»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että
pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään
tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä
pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että
ihmiset lähtevät luotani.»
»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin
hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin,
minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla
aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä.
Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein
on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä,
te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on
ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja
vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta
kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni
hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»
»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan
kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää
sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä
kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo
olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat
rauhallisemmat päivät.»
»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on
johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»
»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin
ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti
tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät
kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille
miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe
paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta
niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää
haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista —
esimerkiksi Oresteen murhasta.»
»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus.
»Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää.
Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa —
pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin
ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.
Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit...
Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt
sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka
kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä
vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme
olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla
Troijassa.»
»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän
itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi
taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista
selviämisen mahdollisuutta.»
»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän
apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen
tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko
talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen
luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen
selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen
pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä
ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani
rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se,
että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»
»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan»,
sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne
tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»
»Aivan varmasti», sanoi Helena.
»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus.
»En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle
suorastaan mahdotonta.»
»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat
huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi
keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu
ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»
»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista.
Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi
mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista,
ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin,
ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta
naisten suhteen.»
»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei
tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä.
Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan
toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi
käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»
»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En
aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»
»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on
enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä
talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme.
Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien
voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En
ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit
Hermionelle.»
»Naisistako?»
»Niin.»
»Vai niin. Menelaos aikoi ajaa minut pois talosta sen vuoksi!»
»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena,
»mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se.
Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit
alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit
inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»
»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin
ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen
ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä
lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka
voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein
koettaisin.»
»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen
luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen
järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen,
joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä
sentään jää?»
»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus.
»Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin
olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»
»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä
voimme selvittää ne jollakin tavalla.»
»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet
heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella
loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi
Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt
tyttäreensä —»
»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.
»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on
hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi
Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat
toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat
ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi
purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten
minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä
kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin
ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta
lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu
pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he
huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»
»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa»,
sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset,
jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin
päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»
»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan
hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko
kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän
piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta
asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on
liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla.
Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän
oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan
paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu
niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät
koskaan kokeile niitä itse.»
»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun
tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»
»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen
sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»
»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»
»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi
Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat,
joista on koskaan kuultu.»
»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen
sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».
»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.
»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.
»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»
»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään —
tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit
käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten
vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa
luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»
»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole
paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en
tietenkään luovu.»
»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»
»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin
paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus.
Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä
keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun
olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»
»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua
kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä
hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»
»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti.
Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi
esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua
jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme
selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan
olomme turvalliseksi.»
V
»Yhtä hyvä on pysähtyä tähän kuin jonnekin muuallekin», sanoi Orestes.
»Näköala on hyvin kaunis tästä tien mutkasta, ja tuon yksinäisen puun
varjo on kovin tervetullut meille. Olen pitänyt sitä silmällä jo koko
viime taipaleen ajan. Jos olisin tietänyt kuinka raskailta isäsi
antamat kantamukset tuntuivat, olisin jättänyt ainakin puolet niistä
ottamatta.»
»Meidän ei tarvitse tänään kävelläkään paljon kauemmaksi», sanoi
Hermione. »Mitä hyötyä siitä on, että riennämme eteenpäin ikäänkuin
pelkäisimme myöhästyvämme jostakin? Emmehän me mene mihinkään
määräpaikkaan, eikä sillä ole väliä mihin aikaan saavumme perille. Olen
kerrassaan uuvuksissa.»
»Älä nyt menetä rohkeuttasi», sanoi Orestes. »Tärkeimpänä syynä, miksi
yhä vaellamme eteenpäin, on se, ettei kukaan näytä toivovan meidän
pysähtymistämme. Tuo eilisiltainen talo soi meille hädin tuskin katon
päämme päälle; minä jo pelkäsin, että he horjahtaisivat rikkomaan
vieraanvaraisuuden vaatimuksia ja kehoittaisivat meitä pyrkimään
johonkin toiseen paikkaan.»
»Siitähän koko surkeus johtuu, että he ovat kuulleet sinusta»,
sanoi Hermione. »Sinulla on yhtä laajalle levinnyt maine kuin minun
äidilläni. Ihmiset pelkäävät, että sinä surmaat heidät heidän
nukkuessaan. Orestes parka!»
»Tuo on osittain totta», sanoi Orestes, »mutta kun he näkevät naisen
seurassani, päättelevät he heti, ettet sinä ole laillisesti vaimoni.
Minun ymmärtääkseni he ovat sitä mieltä, ettei kukaan voisi mennä
kanssani naimisiin pysyvästi. He eivät halua päästää taloonsa naisia,
jotka eivät ole kunnollisesti naimisissa tai naimattomia.»
