»Olit ystävällinen, kun tulit, Orestes», sanoi Helena. »Arvaan kyllä,
että sinulla on yllin kyllin työtä tällä hetkellä, mutta minun teki
mieleni tavata sinut heti kun Hermione kertoi teidän olevan naimisissa.»
»Sanoisin mielelläni, mutta en voi, että minun oli hauska tulla tänne»,
sanoi Orestes. »Sinulla on täysi syy vihata minua. Pelkäsin sinun
tapaamistasi.»
»En minä vihaa sinua», sanoi Helena, »ja toivon, että kauhusi
osoittautuu aiheettomaksi. Tahtoisin mielelläni olla ystävällisissä
väleissä tyttäreni miehen kanssa. Se onkin ainoa syy, jonka vuoksi
pyysin sinua tulemaan.»
»Sinä et toivonut minun menevän naimisiin Hermionen kanssa», sanoi
Orestes.
»En toivonutkaan.»
»Halusit naittaa hänet Pyrrhokselle.»
»Niin halusin.»
»Sitten en osaa oikein luottaa tähän äkilliseen ystävyydenpuuskaan.»
»Orestes hyvä, olen aina ollut varma siitä, että suhtautuisin
ystävällisesti vävyyni niin pian kuin hänet vain on valittu. Ystävyys
ei ole äkillinen — vaan avioliitto. Soisinpa sinun tietävän kuinka
usein nimeäsi on mainittu meidän talossamme minun paluuni jälkeen.
Pyysin moneen kertaan Hermionea kutsumaan sinut tänne vierailulle,
sillä olisimme kovin mielellämme tahtoneet tavata sinut, mutta hän ei
tietänyt olinpaikkaasi. Myötätuntomme oli sinun puolellasi. Tiesimme
mikä kauhea vastuunalaisuus painoi hartioitasi.»
»Tunnen itseni tekopyhäksi ottaessani vastaan sinun myötätuntosi»,
sanoi Orestes. »En ole pitänyt sinua ystävänäni.»
»Kuinka sinä olisitkaan voinut tietää, että olin ystäväsi? Mutta niin
on asia kuitenkin — ja saanko laskea sinut ystäviini?»
»Se on sinulle tuskin mahdollista. Olen äskettäin surmannut sisaresi.»
»Sen olen kuullut.»
»Ja vielä uudempi on vieraasi Pyrrhoksen murha.»
»Senkin olen kuullut.»
»Ne ovat useimpain ihmisten mielestä pahimman laatuisia rikoksia.»
»Niin minunkin mielestäni, mutta et suinkaan sinä tehnyt niitä
ilkeydestä minua kohtaan? Otaksuin sinulla olleen noihin murhiin toiset
syyt.»
»Mutta et suinkaan sinä voi todella haluta päästä ystävällisiin
väleihin sen miehen kanssa, joka surmasi sisaresi!»
»Sen miehen kanssa, joka nai tyttäreni.»
»Minun täytyy tosiaankin sanoa, että olet jalomielinen!»
»En laisinkaan, sehän on vain aivan luonnollista. Älä ymmärrä minua
väärin, Orestes. Tekosi ovat mielestäni sanomattoman kauheat. Saat
kärsiä niiden vuoksi katkerasti, sen kohtelun vuoksi, joka varmasti
tulee osaksesi useimpain ihmisten taholta, sekä vielä omain ajatustesi
ahdistamana. Minun on mahdotonta sanoin ilmaista kuinka pahoillani
olen tähtesi. Olisin tehnyt mitä tahansa estääkseni sinut ryhtymästä
sellaisiin tekoihin, samoin kuin koetin estää Hermionea menemästä
kanssasi naimisiin. Mutta tehtyä emme saa tekemättömäksi ja nyt olemme
vapaat nauttimaan toistemme ystävyydestä ja tuntemaan toinen toistamme
kohtaan sääliä erehdystemme seurausten vuoksi. Minä puolestani suren
sitä, mitä sinä olet tehnyt, itsesikin vuoksi. Mitä paremmiksi
ystäviksi tulemme, sitä enemmän vielä suren tekojasi. Toivoin, ettei
Hermione olisi ruvennut osalliseksi onnettomuuteesi.»
