»Onko äiti täällä?» sanoi Hermione. »Kas, siinähän sinä oletkin! Isä,
nyt on tapahtunut kerrassaan kauhea asia, ja j minä tahdon puhua siitä
sinulle äidin läsnä ollessa. Adraste, tuo tyttö, saa lapsen!»
»Tiedän sen», sanoi Menelaos.
»Tiedätkö? Ja sinä voit sallia sellaista tapahtuvan talossasi ja olla
vain noin rauhallinen. Moitin mielessäni äitiä rientäessäni kotiin —
mutta sinä olet siis tietänyt sen koko ajan!»
»Hermione, sinun ei pitäisi puhua noin isällesi», sanoi Helena. »Tämä
ei ole ensimmäinen kerta, jolloin minulla on aihetta moittia sinun
käytöstäsi.»
»Tässä talossa on pahempiakin asioita kuin minun käytökseni», sanoi
Hermione, »ja vaikkapa ne eivät loukkaisikaan sinua ja isää, loukkaavat
ne minua. Jos tuo tyttö saa jäädä meille tällaisen paljastuksen
jälkeenkin, kieltäydyn minä asumasta täällä.»
»Minne sinä lähdet?» kysyi Helena.
»En tiedä — ehkäpä Oresteen luokse, jonne velvollisuuteni näyttää
minua kutsuvan. Hänelle minusta voi olla hyötyä — täällä minua ei
laisinkaan tarvita. Olen koettanut käyttäytyä kunnioittavasti ja
tottelevaisesti molempia vanhempiani kohtaan, mutta me olemme verraten
vieraita toisillemme, ja suhteemme on pohjaltaan väärä. Teidän asianne
sotkeutuvat yhä enemmän ja nähtävästi aivan toivottomasti, mutta te
ette näytä kaipaavankaan muuta. Kunniallisinta mitä voin tehdä on mennä
heti naimisiin Oresteen kanssa ja aloittaa aivan alusta terveitten
ihmisten yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.»
»Tuon laatuinen puhe on kerrassaan loukkaavaa, tyttö», sanoi Menelaos.
»En tarkoita sinun puhuttelutapaasi minua kohtaan. Huolestuttavinta
minusta on se, että sinulta puuttuu myötätuntoa onnettomuuteen
joutuneita ihmisiä kohtaan. Äidilläsi ja minulla on viime aikoina
ollut suuria suruja, jotka eivät ole omaa syytämme — kerrassaan kurjia
suruja. Onneksi voimme kestää ne ilman sinun apuasi, mutta jos olisit
niin terveluontoinen kuin soisit olevasi, niin olisit surullinen meidän
vuoksemme etkä haastaisi meitä vastaamaan niistä. Adrasten kohtalo on
uusin onnettomuutemme. En ole vastuussa hänestä, niinkuin sinun olisi
pitänyt tietää, jos vain olisit hetkisenkään malttanut mielesi —»
»Todista se siis», sanoi Hermione. »Aja hänet talosta!»
»Tarkoitatko, että hänet on ajettava ulos nääntymään nälkään tai
kuolemaan surusta?» sanoi Helena.
»Niin, sitä tarkoitan», sanoi Hermione.
»Olen jo aikaisemmin toisinaan huomannut, että muistutat tätiäsi»,
sanoi Helena, »mutta en koskaan ennen ole todennut yhtäläisyyttä niin
selvästi».
»Se yhtäläisyys ei herätä laisinkaan mielenkiintoani, enkä osaa
ihailla kykyäsi ohjata keskustelua toiseen suuntaan», sanoi Hermione.
»Tällaisen asiantilan paljastuminen meidän talossamme on tehnyt
lopun kärsivällisyydestäni. Se oli jo arveluttavaa, kun sinä lähdit
Troijaan Pariksen kanssa, ja paha oli sekin, että palasit ja väitit
itsepintaisesti olleesi siellä ja tehneesi kaikki ne rikokset ja
erehdykset, joista sinua syytettiin. Mutta joka tapauksessa oli kaikki
tuo tapahtunut kaukana täältä, eikä ihmisten ollut pakko uskoa pahinta,
elleivät itse tahtoneet. Mutta tuo tyttö on käyttäytynyt häpeällisesti
täällä, jossa ei voi salata naapureilta yhtään ainoaa asiaa. Siitä
asti kun hän saapui on hän hakkaillut Damastoria, joka oli täysin
turmeltumaton ja kiltti poika, kunnes Adraste johti hänet harhaan. En
ymmärrä miksi meidän pitäisi antaa hyvä nimemme — minä en ainakaan anna
omaani — suojelemaan häntä ja hänen alhaisia vaistojaan!»
