
emme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon
sen sinulle..."
Hän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa
päättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen
huulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi
ilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut
peruuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä.
Tyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja
rohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä,
ja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen
päättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon
varmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut
puhua.
Tyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne
sydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki
auringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki
sen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä
ikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi
ollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään
osuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä
heräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan.
Lähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli
kuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät
keltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa.
Kukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta
ihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti
kukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana
tuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui
joen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen
mumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut
toimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain
vesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson
pohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.
Hänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi
polviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita
raudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon
paisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän
tunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi,
lapsuus- ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli
itkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai
hänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi,
että hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen
kärsimyksiin ja suruihin.
Mies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski
huohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja
painoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.
"Tule, lähtekäämme", sanoi hän melkein kuiskaamalla.
Hän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn
noustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat
kalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä
taistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä
hevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä
satulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli
häntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen
silmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti
satulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he
käänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli
synkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla
laaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten
metsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain,
ruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä
pääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja
alkoi päästellä veräjäriukuja.
"Oi, odotahan!" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli
ennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.
Hän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki
veräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti
käsiänsä.
"Sinä kelpo eläin!" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin
satulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena
auringon paisteessa.
"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla", ehdotti hän, kun mies
talutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. "Sinä et
milloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa."
"Ei, ei", pani mies vastaan.
"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä", tenäsi Lute. "Se on vain
kuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta
kymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava,
ja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän
sen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä
sinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi
voit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta
sentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa."
He vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja
päättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.
"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa",
huomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. "Naistensatulalla
ratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle."
"Sinä näytät nuorelta amatsonilta", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli
hellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.
"Oletko valmiina?" kysyi tyttö.
"Olen."
"Vanhalle myllylle", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle.
"Sinne on vajaa maili."
"Valmiina?" kysyi mies.
Tyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja
käsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän
takanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät
tienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman
maapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen
riipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten
puusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien
rautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.
He ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen,
mutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani
niiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään
valkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana
monen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät
päämääränsä, ränstyneen myllyn.
"Nyt!" huudahti tyttö.
Hän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla
ja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen
kaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti
hiukan sivulle.
"Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!" huudahti hän miehelle.
Tamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken
toisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että
Chrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.
"Kannustanko Bania?" huudahti Lute.
Mies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla
ratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla
hän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.
"Kolme hevosenpituutta jäljessä!" riemuitsi hän, kun he hiljensivät
vauhdin käynniksi. "Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta
tammasta."
Tyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn
hiestyneellä kaulalla.
"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla", selitti Chris. "Dolly on mainio, kun
ottaa huomioon, että se on intiaanikesässään."
Lute nyökkäsi hyväksyvästi. "Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä.
Se on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän
koko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa
vuoksi."
"Siitä se johtuu", huomautti Chris. "Sen tulisuus on lientynyt vuosien
myötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen."
"Ei", vastasi Lute. "En milloinkaan ole nähnyt sitä todella
hurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien
aukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana —
kenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se
voitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole
kertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään —
ei ainoatakaan kertaa."
Hevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie
kiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen
molemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä
toisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen
kukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli
paahtanut ruskeaksi.
"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät", sanoi Lute. "Oi miten ihana
oletkaan, Sonomalaaksomme!"
Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat
kotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa
ja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita
näytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä
jokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä
rinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä
tasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.
"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?" kysyi hän katse
yhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.
Mutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen.
Dolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja
pieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen
kaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti
sitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan
käyntiä.
"Nytpä tapahtuu kummia, Dolly", aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.
Mutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen
takajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin
etujaloin jarruttamaan maata vasten.
"Se tahtoo heittää minut maahan!" huudahti Chris, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja
koetti uudelleen paiskata hänet selästään.
Lute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta
käyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli
aivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen,
puolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä.
Sitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri
paikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja
samassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata,
eläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen.
Silmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja
sen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui
ikäänkuin sisäistä tulta.
Luten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen
heti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen
sen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja
oli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka
kumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi
selälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko
ehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.
Mutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva
melkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus,
ja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.
Nyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania,
mutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut
tamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja
kavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle
tamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään.
Eräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki
rakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris
menetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei
pudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän
kiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa.
Ravakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta
hillitsemään.
Mutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla
loisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa
oleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita
olisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi
epäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi
tiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat
ja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan
vihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului
veden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi
ylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se
koetti lyödä ratsastajansa.
Viidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti
jälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti
ylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten
teräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute
oikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt
edelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta.
Sitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui
uuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui
eteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa
tuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.
Chris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen
kämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi
veri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt
hillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta
ja vavista väsymyksestä.
"Chris!" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi:
"Jumalan kiitos!"
"Oh, minä olen aivan all right", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken
jäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli
ollut hirvittävässä hermojännityksessä.
Kun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti
mielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla
lihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan
päästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti
satulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa
puuskassa.
"Minä tiedän täällä vesipaikan", sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.
He jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti
rakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi
kristallikirkas vuoripuro.
"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?"
kysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja
valtimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.
"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa", vastasi Lute. "En kykene
käsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt
moista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut
johtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö
ratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti..."
"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen", keskeytti Chris.
"Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata
aivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun
olisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se
koetti paiskata minua selästään?"
Lute nyökkäsi.
"Ihan kuin villihevonen."
"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?" kysyi Lute. "Kukaan ei
ole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei
kukaan."
Chris kohautti olkapäitään. "Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen
unohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt."
Tyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. "Otan siitä kyllä selvän",
sanoi hän.
He palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta
tuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut
vikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai
pistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai
hyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.
"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa",
sanoi Chris.
"Noituutta", ehdotti Lute.
He nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat
kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja
vaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina
pysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.
"Jokin paha henki", nauroi Chris. "Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt
ansaitakseni sellaisen rangaistuksen?"
"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi", vastasi Lute. "Mutta ehkä onkin
kysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä
jouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut
istua sen selässä tänään... tahi Milred-täti tahi kuka tahansa."
Näin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen
lyhentää sitä.
"Mitä sinä teet?" kysyi Chris.
"Aion ratsastaa Dollyllä kotiin."
"Siitä ei tule mitään", selitti Chris. "Sellainen olisi huonoa
kurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan
yksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin."
Mutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka
kompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia
— hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.
"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken
tämän jälkeen", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.
Leirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen
punapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse
auringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi
valoksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä
oli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden
välillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä
aina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta
auringonsuojaksi.
"Dolly poloista... se on todella sairas", sanoi Lute illalla, kun
he olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. "Mutta sinä pääsit
vahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden
aihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta
vasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain
kavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä
tietänyt, mitä sinulle tapahtui."
"Ajatukseni olivat sinun luonasi", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen
käsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.
Tyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.
"Hyvää yötä", sanoi tyttö.
"Rakas Lute, rakas Lute", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi
hämärään.
* * * * *
"Kuka käy tänään noutamassa postin?" huusi naisenääni hongikossa.
Lute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. "Tänään meidän ei
pitäisi ratsastaa", sanoi hän.
"Anna minun mennä", ehdotti Chris. "Sinä olet täällä. Palaan
vilahduksessa."
"Kuka käy noutamassa postin?" tiukkasi ääni.
"Missä Martin on?" huusi Lute lujalla äänellä.
"En tiedä", vastasi ääni. "Robert varmaankin vei hänet jonnekin
myötänsä... hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei
tosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman
ruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän.
Ja Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä."
"Niin ollen me menemme, pikku täti", huusi Lute ja laskeutui
riippumatosta.
Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja
satuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän
aurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki
nukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari
jaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni
sanomalehti- ja kirjepinkan antamiseen.
Tuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata
rantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa
hevosia ennen leirille paluutaan.
"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän", sanoi Chris, kun he
antoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. "Katsohan
sitä."
Tamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen
rapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen
korvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä
hänen hevosensa kaulalle.
"Kuin kissanpoikanen", sanoi Lute.
