»Saanko tulla sisään?» sanoi Eteoneus. »En tahtoisi häiritä, mutta
huomaan perheen olevan koolla ja kerron uutiseni mieluummin teille
kaikille yhtaikaa.»
»Mitkä uutiset?»
»Orestesta koskevat.»
He katselivat häntä ja olivat vaiti. Hän odotti, että he auttaisivat
häntä kysymyksillään pääsemään alkuun, mutta lopulta hänen oli
kuitenkin itse jatkettava.
»Ne ovat osittain hyviä, osittain huonoja uutisia. Ensinnäkin, tuo
nuori mies on kostanut isänsä kuoleman. Hän on surmannut Aigisthoksen.»
»Se on hyvä!» sanoi Menelaos. »Olinkin varma siitä, että Orestes
selviytyisi yksin tuosta jutusta, ja minulle tuottaa erikoista
tyydytystä, että poika voi huolehtia isänsä muistosta. Se todistaa,
ettei hän ole huonontunut suvustaan. Se oli oikein hyvä uutinen,
Eteoneus.»
»Tavallisesti sinä kerrot meille aina ensin pääpiirteet ja sitten vasta
yksityiskohdat», sanoi Helena. »Saammeko kuulla yksityiskohdatkin?»
»Sanansaattaja kertoi, että Aigisthos oli alkanut hermostua peläten
mahdollista kostoyritystä. Hän ei voinut päästä selville, missä Orestes
oleskeli, ja eli sen vuoksi hyvin epämiellyttävissä tunnelmissa
kuvitellen veitsen millä hetkellä hyvänsä painuvan kylkiluittensa
väliin. Klytaimnestra kesti jännityksen oikein hyvin, tai ehkäpä hän
ei sitä tuntenutkaan, mutta lopulta Aigisthos masentui täydellisesti.
Hän etsi turvaa uskonnosta. Joka aamu hän hiipi kotialttarin ääreen —
muistathan, Menelaos, sen paikan, jossa veljesi raivasi pois muutamia
kallionlohkareita ja valmisti perheelleen pyhäkön. Siellä Aigisthos
tavallisesti uhrasi jonkin pikku eläimen ja rukoili suojelua seuraavaan
aamunkoittoon asti. Klytaimnestra ei mennyt sinne koskaan hänen
kanssaan, sanoi sanansaattaja — hän ei luottanut ensinkään uhreihin.
Niinpä pujahtikin onneton kuningas sinne tavallisesti yksin ennen
kuin ryhtyi hoitamaan päivän tehtäviä. Orestes odotteli piilossa
lähettyvillä, kunnes oli päässyt selville vihamiehensä tavoista. Sitten
eräänä aamuna, kun Aigisthos katseli jännittyneenä liekin suuntaa,
hiipi Orestes hänen viereensä ja hakkasi hänen päänsä poikki. Niin oli
se asia selvä.»
»Tiesin, että tuo poika kyllä näyttäisi kykynsä», sanoi Menelaos. »Tämä
nostaa hänet hyvin korkealle minun silmissäni. Jollei hänen äitiään
olisi —»
»Etkö voi jättää hänen äitiään huomioon ottamatta», sanoi Hermione,
»nyt kun Orestes on käyttäytynyt niin hyvin? Sanoit, että tämä koe
näyttäisi millainen hänen luonteensa on. Ole nyt, isä, rehellinen ja
tunnusta, että olen valinnut itselleni hyvän miehen.»
»Jos tämä todistaa, että hänellä on aviomieheltä vaadittavat
ominaisuudet, niin hän on osoittanut kunnollisuutensa», sanoi Helena.
»Mutta hänhän ei voi käyttää koko elämäänsä murhain kostamiseen, ja
toivon, että jos kerran menet naimisiin hänen kanssaan, teet sen muista
syistä etkä siksi, että hän surmasi Aigisthoksen niin rivakasti. Missä
hän on nyt, Eteoneus? Tahtoisin tavata Oresteen.»
»Hän on minun tietääkseni tulossa tänne», sanoi Eteoneus, »mutta
epäilen, ettei hän tule tähän taloon, ellet lähetä hänelle
nimenomaista kutsua. Hänellä on se käsitys, ettei suku hyväksy häntä,
tytärtäsi lukuunottamatta, ja juuri nyt hän on — no niin, jokseenkin
jännittyneessä ja levottomassa mielentilassa.»
»Voisitko toimittaa hänelle perille varsinaisen kutsun? Jos voit, tee
se välttämättä. Toivothan sinä hänen tulevan, Menelaos, eikö niin?»
»Haluaisin hyvin mielelläni tavata hänet», sanoi Menelaos. »Tuleeko hän
tuomaan takaisin sen asevarustuksen, jonka lainasit hänelle, Eteoneus?
Se oli minun parhaani.»
»Kyllä hän varmasti toimittaa sen takaisin, Menelaos. Luullakseni hän
on luotettava sellaisissa asioissa. Tietysti hän tahtoo mahdollisimman
pian pyrkiä pois tuolta paikalta, ja tänne hän tietenkin kaikkein
luonnollisimmin rientää.»