»Oletko puhellut hänen kanssaan sen jälkeen kun kuulit tuon uutisen?»
sanoi Helena.
»En tahtoisi kenenkään näkevän minua puhelemassa hänen kanssaan!»
»Tee se sitten salaa. Siitä olisi hyötyä sinulle — ja kenelle tahansa
meistä. Sinä et voi kuvitella itseäsi hänen sijaansa, eikö niin?
Sellaisen miehen hylkäämänä, johon olet luottanut — esimerkiksi
Oresteen — ja kaikkien puheenaiheena?»
»Minun on tosiaankin mahdotonta kuvitella sellaista», sanoi Hermione.
»Et suinkaan sinäkään voi?»
»En minä koetakaan», sanoi Helena. »Tarkoitukseni on vain saada
sanotuksi, ettei Adraste osannut etukäteen enemmän kuin sinäkään
kuvitella itseään tuommoisen onnettomuuden kohtaamana. Sellaista on
elämä, tyttäreni. Useimmat meistä ovat toisia kohtaan kovasydämisiä
siitä syystä, että heillä on niin vähän mielikuvitusta.»
»Varoititko häntä tällaisesta mahdollisuudesta silloin, kun kehoitit
häntä varjelemaan elämänrakkauttaan?» sanoi Hermione.
Menelaos nauroi.
»Varoitin häntä rakastumasta Damastoriin», sanoi Helena, »aivan samoin
kuin olen koettanut opettaa sinua rakastamaan elämää ja neuvonut
olemaan rakastumatta Oresteeseen. Te olette kumpikin, vaikkakin eri
tavoin, luulleet ymmärtävänne asian minua paremmin.»
»On jonkin verran eroa Oresteen ja Damastorin välillä», sanoi Hermione.
»Mutta ei lähimainkaan tarpeeksi», sanoi hänen isänsä. »Myönnän, että
Adrasten pitäisi jollakin tavoin vetäytyä syrjään tästä julkisesta
asemasta, jossa hän on täällä. Puhelin siitä parast'aikaa äitisi kanssa
sinun sisään tullessasi. Mainitsin hänelle myöskin, että Pyrrhos
on ottanut vastaan kutsumme ja tulee pian. Aiomme lykätä vierailun
tuonnemmaksi. Mutta jos hän tulee, tahdon, että kohtelet häntä
mahdollisimman ystävällisesti. Sinun ei tarvitse tavata häntä kovin
paljon, mutta hänellä täytyy kotiin lähtiessään olla meistä edullinen
käsitys. Nimittäin, jos hän tulee.»
»Minua ilahduttaa, että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, ettei
hän tule», sanoi Hermione. »En tahdo tavata häntä. Eteoneus ymmärtää
häntä ja Adraste ja äiti, mutta minulla ei ole mitään yhteistä hänen
kaltaistensa kanssa. En suoraan sanoen tahdo tavata häntä, vaikka hän
tuleekin tänne!»
»Sinä suostut, jos minä käsken!» sanoi Menelaos.
»Isä, älä vaadi sitä minulta», sanoi Hermione. »Minusta olisi ikävä
olla tottelematta sinua, mutta mikään ei saisi minua taivutetuksi
puhelemaan tuon miehen kanssa. Sillä minun kannaltani joka ainoa sana,
jonka lausuisin, tuntuisi petokselta.»
»Petokselta ketä kohtaan?» kysyi Helena.
»Orestesta. Isän pitäisi sanoa Pyrrhokselle, että olen kihloissa
Oresteen kanssa. Arvaan, että Pyrrhos etsiskelee itselleen vaimoa, ja
siveellisen velvoituksen nojalla olen minä tavallaan naimisissa.»
»Voimme nyt kerta kaikkiaan puhua tämän asian selväksi», sanoi
Menelaos. »Et suinkaan sinä ole naimisissa Oresteen kanssa, vai kuinka?»