"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen", sanoi Chris.
"En sen eilisten hullutusten jälkeen."
"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä",
nauroi Lute. "Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan
on horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas
luotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se
ole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se
pääsee Dollyn ikään."
"Sen kyllä uskon", vastasi Chris nauraen. "Ban ei tee minulle tepposten
tapaisiakaan."
He antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan
kärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka
oli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen
kulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja
ihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja
ja ääriviivoja.
Äkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin
katsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja
yläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin
jalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla
pyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja
putosi sitten takaperin tieltä.
Se tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui
mukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä
ajatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli
mahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan,
sivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän
istui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen,
joka oli putoamassa hänen päälleen.
Samassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi
syrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään.
Eläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen
hengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli
pudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle
vääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat
heikosti ilmaa sätkien.
Chris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.
"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen", hymyili tyttö hänelle. "Minun on
kai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?"
Mies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi
eläimen päätä.
"Sitä ajattelinkin", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. "Minusta tuntui
siltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?"
Tyttöä värisytti.
"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua." Chris alkoi
kavuta tielle. "Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin."
Chris katseli alas rantatörmän laelta.
"Jää hyvästi, Washoe Ban!" huusi hän. "Jää hyvästi, toveri."
Eläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun
hän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa
kohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi
lujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla
tomuista tietä.
"Se teki sen tahallaan", huudahti Chris äkkiä. "Osoittamatta
varoituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan."
"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan", myönsi Lute. "Minä näin.
Ja näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas
samalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen
hurjalla taakse-riipaisulla."
"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki
luonnollisesti ohjakset melko höllällä."
"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen", sanoi Lute. "Mutta kaikki
oli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt
sinun kätesi, ei edes tiedottomasti."
"Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä."
Mies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle
ajatukselleen.
Martin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he
saapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen
katseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran
palaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen
Luten poistuessa.
"Osaatko ampua hevosen?" kysyi hän.
Tallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten:
"Osaan, sir."
"Miten menettelette?"
"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä
viivat leikkaavat toisensa..."
"Aivan niin", keskeytti Chris. "Tiedätte juottopaikan toisessa
joenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä."
* * * * *
"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka.
Sinua odotetaan innokkaasti."
Chris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.
"Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?" kysyi hän.
Lute pudisti päätään. "Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo
sen huomenna Robert-sedälle."
"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta", sanoi hän hetkisen
vaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.
"Se oli minun varsani", sanoi Chris. "Sinua lukuunottamatta ei kukaan
muu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin
tuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä,
kaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että
sen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se
ei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa.
Lisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä
sillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se
noudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta.
Sekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.
"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli
salajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui
alas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti
minua... niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En
kykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen."
"Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris", sanoi Lute.
"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa
sellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä."
"Niin, se on ainoa selitys", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön
rinnalla. "Mutta kuka odottaakaan sinua?"
"Psykografi."
"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin
kerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen."
"Niin olimme kaikki", vastasi Lute, "lukuunottamatta Mrs Grantlya.
Sellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan."
"Hän on pikku noita", huomautti Chris. "Hänessä on vain hermoja ja
kaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä
naulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia."
"Hän on oikein kammottava... toisinaan." Lute värisi tahtomattaan. "Hän
saattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni."
"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä", selitti Chris
kuivasti. "Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä.
Sairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa.
Sellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat
hänet keksineet?"
"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet
varmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa
Mrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä
Milred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden."
He pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin
ovenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen
puunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui
neljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä
ja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa
hetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat
niin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin
hyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat
kokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen
mustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan
neljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat
ohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden
kasvojen kanssa.
"Kuka se on?" kuiskasi Chris.
"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä
päivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja
tai jotain sen tapaista."
"Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta."
"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän
on tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen
pestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen."
"Sitä saattaakin edellyttää", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi
takaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen
vierellään seisovalle tytölle. "Kuulehan", sanoi hän, "minusta tuntui
siltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat
kääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni
sitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin
ja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt
havaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun."