»En minäkään olisi tahtonut siirtää siitä mitään hänen hartioilleen,
mutta hän halusi sitä itse», sanoi Orestes. »Se onkin jonkin verran
oikeudenmukaista, koska hän on sinun lapsesi, sillä jos nyt kerran
puhumme rikoksistamme, voin aivan hyvin sanoa, että syytän sinua koko
tästä murhenäytelmästä. Isäni toimi veljensä puhemiehenä, kun hän kosi
sinua, ja hän oli mielestään aina velvollinen huolehtimaan siitä,
että Menelaos selviytyi kunnollisesti tämän loistavan avioliiton
vaaroista. Kaiken alkusyynä oli — sinun kauneutesi. Agamemnon uhrasi
tyttärensä, jotta laivasto saisi purjetuulta. Minun mielestäni äidillä
oli täysi oikeus luopua hänestä tuon jälkeen. Hän oli mielestään
velvollinen kostamaan lapsensa kuoleman surmaamalla hänet, jos hän
palaisi. Hän ei ollut oikein varma velvollisuudestaan — sen vuoksi
hän ei lähtenyt ajamaan takaa Agamemnonia, mutta siinä tapauksessa,
että isä palaisi, oli hän päättänyt surmata hänet. Olen varma siitä,
että hän oli väärässä, mutta kunnioitan hänen vaikuttimiaan. Sen
vuoksi minusta oli niin kauhean vaikeaa kostaa isän kuolema — mutta
minulla ei tietenkään ollut valitsemisen varaa. Nyt olen taistelussa
surmannut sinun vieraasi. Iphigeneia — Agamemnon — Klytaimnestra —
Pyrrhos. Se on sinun käytöksesi aiheuttama johdonmukainen ja verinen
tapaussarja. Äitini mielestä sinä olit syyllinen. Hän sanoi, että sinä
olit säädyttömän kaunis. Niin oletkin. Mutta hän sanoi myöskin, että
minne tahansa tuletkin, alkavat ihmiset tehdä väärin. Ymmärrän nyt,
että se on hyvinkin mahdollista. Voitko sinä nukkua rauhallisesti? Minä
en voi. Mutta minun tekoni näyttävät sinusta varmaankin mitättömiltä
harrastelijan saavutuksilta. Sen vuoksi voit tervehtiä minua niin
rohkaisevasti. Olet saanut kauheisiin tekoihin monet miehet, jotka
olisivat ilman sinua eläneet tasaisesti ja viattomasti. Kaikki nuo
Troijassa kuolleet miehet — heidän surmatut tai nälkään nääntyneet
lapsensa — ryöstetyt ja häväistyt naiset! Emme voi koskaan tulla
oikein hyviksi ystäviksi. En voi pakottaa itseäni ihailemaan sinun
ihanuuttasi, kun tiedän millaista pahaa se on saanut aikaan.»
»Älkäämme väitelkö sinun mielipiteestäsi, Orestes», sanoi Helena.
»Itsekin olen pääasiassa samaa mieltä. Tuolla tavoin juuri luulinkin
sinun ajattelevan minusta. Missä tahansa olenkin ollut, on onnettomuus
aina seurannut minua. Ilman minua ei isäsi olisi uhrannut omaa lastaan,
sisareni ei olisi surmannut miestään, sinä et olisi tappanut äitiäsi
etkä Pyrrhosta — ja sinä et olisi mennyt naimisiin Hermionen kanssa.»
»Voi, minä olisin joka tapauksessa nainut Hermionen! Se ei ole
onnettomuus, etkä sinä ole siitä vastuussa. Menin Hermionen kanssa
naimisiin siksi, että rakastan häntä.»
»Sitä pidetään tavallisesti hyvänä syynä», sanoi Helena. »Teidän
liittonnehan olikin ennakolta määrätty — sinä olisit mennyt hänen
kanssaan naimisiin välittämättä siitä, kuinka ihailtava hänen äitinsä
oli.»
»Olisin — ja en! Tarkoitan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sillä
tavoin kuin Hermione ja minä, ei sille voi mitään.»
»Sinähän et kai koskaan tavannut Parista? Et tietenkään. Hänellä oli
aivan sama käsitys kuin sinulla.»
»Sinä et varmaankaan ollut hänen kanssaan yhtä mieltä?»
»Olinpa toki.»
»Olet siis myöhemmin muuttanut mieltäsi?»
»En, minulla on yhä edelleen sama käsitys. Sen vuoksi on minusta
hauska kuulla, että rakkaus johti sinut avioliittoon. Pelkäsin, että
syynä siihen olisikin voinut olla Hermione. Hän ei laisinkaan salannut
aikomustaan ottaa sinut miehekseen.»
»Voi, sinä et saa tehdä sellaista vääryyttä! Me —»
»Minkä vääryyden minä olen tehnyt hänelle?»
»Sinä vihjasit, että hän pakotti minut menemään naimisiin kanssaan.»