»En vielä», sanoi Hermione.
»Enkä minä tahdo loukata sinua kysymällä oletko sivuuttanut tavalliset
muodollisuudet samoin kuin Adraste. Hyvä on. Ole hyvä ja paina
mieleesi, että jolleivät asianhaarat suuresti muutu, emme pidä
Orestesta sopivana aviomiehenä sinulle. Olemme kokonaan luopuneet siitä
avioliittosuunnitelmasta. Sinä et ole sidottu kehenkään, ja jos tapaat
Oresteen salaa ilman minun lupaani, haastan hänet vastaamaan asiasta ja
samoin sinutkin!»
»Menelaos», sanoi Helena, »etkö luule, että me ajamme tätä asiaa
väärällä tavalla? Sinä ja minä emme toivo Hermionen menevän naimisiin
Oresteen kanssa, mutta turha on kieltää tyttöä siitä. Hän ei ole enää
lapsi. Hän voi suoraan sanoen alkaa pian osoittaa todellisia ikäneidon
ominaisuuksia. Ja jos lausut uhkauksia, täytyy sinun myöskin toteuttaa
ne.»
»Tietysti minä ne toteutan!» sanoi Menelaos. »Tähän asti olen ollut
liian lempeä, mutta minä olen oppinut läksyni. Sinä teet aina oman
mielesi mukaan. Jos nyt Hermione alkaa jäljitellä sinua siinä
suhteessa, häviää viimeinenkin jälki hyvästä kodista.»
»Minä en jäljittele äitiä — on väärin viitatakaan mihinkään
sellaiseen», sanoi Hermione. »Pidän vain sanani sille yhdelle ainoalle
miehelle, jonka kanssa olen kihloissa. Koetan jossakin määrin noudattaa
soveliaisuuden vaatimuksia.»
»Joutavia!» sanoi Helena. »Et tarkoita, mitä sanot, tai et ymmärrä,
mitä sanot. Jos olet päättänyt mennä Oresteen kanssa naimisiin
täyttääksesi soveliaisuuden vaatimukset, niin jätä koko asia sikseen.
Mies ei pyydä sopivaisuutta — hän pyytää rakkautta.»
»Tuskin minun on tarpeellista sanoa, että rakastan häntä, mutta minun
täytyy selvästi muistuttaa sinulle, äiti, että Oresteen ja minun
rakkauteni ei ole sitä lajia, että se olisi välttämättä ristiriidassa
soveliaisuuden kanssa. Salli minun huomauttaa sinulle, että koetan
pitää kiinni siitä, mitä olen aina ihaillut. Minä en ole muuttunut enkä
voi sanoa sinunkaan muuttuneen, mutta isä on. Muutamia viikkoja sitten
hän antoi minun mielipiteilleni täyden tunnustuksen; nyt hän kannattaa
kaikessa sinua. Onhan hänellä täysi oikeus hyväksyä sinun käsityksesi,
jos suinkin voi. Mutta minua ei pitäisi ahdistaa vain sen vuoksi, etten
voi muuttua.»
»Niin, viime viikkojen aikana on suhtautumiseni Oresteeseen muuttunut»,
sanoi Menelaos, »ja jos sinä et kykene ymmärtämään miksi, olen
suruissani sinun tähtesi. Luulet äitisi vaikutuksen saaneen aikaan
tämän käänteen. Sinun käsityksesi soveliaisuudesta sallii sinun jättää
kokonaan huomioon ottamatta sen seikan, että Oresteen äiti on surmannut
minun veljeni. Sellainen tekee lopun kaikkein ystävällisimmistäkin
suhteista. Et ole kovinkaan herkkätunteinen, Hermione, sillä muuten et
niin välttämättä tahtoisi mennä naimisiin tuohon sukuun kuuluvan miehen
kanssa.»
»Olen tarpeeksi herkkätunteinen surrakseni tuota murhaa, mutta —»
»Olen kiitollinen, että myönnät edes sen», sanoi Menelaos.
»Jos olet ivallinen, en aio jatkaa!» sanoi Hermione.