"Rakas ystävä", huokasi Lute, "vieraanvaraisuus on heille yhtä
luonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään
siitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin
he moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää
harrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän
silmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa
ilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki
ihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille
mitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet
itse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen
sinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään —
ja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et
usko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka
olen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat
orjiasi."
"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei
äidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule
Robert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?'
Ja huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin
kastepisara auringon paisteessa.
"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä
pyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi
— maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä,
mahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi
polttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun
pieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän
tekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua
niin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut
sinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean
tiedoton siitä, mitä teet."
"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta", nauroi
mies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän
puoleensa.
"Niin", kuiskasi tyttö, "ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle,
mitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä... tunteesi, sielusi,
nimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi
kaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää."
Hän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi
kevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään
hellästi.
Milred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa
psykografista muihin.
"Kas niin, aloittakaamme nyt", sanoi hän. "Käy pian liian viileäksi.
Missä ovat lapset, Robert?"
"Täällä ollaan", huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.
"Valmistaudu nyt kylmänväreihin", kuiskasi Chris, kun he astuivat
esille.
Luten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin
vastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää
magnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin
olisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli
ihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava.
Milred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä
kysyi iloisesti ja sydämellisesti: "No, Chris-poikani, miten
ratsastusretki sujui?"
Mutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä
osanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia.
Sen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista
puusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen
pyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu
lyijykynällä.
"Kuka aloittaa?" kysyi Robert-setä.
Epäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja
sanoi: "Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi."
"Rohkea muori", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. "Pankaa
nyt pahintanne, Mrs Grantly."
"Minäkö?" kysyi nainen. "Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä
sanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän
kaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta.
On olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin
tulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki
hiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story,
mutta älkää tehkö mitään tahallanne."
Milred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa
hiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei
tapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.
"Olkaa kärsivällinen", neuvoi Mrs Grantly. "Älkää jarruttako
vaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta
älkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan,
että teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan
vastustamattomaksi."
"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää", julisti Milred-täti, kun
viisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.
"Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki", sanoi Mrs Grantly
tyynnytellen.
Äkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli
levoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan
psykografin huilussa.
Menoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti
ponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:
"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että
minut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja
teidän juhlallisten katseittenne maalitauluna."
"Harakanvarpaita", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli
vaimonsa töhertämää paperia.
"Aivan mahdotonta lukea", selitti Mrs Grantly. "Tämä ei lainkaan näytä
kirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te
koettaa, Mr Barton?"
Tämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä
laitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan
hievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä
ruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski
silmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä,
hyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä
ja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs
Grantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan
pahastunut.
"Koettakaa te, Story", sanoi hän.
Myös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti
kätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
Hänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan
paperilla.
"Kas hittoa", mutisi hän, "tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta
sitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!"
"Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi", varoitti hänen
vaimonsa.
"Koettakaa olla vakavina", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. "Näin
ajattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia
kunnollisesti."
"No niin, nyt sitä on siinä", sanoi Robert-setä ja veti kätensä
psykografilta. "Katsotaanpa."
Hän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, "joka tapauksessa
siinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan.
Katsohan, Lute, nuorilla silmilläsi."
"Oi, millaisia koukeroita!" huudahti Lute paperia silmäillessään. "Ja
kas, tässähän on kahta eri käsialaa."
Hän alkoi lukea:
"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen
positiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten
positiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja
sopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne..."
Tässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: "Mölysammakko 95. Dixie
16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75.
Pohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä
3."
"Rautahyrrän arvo on sangen alhainen", mutisi Mr Barton.
"Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!" huudahti Milred-täti
nuhtelevasti.
"En, totisesti en ole", vannoi Robert-setä. "Luen vain mitä on
kirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon
paperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää."
"Alitajunta-minänne", ehdotti Chris. "Olette lukenut kurssinoteerauksia
tämän päivän lehdestä."
"Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua
palstaa."
"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle", sanoi
Mrs Grantly. "Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa,
mistä sen luulen johtuvan."
"Mutta entä alkusepustus?" kysyi Robert-setä.
"Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla 'Christian Sciencen'
palstoilta..."
"Tai ehkä se on teosofiaa", ehdotti Milred-täti. "Viesti jollekin
vastakääntyneelle."