»Eikö asia sitten ollut niin? Ymmärsin sinun sanoneen, että et voinut
olla menemättä? Hänenkö viehätysvoimansa vai sinun omasi sai sinut niin
kokonaan valtaansa?»
»Kas — sitäkö tarkoitatkin?»
»Mutta minähän en olekaan oikeudenmukainen», jatkoi Helena. »Sinun
viehätysvoimasi tietysti pakotti hänet.»
»Minä en kuvittele olevani millään tavoin viehättävä», sanoi Orestes.
»No, mikä ominaisuus se nyt sitten lieneekin, huomasi Paris sen minussa
ja minä hänessä. Eikö ole kummallista, millä tavoin rakkaus muuttuu
meidän tahdoksemme! Me emme olisi voineet menetellä toisin.»
»Voi, suo anteeksi! Tuollainen teoriahan muuttaisi intohimosi tuota
troijalaista lurjusta kohtaan yhtä pyhäksi kuin mikä muu rakkaus
tahansa on!»
»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain
tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui;
minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit
häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli
aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui
pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi
Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei
olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja
toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli
oikeassa.»
»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua
johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista
onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei
oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»
»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein
tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta
sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn
asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan
asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy
kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi
vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani
asianosaisesta henkilöstä.»
»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät
jäisivät rankaisematta!»
»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään
siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon
pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on
paremmat seuraukset.»
»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta
käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on
rikollinen, kuka ei.»
»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen
voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut
heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi
itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen
velvollisuudentuntoinen poika.»
»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa
minut vimmatun onnettomaksi».
»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan,
että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein
ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun
siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta
ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset
luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa.
Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on
täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme
oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta.
Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun
mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi
oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien
merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai
ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin
tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi.
Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan
olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä
kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne
tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa
sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli
vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa
minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni
Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että
en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi
Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki,
viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen
vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä
ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys
ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin
noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin
tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti,
vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa
kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi
säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»
»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään
miehensä?»
»Se riippuu sekä vaimosta että miehestä», sanoi Helena. »Luulisin kyllä
tuntevani sen erikoistapauksen, jota tarkoitat.»
»Minä ajattelin sinua», sanoi Orestes.
»Ehkäpä minua pitäisi rangaista — kenties olen saanutkin
rangaistukseni, vaikka en Menelaokselta. Hän yllytti ystävänsä
hävittämään Troijan ja surmauttamaan itsensä, mutta täällä me nyt
olemme entisessä kodissamme, hän ja minä. Tiedän, että hän on
mielestään saanut suoritetuksi jotakin, mutta luullakseni on paras olla
kysymättä mitä se on.»
»Miksi niin?»
»Samasta syystä, jonka vuoksi minä en kysy mitä saavutit surmaamalla
äitisi tai mitä hän saavutti surmaamalla isäsi. On ystävällistä kysyä
ihmisiltä vain heidän tarkoituksiaan. Jos me näkisimme tekojemme
todellisen merkityksen, niin ehkä emme voisi siitä selviytyäkään
hengissä.»
»Sinä panet minut peloittavasti ymmälle kaiken puolesta — et voi
arvatakaan kuinka peloittavasti.»
»Varmasti voin», sanoi Helana. »Tein sen oikein harkitusti. Sinä tulit
tänne siinä käsityksessä, että minä olin huono nainen ja sinä itse
jonkinlainen velvollisuuden marttyyri. Itsesi suhteen olit oikeassa.
Olet sen marttyyri, mitä itse käsitit velvollisuudeksi. Samoin äitisi.
Mutta sen jälkeen, mitä minä olen sanonut, et ole siitä niin varma.
Luultavasti yhä vielä pidät minua pahana ihmisenä, mutta niinkuin
huomaat ei sitä ole kovinkaan helppo todistaa, jos alkaisimme siitä
väitellä. Itse olen kauan turhaan koettanut ymmärtää menettelyäni.
Mutta en aio ruveta suremaan mitään entisiä tekojani. Mukaudun siihen
rangaistukseen, joka elämällä on minulle varattuna. Ellei sellaista
tulekaan, olen tyytyväinen siitä, etteivät tekoni olekaan niin pahoja
kuin pelkäsin.»
»Se on hirveän vaarallinen oppi», sanoi Orestes.
»En minä koetakaan käännyttää sinua siihen», sanoi Helena. »Tahdoin
vain selittää oman käsityskantani ja ehkä vähän lohduttaa sinuakin.
Osaksi on meidän tekemämme paha rikosta, osaksi erehdystä. Meidän
erehdystemme pitäisi olla seurauksiltaan vähemmän kohtalokkaita kuin
syntimme, mutta usein saammekin nähdä asian olevan juuri päinvastoin.