»Älä jatka», sanoi Helena. »Nyt on jo puhuttu tarpeeksi. Mutta yhtä
asiaa tahtoisin kysyä sinulta — Adrasteen palataksemme. Kun juuri tulit
sisään, sanoit rientäneesi kotiin mahdollisimman nopeasti uutisen
kuultuasi. Kuka sen kertoi sinulle?»
»Kharitas», sanoi Hermione. »Hän ei kertonut sitä juorutakseen, vaan se
pääsi hänen huuliltaan aivan luonnollisesti. Poikkesin hänen luokseen
hetkiseksi, ja hänen täytyi selittää Damastorin poissaolo. Hän on hyvin
katkera tästä jutusta. Asiahan näyttää olevan niin, että sinä veit
sinne Adrasten eräänä päivänä, jolloin hän tapasi Damastorin.»
»Helena», sanoi Menelaos, »sinä vakuutit minulle, ettei Kharitas
puhuisi asiasta!»
»En osannut arvioida hänen soveliaisuusvaistoaan kyllin suureksi»,
sanoi Helena. »Hän siis kuvaili sinulle noin Adrasten luonteen!
Mainitsiko hän sanallakaan, että Damastor mahdollisesti on myöskin
osaltaan syyllinen?»
»Luonnollisesti ei!» sanoi Hermione. »Mahdotontahan on moittia noin
kokematonta nuorukaista, joka on joutunut sellaisen henkilön käsiin.
Tuon tapaiset naiset voivat tehdä miehestä mitä haluavat.»
»No, tuskinpa sentään!» sanoi Menelaos. »Se riippuu miehestä.»
»Ja naisesta», sanoi Helena. »Jatka vain, Hermione — mitä muuta
Kharitas sanoi?»
»Hän sanoo, että kaikki on sinun syytäsi. Heti kotiin palattuasi, sanoo
hän, menit hänen luokseen —»
»Minäkö ensin hänen luokseen!»
»Ja kerroit peittelemättä millaiset siveelliset käsitykset sinulla oli
näissä asioissa. Jos hän olisi ymmärtänyt kuinka vakavasti tuon kaiken
tarkoitit, sanoo hän, olisi hän ollut varuillaan. Sanoit hänelle,
että Damastorin pitäisi rakastua ensimmäiseen kohtaamaansa kauniiseen
tyttöön, ja sinulla oli silloin Adraste mukanasi houkutellaksesi
poikaa.»
»Sehän merkitsisi samaa kuin että Adraste oli ensimmäinen kaunis tyttö,
jonka Damastor oli tavannut. Sinua lukuunottamatta tietysti. Samalla
Kharitas kertoi minulle, että Damastor oli mieltynyt sinuun.»
»Sitä hän ei ole voinut sanoa — Damastor ei ole koskaan välittänyt
minusta.»
»No niin, mitä muuta Kharitas sanoi?»
»Tärkeimmän olen jo luullakseni kertonutkin — hän esitti sen hyvin
taitavassa muodossa.»
»Luultavasti hän on unohtanut pari asiaa, jotka mainitsin
hänelle», sanoi Helena. »Huomautin, että hänen halunsa säilyttää
Damastor ulkonaisesti kunnioitettavana luultavasti tekisi pojasta
epäsiveellisen. Eikö hän puhunut siitä mitään? Sepä kummallista!...
Minkä vuoksi hän kuvittelee minun tahtoneen vietellä hänen poikaansa
Adrasten avulla?»
»Mieluummin olisin vastaamatta siihen kysymykseen», sanoi Hermione.
»Vastaa nyt joka tapauksessa», sanoi hänen isänsä. »Asia kiinnostaa
minua.»
»No niin, hän selitti asian suoraan sanoen samoin kuin sinäkin isä,
kun puhelimme jonkin aikaa sitten. Hän sanoi sen johtuvan äidin iästä.
Hän sanoi, että määrätyn tyypin naiset koettavat vanhemmiksi tultuaan
viehättää toisten välityksellä.»
»Tuo sopii kyllä Kharitaksen sanomaksi, mutta ei isäsi.»
»Isä sanoi juuri niin — etkö sanonutkin?»
»Hän ei ole voinut sanoa niin eikä hän ajattelekaan niin», vastasi
Helena. »Jos Pyrrhos tulee, vaatii isäsi minua välttämättä pysymään
omissa huoneissa. Isäsi silmissä voin kenties jonakin päivänä ruveta
toimimaan toisten välityksellä, mutta en vielä.»