»Eikö ole kummallista kuinka ihmiset käsittävät asiat pintapuolisesti»,
sanoi Hermione, »ja kiinnittävät huomionsa pelkkiin muodollisuuksiin!
Jos olisin tuonut mukanani naimatodistukseni, olisivat he sydämellisiä,
mutta ilman sitä he ovat tylyjä. Ja kuitenkaan en voisi olla vaimosi
enempää kuin olen, vaikkapa ei olisi noudatettukaan minkäänlaisia
muodollisuuksia.»
»Minä tunnen olevani perinpohjin naimisissa», sanoi Orestes. »Koditon,
mutta kesyttynyt. Kukahan nyt tähän aikaan on käymässä äitisi luona?»
»Kuinka sinä tulit sitä ajatelleeksi?»
»Muuten vain», sanoi Orestes. »Se johtui mieleeni itsestään. Kun
nousimme ylös tuota mäen rinnettä ja sinä olit liian hengästynyt
voidaksesi keskustella, muistelin itsekseni muutamia äitisi lausumia
mielipiteitä ja palautin mieleeni, mitä itse aioin sanoa hänelle, jos
olisimme tavanneet toisemme. Hermione, minä hyväksyin isäsi sovinnon
tarjouksen niin kiukkuisessa mielentilassa, etten tuntenut vähääkään
leppyneeni häntä kohtaan. Vain sinun vuoksesi taivuin siihen!»
»Koko kohtaushan päättyi peräti ikävästi», sanoi Hermione. »Sinä
tahdoit omistaa nuo viimeiset hetket äidille. Varmasti oli äitikin
pahoillaan. Hänhän saa niin harvoin tilaisuutta keskustella sillä
tavoin kuin haluaisi.»
»Miltä tuntuukaan viettää tunti Menelaoksen seurassa, kun tietää,
että olisi voinut sen ajan puhella Helenan kanssa!» sanoi Orestes.
»Helenalla on niin kaunis mutta kuriin tottumaton ajatustapa. Hän
tekee hyvin tarkkoja huomioita, mutta mikäli ymmärsin, ei hän kehitä
niitä johdonmukaiseen lopputulokseen. Hän on pääasiassa oikeassa
selitellessään mikä ero on erehdyksen ja rikoksen välillä sekä
väittäessään, että ihmisen on kaduttava tekojaan etukäteen, mutta hän
ei rupea soveltamaan noita aatteitaan yhteiskunnallisesti.»
»Kuinka viisas sinä oletkaan», sanoi Hermione. »Mitä oikein tarkoitat?»
»Helena nimittäin puhuu ikäänkuin yhteiskunta olisi vain jonkin
ihmisryhmän nimitys ja ikäänkuin jokainen inhimillinen olento olisi
tärkeintä kaikesta, jota vastoin me muut tunnemme 'ihmisen' vain
yhteiskunnallisen atomin nimenä. Ennen tuota keskusteluani Helenan
kanssa en mitenkään voinut ymmärtää, mitä kerroit hänen elämänrakkauden
julistamisestaan, mutta nyt se on minulle täysin selvä. Hänen
mielenkiintonsa kohdistuu yksilön onnellisuuteen, eikä olekaan mitään
pätevää syytä, jonka vuoksi ei yksilö voisi olla onnellinen. Hänen
täytyisi alkaa huolehtia yhteiskunnan onnesta. On kummallista, että
hän ja minä jouduimme yhteen, sillä mehän olemme työskennelleet aivan
vastakkaisilla suunnilla. On mahdotonta pysytellä erossa toisista
ihmisistä ja pysyä yksilönä niinkuin hän koettaa. Jokaisen on pyrittävä
asettumaan paikalleen yhteiskunnassa, niinkuin minä pyrin. Itsekkään
ihmisen sopii kyllä katua etukäteen, mutta yhteiskuntaa harrastavalle
se on mahdotonta. Rikos on rangaistava ja hyve palkittava, jos
jonkinkaan verran harrastaa maailman pystyssä pitämistä. Minä en luule
Helenan paljonkaan huomaavan sellaisia asioita, ja Menelaoskin on siinä
suhteessa vähän sokea.»
»Avaisitko tuon pienemmän repun?» sanoi Hermione. »Ei, isä ei ole
yhteiskunnallinen mielenlaadultaan, mutta hänen yksilölliset korppunsa
ovat hyvin käyttökelpoisia.»