Sinä olet minun mielestäni tehnyt muutamia kauheita erehdyksiä, mutta
se ei saa häiritä ystävyyttämme. Sehän on kyllä selvä, että en soisi
sinun niitä tekevän uudelleen.»
»Kaikki mitä sanot tuntuu ystävälliseltä, ja minä olen siitä
kiitollinen, mutta sittenkin se tekee epämoraalisen vaikutuksen», sanoi
Orestes.
»Kenties on asia niin», sanoi Helena. »Semmoinen on parasta mitä voin
tehdä. Meidän välillämmehän ei nyt ole missään tapauksessa kaunaa?»
»Minä en hyväksy käyntiäsi Troijassa enkä kaikkea muuta sellaista»,
sanoi Orestes, »mutta sehän on mennyttä».
»Pelkään, ettei asia ole aivan niin», sanoi Helena.
»Tuo ei oikein kuulosta katuvaiselta», sanoi Orestes.
»Ei toivoakseni», sanoi Helena.
»Menelaoksella luultavasti on kaunaa minua kohtaan, ellei sinulla
olekaan», sanoi Orestes. »Kummallista, että en tullut ajatelleeksi sitä
aikaisemmin! Ei ole mitään hyötyä siitä, että me kaksi teemme sovinnon
keskenämme, jos hän yhä hautoo kostoa.»
»Hän ei ole kostonhaluinen», sanoi Helena. »Hän on kyllä jyrkästi sitä
mieltä, että pahantekijää on rangaistava. Näin ollen voisi luulla hänen
hautovan kostoa, mutta niin ei asia kuitenkaan ole. Tällä hetkellä
hän ei edes suostuisi puhumaan kanssasi, mutta aikaa myöten hän kyllä
taipuu siihen. Oikeastaan hän ihailee sinua — sinä olit alussa hänen
suosikkinsa Hermionen kosijain joukossa.»
»Hermione kertoi siitä minulle. Hän luuli saavansa tukea isältään,
mutta viime aikoina on Hermionesta tuntunut, että Menelaos — no niin,
hän sanoi, että Menelaos oli pettänyt hänet.»
»Hermionen täytyy lakata kuvittelemasta, että ihmiset ovat pettäneet
hänet, kun he vain ovat eri mieltä kuin hän. Luuletko sinä voivasi
tulla toimeen Hermionen kanssa, kun kaikki tämä kohina on tauonnut?»
»Sehän on selvä — tämä kohina, niinkuin sinä sanot, ei ole laisinkaan
kiihoittanut rakkauttamme.»
»Niinkö sinä luulet?» sanoi Helena. »Hermione tahtoo auttaa sinua.
Sinun täytyy alituisesti esiintyä hänen apuaan tarvitsevana.»
»Minun mielestäni sinä ymmärrät väärin meidän suhteemme», sanoi
Orestes. »Me olemme syntyneet toinen toistamme varten. Olin iloinen
voidessani mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Poika parka, siinäkö kaikki?»
»Tarkoitan, että toivoin meidän voivan mennä pian naimisiin, mutta
minulla ei ollut mielestäni minkäänlaisia mahdollisuuksia tarjota
hänelle sellaista kotia kuin hän ansaitsee — minä en varmaankaan saa
enää palata isäni kotiin. Tuon kauhean ottelun jälkeen Pyrrhoksen
kanssa ymmärsin heti, että Hermione joutuisi ikävän häväistysjutun
aiheeksi, ellei hän olisi vaimoni. Oikeastaan hän sen itse
ensimmäiseksi käsitti luonteenomaisella hyväin tapain vaistollaan,
mutta niin pian kun hän mainitsi siitä, tiesin hänen olevan oikeassa.
Olin hänen vuokseen iloinen siitä, että saatoimme mennä naimisiin heti
— vaikka ei tuo ajankohta suinkaan ollut sellainen, jonka mielellään
valitsisi häittensä viettämiseksi.»
»Hän muistuttaa tavattoman paljon Klytaimnestraa», sanoi Helena.
»Et aavistakaan kuinka minua kiusaa tuo väitteesi!» sanoi Orestes.
»Suo anteeksi!» sanoi Helena. »Se oli tahdittomuuttakin pahempaa.»