»Se oli minun käsitykseni», sanoi Hermione. »Minä sanoin isälle niin.»
»Tietysti se minua imartelee, kun te naiset väittelette siitä, mitä
minä sanon ja ajattelen», virkkoi Menelaos, »mutta tällä hetkellä
minua kiinnostaa enemmän se, mitä Kharitas sanoo. Saan sillä tavoin
ulkokohtaisen kuvauksen kodistani.»
»Hän ei puhunut tästä kodista», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan
äidistä ja sitten tietenkin Damastorista ja tuosta tytöstä».
»Me tiedämme mitä hän sanoi tytöstä. Mihin toimenpiteisiin hän nyt
aikoo ryhtyä lapsenlapsensa vuoksi?» kysyi Helena.
»Minkä vuoksi?»
»Pianhan syntyy lapsi, ja Kharitas on sen isoäiti. Etkö sinä ole
ymmärtänyt koko asiaa? Kharitas kyllä on ymmärtänyt — siitähän kenkä
juuri puristaakin. Hänen mieltään kiinnittää ikäkysymys, koska hänestä
tulee ensin isoäiti.»
»Voi, sinä erehdyt kokonaan! Hän ei laisinkaan ajattele tuota lasta
omana lapsenlapsenaan. Hän puhui siitä — no, aivan kuin se olisi jokin
tauti. En luule hänen ryhtyvän mihinkään sen hyväksi.»
»Sitä minä aavistinkin», sanoi Helena. »Isäsi ja minä saamme siis
huolehtia lapsesta, ja ehkä se on sille yhtä hyvä.»
»Minä en pane tikkua ristiin sen hyväksi!» sanoi Menelaos. »Sanoinhan
sinulle, että Adrasten täytyy lähteä talosta. Hermione, siitä juuri
puhuin äitisi kanssa, kun sinä tulit sisään.»
»Niin hän puhuikin. Sinähän näet, tyttäreni, kuinka sopimatonta sinun
oli puhutella isääsi sillä tavoin kuin puhuttelit. Hän oli täysin yhtä
mieltä kanssasi. Me emme ole vielä saaneet kylliksi murhista. Sinä ja
Kharitas ja Menelaos, tämän yhteiskunnan kolme tukipylvästä, tahdotte
kaikki surmata Adrasten ja hänen lapsensa. Minä taistelen teitä vastaan
heidän henkensä puolesta. Mutta en vaadi välttämättä, että tyttö on
pidettävä täällä, jos toisenlainen järjestely olisi hänelle parempi.
Voin kuvitella sellaisen järjestelyn. Hän voisi olla Damastorin luona.
Jos Kharitas ilmoittaa meille minne hän on lähettänyt Damastorin,
toimitan Adrasten paikalla sinne.»
»Sitä hän ei koskaan ilmoita sinulle!»
»Luultavasti ei, mutta en ymmärrä miksi hän ei sano sitä,
tyttäreni. Minä en ole mikään tapain tuomari, voit väittää, mutta
minua miellyttäisi parhaiten sellainen kunniallisuus, että tyttö
lähetettäisiin rakastettunsa luokse ja heidät toimitettaisiin
naimisiin. Sinähän kannatat avioliittoa? Sitä juuri nuo nuoret
tarvitsevat.»
»Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan», sanoi Menelaos, »mutta se on
oivallinen ehdotus. Jos saisimme heidät naitetuiksi — ja pois täältä
— niin olisimmepa totisesti hyvin selvinneet hankalasta jutusta.
Voisikohan sen saada järjestetyksi?»
»Hyvin yksinkertaisesti», sanoi Helena. »Hermione näyttää nauttivan
Kharitaksen luottamusta. Minä pysyttelen syrjässä neuvotteluista.
Menköön Hermione Kharitaksen luokse ikäänkuin isänsä lähettämänä ja
luvatkoon, että, jos hän ilmoittaa meille missä Damastor on, toimitamme
Adrasten sinne omalla kustannuksellamme, huolehdimme siitä, että heidät
toimitetaan kunniaallisesti naimisiin, ja annamme heille niin paljon,
että pääsevät elämisen alkuun jossakin etäisessä paikassa, minne eivät
minkäänlaiset juorut kulkeudu heitä häiritsemään.»