»Se herättää minussa toivoa», sanoi Orestes, »että Helenan ajatukset
ovat kokonaan kiintyneet siveellisten asiain mietiskelemiseen. Se on
lupaava merkki, joskin hän näkee kaikki nuo asiat hyvin rajoitetulta
ja henkilökohtaiselta kannalta. Huomasit varmaankin, että kaikki
hänen teoriansa valaisevat hänen omaa käytöstään. Väittäisin sitä
hyvin laihaksi tulokseksi. On mahdotonta päästä pitkällekään nykyajan
siveysopissa, jollei pohdi sitä yhteiskunnallisena pulmana. Autiolla
saarella elävä yksinäinen mies ei voi olla hyvä eikä paha.»
»Voi, sinä et ymmärrä äitiä laisinkaan!» sanoi Hermione. »Oma
selostuksesi siitä, mitä hän sanoi, paljastaa minulle tuon kaiken
paremmin kuin ilmeisesti itsekään ymmärrät. Aivan varmasti äiti
huomauttaisi tuollaisen vertauksen johdosta, että yksi ainoa omenakin
autiolla saarella olisi joko hyvä tai huono ja että samoin olisi
yksinäisen miehenkin laita. Ja jollei yhteiskunta olisi saapuvilla
antaakseen arvoa tuolle omenalle tai jos yhteiskunta olisi saapuvilla
eikä antaisi arvoa tuolle miehelle, niin sitä pahempi yhteiskunnalle.»
»Sehän on selvä, että tuollainen vastaus johtuu kehittymättömän
mieleen», sanoi Orestes. »Jollei yhteiskuntaa olisi säädöksineen ja
mittapuineen, niin kuinka voisi tietää mikä on hyvä ja mikä huono
omena? Toiset pitävät vihertävistä, toiset hyvin pehmeistä.»
»Et suinkaan tarkoita, että oikea ja väärä ovat vain makuasioita!»
sanoi Hermione. »Minä olen tässä asiassa äidin kannalla. Uskon, että on
olemassa tosiaankin hyviä omenoita. Jospa meillä nyt olisi edes yksi
tässä... Orestes! Jos oikea ja väärä ovat vain makuasioita, niin sitten
et ollut ehdottomasti oikeassa — siinä, mitä teit. Sinä vain luulit
olevasi!»
»Luulin olevani ja yhä vieläkin luulen niin», sanoi Orestes, »ja
tärkeimpänä tukena on minulla tässä käsityksessäni se, että noudatin
yhteiskunnan parhaimmiston käsitystä kostosta».
»Mutta et pojan velvollisuuksista», sanoi Hermione.
»Sinulla ei ole äitisi hyvää aistia eikä hänen käytöstaitoaan», sanoi
Orestes. »Minun oli valittava kahden yhteiskunnallisen velvollisuuden
välillä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin vaihtoehto oli väärä.
Siinä oli, niinkuin mainitsin, kysymys makuasiasta.»
»Jos molemmat menettelytavat olivat vääriä, niin eikö sinun mielestäsi
noissa yhteiskunnallisissa velvollisuuksissa ole jotakin kieroa?»
»Hermione, mikä on tehty, se on tehty, ja sinä vain lisäät
onnettomuuttani tuollaisilla kysymyksillä. Sinun olisi pitänyt puhella
tällaisista asioista etukäteen tai pysyä aivan vaiti!»
»Tuo on äidin mielipide», sanoi Hermione. »Se auttaa, eikö autakin?»
»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes.
»Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»
»Maistappas yhtä näistä isän korpuista», sanoi Hermione.
»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on
kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus
on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut
joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita.
Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman
hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia,
sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on
kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät
edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»
»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan
kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen
mielestään ehdottomasti riittävä.»
»Mutta näyttääkö hän aina yhtä kauniilta?» sanoi Orestes.
»Minähän olen tavannut hänet vain kerran.»
»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä
selvemmin huomaa asian olevan niin.»
»Haluaisinpa itse nähdä sen», sanoi Orestes.
»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät
ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu
siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka
eivät pidä niistä?»
»Entä sitten?»
»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta
herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää,
ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi.
Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»
»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on
jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi,
että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot
kauneudeksi, tai siksi, että —»
»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt
ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe
taloa millään ilmansuunnalla.»
»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida
etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»
»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi
kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona,
jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut
sellaisissakin vietettävän öitä.»
»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes.
»Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan
matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin
jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»
»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme
tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»
»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian
rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton
sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen.
Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla
täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten
kanssa.»
»No niin, minä koetan jaksaa vähän kauemmaksi.»
Orestes nosti kantamukset hartioilleen ja lähti kävelemään. Hermione
asteli hitaasti jäljessä. Kun he olivat vaeltaneet vähän matkaa,
kääntyi Orestes katsomaan taakseen Hermioneen päin.
»Äidissäsi on vielä eräs merkittävä piirre», sanoi hän. »Oletko
huomannut, että aina kun hän puhuttelee toista henkilöä —»