»Onnettominta siinä on», sanoi Orestes, »että huomasin itse tuon
yhtäläisyyden ja mitä kauheimmalla hetkellä. Kun annoin Pyrrhokselle
kuoliniskun, oli Hermione iloinen. En ole koskaan ennen nähnyt
samanlaista ilmettä kenenkään muun kasvoilla — kuin yhden ainoan
henkilön. Se on vainonnut minua niin kiduttavasti, että alan jo epäillä
järkeni sekaantuneen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Jos minun
on nähtävä äitini ja isäni ja Pyrrhos ympärilläni olevain kasvoilla —
jos kaikki tämä veri myrkyttää pienimmänkin onnenpisaran — Voi, sinä et
saata arvata kuinka kauheaa se on! Enkä voi puhua siltä Hermionelle,
koska se kuuluu häneen itseensäkin ja koska hän ei kuitenkaan voisi
oikein ymmärtää. Hänellä ei näytä olevan pienintäkään epäilystä omain
tekojensa suhteen. Sinä olet ainoa henkilö, jolle olen puhunut tästä,
ja tullessani ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että uskoisin
sinulle tällaisen asian.»
»Olen iloinen siitä, että uskoit sen minulle, Orestes — ja ylpeä sinun
luottamuksestasi. Jos on järkkyneen mielen merkki huomata yhtäläisyys
Klytaimnestran ja Hermionen välillä, on minun mieleni ollut kauan
järkkynyt. Hänellä on yhtä jyrkkä mielipide kuin tädilläänkin kaikista
asioista, joita hän ensinkään huomaa. Hermionessa ei ole minkäänlaista
valon ja varjon vaihtelua. Voin kuvitella hänet joko menemässä
naimisiin miehen kanssa tai surmaamassa hänet, mutta en minkäänlaista
välimuotoa. Hän on järkkymätön, jos kerran tuntee vastenmielisyyttä
jotakin kohtaan. Erään palvelijattareni petti äskettäin häpeämättömän
halpamainen rakastaja, ja kun me saimme tietoomme, että tyttö saisi
lapsen, vaati Hermione tyttöä ajettavaksi häpeällä pois.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes. »Minun täytyy sanoa,
että olin siinä asiassa aivan samalla kannalla kuin Hermione. Onhan
vapaamielisyydelläkin jonkinlaiset rajansa.»
»Sitä mieltä olen minäkin aina ollut», sanoi Helena. »Sinun ja
Hermionen täytyy muodostaa itsenäisesti mielipiteenne näissä asioissa,
mutta olet oikeassa väittäessäsi, että Hermione muistuttaa äitiäsi.
Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollutkaan minun kaltaiseni.»
»Ei pienimmässäkään määrin!» sanoi Orestes.
»Muutamissa suhteissa hän muistuttaa isäänsä», jatkoi Helena, »ja
minä toivon, että sinä tekisit kaiken voitavasi saattaaksesi nuo
kaksi jälleen yhteen. Menelaos on kiintynyt häneen — hän rakastaakin
tytärtään eniten maailmassa. Sellainenhan on usein isäin ja tyttärien
suhde. Menelaos koetti ehkäistä Hermionea menemästä naimisiin sinun
kanssasi, ja siitä tyttö loukkaantui. Koska sinä nyt olet saanut
Hermionen, on sinulla varaa esiintyä jalomielisenä ja lepyttää heidät.
Ei olisi hyväksi Hermionelle eikä Menelaokselle tuntea toinen toistaan
kohtaan kaunaa koko loppuikänsä.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes, »ja tietysti haluan
taipua kaikkeen mikä suinkin on oikein, mutta minun täytyy sanoa,
ettei ole helppo unohtaa niitä solvauksia, joita Menelaos on lausunut
minusta. Hänellä on Hermionen sanain mukaan kiivas luonne, ja kun
hän kerran on saanut jotakin päähänsä, ei hän luovu siitä. Hermione
pahoittelee tuota piirrettä, joka on hänen käsityksensä mukaan suurin
syy heidän epäsopuunsa. En ymmärrä mitä voisin tässä vaiheessa tehdä.
Jos Menelaos on väärässä, pitäisi hänen tosiaankin tehdä ensimmäinen
lähentymisyritys. Enhän minä voi pyytää anteeksi niitä epämiellyttäviä
huomautuksia, joita hän on tehnyt minusta.»
»Ehkäpä tilanne on toivoton», sanoi Helena. »Suo anteeksi, että
mainitsin siitä. Mutta kenties sinun on mahdollista lähestyä Menelaosta
— tai Hermionea, kumpaa nyt itse pidät parempana — ja saada aikaan
sovinto. Jollet sinä sitä voi, niin ei kukaan. Luotan taitavuuteesi.»
»Se on vaikeaa, niinkuin sanot, mutta tietysti teen parhaani», sanoi
Orestes.