»Se on oikein!» sanoi Menelaos. »Minä teen sen.»
»Mutta ettekö te voi ymmärtää Kharitaksen kantaa?» sanoi Hermione.
»Hän tahtoo erottaa heidät ikipäiviksi. Adraste ei voi koskaan tehdä
Damastoria onnelliseksi — tuollainen nainen. Jos Kharitas olisi
tahtonut naittaa heidät, ei hän olisi lähettänyt Damastoria pois. Sinun
suunnitelmasi olisi suurenmoinen Adrastesta, mutta Kharitakselle se ei
kelpaa.»
»Eiköhän se kelpaisi Damastorille?» sanoi Helena. »Hän rakastaa tyttöä,
ja minä otaksun Kharitaksen rakastavan jonkin verran poikaansa — ei
suinkaan voi olla kysymys loukatusta ylpeydestä.»
»Kharitas ei ilmoita missään tapauksessa Damastorin olinpaikkaa», sanoi
Hermione.
»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta
toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me
olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme
tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka
en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä,
jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen
vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä
ominaisuuksia.»
»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas
suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään
sitä häneltä.»
»Miksi et, sanoppas se?» virkkoi Menelaos.
»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön
vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten
kanssa.»
»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi
silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena.
»Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko
esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan
näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän
parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet
vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten
pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet
sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat
toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja
Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin
vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»
»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota
laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»
»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin
kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan —
niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet,
jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen
äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois
väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa
käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin
kunniallisena miehenä?»
»Minä en ole kanssasi yhtä mieltä», sanoi Hermione.
»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi
Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja
Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä
erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja
kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi
kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»
»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi
Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti,
kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja
jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja
eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän
kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut,
että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte
suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte
vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin
kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa
on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin
siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin
tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen
hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota
erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka
halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen
erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen
asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä
mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin
hän!»
»Sinä siis hylkäät vanhempasi toivottomina?» sanoi Menelaos. »Sinä
julkenet tuomita minua, vaikka minulla on nyt hartioillani sekä tämä
että monta muuta huolta, etkä kuitenkaan tee mitä pyydän vapauttaaksesi
minut edes yhdestä surusta. Haluaisinpa nyt tietää kuka tässä on
itsekäs.»
»Sinä olet», sanoi Hermione. »Sinä ja äiti olette keränneet itsellenne
vaikeuden toisensa jälkeen ja toivotte minun auttavan teitä pulasta,
vaikka samalla menettäisin itsekunnioitukseni ja uhraisin omat
periaatteeni. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka puhuisinkin
Kharitaksen kanssa ja samalla menettäisin sen kunnioituksen, jota nyt
nautin — perheen ainoana jäsenenä — moitteettoman käytökseni vuoksi.
Älä kuvittele, että en olisi kiintynyt teihin tai että iloitsisin
lähtiessäni kodistani tällaisesta syystä. Mutta minulla on oikeus olla
oma itseni. Ihmiset, jotka useimmin puhuvat oman elämänsä elämisestä
— niinkuin esimerkiksi äiti — joutuvat tavallisesti sekoittamaan
toisetkin asioihinsa ennenkuin selviävät niistä.»
»Sinä murrat sydämeni», sanoi Menelaos. »En ole tehnyt mitään enkä
pyytänyt sinua tekemään mitään, mikä oikeuttaisi sinut puhumaan noin.
Niin pian kuin suinkin juttelen tästä Oresteen kanssa. Hänen pitäisi
tutustua asiaan meidän kannaltamme. Sinä selostat koko jutun varmasti
oman käsityksesi mukaan.»
»Hermione», sanoi Helena, »ethän sinä halunnut mennä naimisiin
Damastorin kanssa?»
»En suinkaan!»
»En ole koskaan voinut ymmärtää miksi naiset ovat niin kateellisia
sellaisistakin miehistä, joiden kanssa he eivät tahtoisi itse mennä
naimisiin», sanoi Helena. »Enkä myöskään, miksi on helpompi antaa
anteeksi murha kuin kauneus.»