»Olen tullut lausumaan jäähyväiset, isä. Orestes ja minä lähdemme
huomenna.»
»Sepä ikävää, Hermione — en tahtoisi menettää sinua. Ja sinä siis
lähdet pois tuon —»
»Älä sano hänestä mitään pahaa, isä! Ehkäpä vielä joskus ymmärrät häntä
paremmin.»
»Ei ole mitään syytä otaksua sellaista. Uskallanko kysyä minne
häämatkasi suuntautuu, vai onko se salaisuus?»
»Emme tiedä aivan tarkalleen. Oresteen mielestä meidän pitäisi mennä
Delphoihin, mutta se ei kuulosta minusta oikein kiinnostavalta. Pääasia
on se, että hän tarvitsee ehdottomasti vaihtelua. Keksimme kai jonkin
paikan, joka sopii meille kummallekin.»
»Milloin palaatte?» sanoi Menelaos.
»Siitä ei meillä ole pienintäkään aavistusta, mutta ei ainakaan pian.
Orestes ei tietenkään voi jäädä kotiin, ja meille kummallekin on
hyväksi nähdä maailmaa.»
»No niin, sinä tiedät mitä minä ajattelen kaikesta tuosta», sanoi
Menelaos. »Luultavasti saat nähdä nälkää tai ainakin saisit nähdä,
ellei sinulla olisi mitään muuta turvaa kuin miehesi. Olen käskenyt
Eteoneuksen pakata sinua varten jonkin verran ruokaa ja kalleuksia.
Joku miehistä saa tulla kantamaan sen minne vain sinä määräät.»
»Kiitos, isä, mutta minä en voi ottaa sitä vastaan. Olen varma siitä,
että Orestes pitää erinomaisesti huolta elannostamme.»
»Hänhän ei omista ropoakaan tässä maailmassa», sanoi Menelaos, »eikä
hänellä nyt ole ainoaakaan ystävää».
»Vaikka niinkin olisi, en voi ottaa lahjaasi vastaan», sanoi Hermione,
»jollet ole muuttanut mieltäsi ja suostu tapaamaan Orestesta».
»En aio koskaan vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan!» sanoi Menelaos.
»Ymmärräthän nyt miksi en voi ottaa lahjaasi vastaan. Hyvästi, isä.»
»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat
minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä,
että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on
yllin kyllin.»
»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota
vastaan miestäni».
»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»
»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta
rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän
perheen jäsenenä.»
»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle
mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin
kellariin.»
»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle»,
sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»
»Sanoitko, että olen ankara äidillesi? Mistä asti?»
»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin.
Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää
moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa
toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että
hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»
»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin
pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»
»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista
voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit
minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen
suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt
juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään
pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»
»En ole ikänäni kuullut tuollaista hölynpölyä, ja jos sinulla vielä on
järkesi tallella, Hermione, ei sinun sovi vihjaistakaan sellaiseen,
etten minä muka ole ollut jalomielinen äitiäsi kohtaan. Niinkö siis
onkin asia, että hän juuri on jalomielinen ja suuripiirteinen?»
»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione,
»vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt
itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni
saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen
piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen
mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa
eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi
itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme
tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko
kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta
Orestesta perheestä?»
»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi
Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat
yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu
perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma
käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»
»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään
sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa
ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut
niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin
huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on
jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla
yhtä jalomielinen.»
»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen
osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en
kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa.
Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää
kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän
ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin
ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli
tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa
tilanteessa!»
»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione,
»mutta minä puhuin hänen luonteestaan».
»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin
hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole
tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä
edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua
sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan
nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista
intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä
mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä
tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä
on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua
Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas
sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä!
Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle —
minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta!
Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina
puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy
aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo
halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla
kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»
»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on
kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti.
Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota
en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän
sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän
ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä
johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»
»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi
Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän
osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut,
mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet
suuripiirteinen!»
»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai
luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita?
Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin
tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»
»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku
lapsena!»
»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa
oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin
kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti
Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut
Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan
tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine
virheineen on erittäin huomattava nainen.»
»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi
suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti,
niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen
miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen
vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin
kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»
»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun
puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes
ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys
hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että
sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut
toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se,
että sinulta puuttuu —»
»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se
sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka
sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän,
olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi
minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän
ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä
olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut
hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan.
Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet
erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se
hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on
omat vikansa?»
»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun
mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi.
Hänen ulkomuotonsako?»
»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri
äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän
voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä
asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä
ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin
moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa
puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja
tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä
erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän
on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän
voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»
»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut
istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se
olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi
kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi
mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»
»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole
halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen
on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia
ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta.
Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä
nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään
kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»
»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero
synnin ja erehdyksen välillä.»
»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me
käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki
rikokset.»
»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että
hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus
hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas
esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän
hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta
nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi
ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta
suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt
parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon
seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian
ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu
millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja
tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»
»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet
erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten
tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko
Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»
»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet
vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut
muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä
äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla
selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen.
Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»
»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia
Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»
»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin
sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin
huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä
suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin
luonteessa.»
»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan
uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa
— nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen
kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että
Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin!
Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen
mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua.
Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan
sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän
filosofiaa.»
»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole
helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän
sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin
koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»
»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko
miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»
»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli
kuvitellutkaan.»
»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi
keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione.
Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista.
Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena
kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan,
joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu
tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että
nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko
elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää
karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän
miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua
kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä
vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»
»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin
olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes
pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti
luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti
ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua,
ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes
lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen
toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää
hänet siitä?»
»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi
Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa
hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle
joitakin asioita!»
»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione.
»Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai
kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille
vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja
myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin
edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään
ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä
on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet
mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu
suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän
keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen.
Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole
koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten
naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu
järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista
yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on
jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se
oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet?
Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen —
no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän
arvokkaaksi vetovoimaksi.»
»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn
muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän
minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen
tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin
häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän
minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut
sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan
sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän
varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa
lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista
ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en
tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista,
mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista
olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli
mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon
kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet
kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin,
jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut
hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain
huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään:
'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon
nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja
asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole
koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun
on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä,
mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki
tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta
syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa
minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi
hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle
anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt
paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona
yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta
kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se
tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä
mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut,
ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten
tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä
kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin
ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut
tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan
minulle... No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se
heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin
huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet
ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet
minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin.
Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä
varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»
»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän
ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»
»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma
sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se
on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»
»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle
niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan
sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään
pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»
»Teen mitä suinkin voin.»
»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna
luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen
tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä
hänestä siitä lähtien!»
»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi
Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua
sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei
suinkaan!»