"Jatka, lue loppu", käski hänen miehensä.
"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa", luki Lute.
"Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja
tulette... Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie
140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya,
Kandorista... se on varmasti mahatman."
"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän
teosofian, Chris", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.
Chris kohautti olkapäitään. "Mahdotonta selittää. Olette varmaankin
saanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin."
"Linjakontakti kenties?" hihitti Robert-setä. "Henkistä langatonta
lennättämistä usealta taholta — sanoisin."
"Tämä on mielettömyyttä", sanoi Mrs Grantly. "Milloinkaan en ole
nähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia
on vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties
siitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian
hilpeitä."
"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi", myönsi Chris ja asetti
kätensä psykografille. "Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa
nauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja
jos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä,
millainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa."
"Minä olen kilttinä", lupasi Robert-setä. "Mutta ellen toden teolla voi
olla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?"
Chris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut
ollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä.
Hänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja
tasaisesti paperilla.
"Katso häntä", kuiskasi Lute tädilleen. "Näetkö, miten kalpea hän on?"
Chris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät
hiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris
tempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten
ja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten
kasvoja kuin vastikään havahtunut.
"Luulen kirjoittaneeni jotakin", sanoi hän.
"Sen minä vakuutan", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia,
minkä oli ottanut käteensä.
"Lukekaa ääneen", sanoi Robert-setä.
"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu
kolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu.
_Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!_... Chris Dunbar, minä
aion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan
ja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma
onnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse
sanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet... ja
siihen se äkkiä loppuu."
Mrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia,
johon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin
uneliaisuuden valtaamana.
"Tulipa siitä verenhimoinen käänne", virkahti Robert-setä.
"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan", luki Mrs Grantly,
joka uudelleen silmäili paperia.
"Minuako vastaan?" kysyi Chris haukotustensa lomassa. "Eihän henkeni
ole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!"
"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä",
nauroi Robert-setä. "Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot
ovat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti
aikoneet kuristaa sinut nukkuessasi."
"Oi, Chris!" puuskahti Lute kiihkeästi. "Iltapäivällä! Käsi, mikä
tarttui ohjaksiisi."
"Minähän puhuin leikilläni kädestä", väitti toinen.
"Niin, mutta..." Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.
Mrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. "Mitä tapahtui
iltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?"
Chrisin uneliaisuus oli kadonnut. "Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni
herätä", myönsi hän. "Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi
selkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin
vähällä jäädä sen alle."
"Miten ihmeellistä", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. "Tässä
piilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti
ratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!"
Hän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.
"Tuhmuuksia", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti
kiihtymystä. "Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen
tuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen."
"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista", aloitti Mrs
Grantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä
psykografille.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Mikä on nimesi?"
Kynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin
kasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.
"Se on Dick", huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.
Robert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa
vakavat.
"Se on Dickin nimikirjoitus", sanoi hän. "Tuntisin sen tuhansien
joukosta."
"Dick Curtis", luki Mrs Grantly ääneen. "Kuka on Dick Curtis?"
"Tämä on totisesti merkillistä!" puuttui puheeseen Mr Barton.
"Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti
kummallista."
"Näyttäkäähän minulle", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli
sitä. "Niin, se on Dickin käsialaa."
"Mutta kuka on Dick?" intti Mrs Grantly. "Kuka on tämä Dick Curtis?"
"Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis", vastasi Robert-setä.
"Hän oli Luten isä", täydensi Milred-täti. "Lute on ottanut meidän
nimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen
ollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni."
"Merkillistä, ylen merkillistä!" Mrs Grantly pohti psykografin
ilmoitusta. "On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan.
Alitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä
ei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta."
"Minä tiesin", vastasi Chris, "ja minun käteni oli psykografilla. Se
selitys on yksinkertainen."
"Mutta käsiala", puuttui Mr Barton puheeseen. "Teidän kirjoituksenne ja
Mrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta."
Chris kumartui käsialoja vertailemaan.
"Lisäksi", huudahti Mrs Grantly, "Mr Story tuntee käsialan."
Hän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.