»Orestes ei tosiaankaan voi haluta jäädä pitkäksikään ajaksi äitinsä
läheisyyteen», sanoi Helena. »Tämän huonommin ei Klytaimnestralle olisi
voinut käydä — hänen rakastajansahan on surmattu juuri sillä alueella,
jossa Klytaimnestra oli mielestään niin vaikutusvaltainen!»
»Annatko nyt suostumuksesi avioliittoon?» sanoi Hermione.
»En», sanoi Menelaos. »Myönnän, että se asiain näin ollen olisi aivan
paikallaan, mutta sittenkin minusta tuntuu kuin hän ei olisi sinulle
sopiva mies. Eteoneuksen kertoessa meille tätä uutista olen koettanut
päästä selville, miksi sydämeni on niin alakuloinen. Iloitsen kostosta,
mutta luultavasti johtuukin surumielisyyteni siitä, että tiedän sinun
nyt tahtovan mennä naimisiin Oresteen kanssa — mikään muu ei voisi
muuttaa mieltäni näin ahdistetuksi. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt
parhaan ystäväni, eikä Aigisthos ollut ystäväni.»
»Eteoneus», virkkoi Helena, »mitä Klytaimnestra sanoi?»
»Ei mitään.»
»Mitä hän sitten teki?»
»Ei mitään.»
Helena katseli Eteoneusta niin kiinteästi, että toiset alkoivat
katsella Helenaa ja huomasivat hänen kalvenneen.
»Sinulla on huonojakin uutisia», sanoi Helena. »Kerro meille kaikki.»
»Huomaan sinun arvanneen mitä muuta on tapahtunut», sanoi Eteoneus, »ja
sen vuoksi minun on nyt jo helpompi kertoa. Klytaimnestra on kuollut.»
Helena nousi seisomaan ikäänkuin olisi aikonut poistua toisten luota.
Sitten hän jäi seisomaan liikkumatta paikalleen toisten puhellessa.
»Sen vuoksi Orestes sai asian hoidetuksi niin vähällä melulla», sanoi
Menelaos. »Olenpa varma siitä, että Klytaimnestra olisi kyllä ollut
varuillaan, jos hän olisi elänyt silloin.»
»Ei ole ihmekään, vaikka Aigisthos rupesi uhraamaan hänen kuoltuaan. He
varmaankin rakastivat todella toisiaan», sanoi Hermione. »Kuinka hän
kuoli, Eteoneus?»
»Orestes surmasi hänet.»
»Ei!» huudahti Hermione.
»Hän surmasi Klytaimnestran.»
»Eihän äitiään!»
»Oman äitinsä.»
»Orestes!»
»Helena», sanoi Menelaos, »tämä on paljon pahempi asia kuin veljeni
kuolema. Tällaista rikosta ei anneta anteeksi taivaassa eikä maan
päällä. Orestes on kadotettu sielu. Klytaimnestra oli häneen verrattuna
hyvä nainen. Toivottavasti en enää koskaan näe —»
»Hermione varmaankin pyörtyy nyt», sanoi Helena.
»Ei minulla ole hätää», sanoi Hermione. »En moiti sinua, isä — mutta
se on mahdotonta — vaikkapa olisin nähnyt hänen tekevän sen, sanoisin,
että se on mahdotonta. Orestes rakasti häntä, ja hänellä oli hyvin
vakava käsitys pojan velvollisuuksista äitiään kohtaan — se on aivan
yksinkertaisesti mahdotonta!»
»Jos tarkoitat, ettei hän tehnyt sitä, olet väärässä», sanoi
Eteoneus. »Hän surmasi äitinsä. Hänen pojanvelvollisuutensa joutuivat
ristiriitaan, ja hän kosti joka taholle. Hän tietää, ettet sinä
pidä siitä — kukaan ei sitä näytä hyväksyvän. Sen vuoksi hän ei ole
kovinkaan halukas tulemaan tänne.»
»Hän ei voi tulla tänne koskaan», sanoi Menelaos. »Vaimoni tietää
kuinka vaikea olisi ollut kohdata veljeni murhaajaa, eikä Helenaa
koskaan pyydetä ottamaan tässä talossa vastaan poikaa, joka on
surmannut oman äitinsä, hänen sisarensa. Se avioliittohanke on nyt
kerta kaikkiaan rauennut. Otaksun nyt, että peruutat Oresteelle
suunnittelemasi kutsun, Helena.»
»Vain toistaiseksi», sanoi Helena. »Olen suruissani Oresteen vuoksi.
Mitä muita tunteita sydämessäni liikkuukaan, olen pääasiassa
murheellinen vakavan ja tyhmän pojan vuoksi, joka voi ryhtyä sellaiseen
tekoon muka lapsen velvollisuuden pakottamana. Hän on kadotettu sielu,
Menelaos, mutta en toivo hänen tulevan sen kadotetummaksi kuin on
välttämätöntä. Koeta kuvitella mielessäsi miltä hänestä tuntuu sitten
kun todella ymmärtää mitä on tehnyt! Ehkä meidän pitäisikin lähettää
hänelle kutsu mieluummin nyt kuin myöhemmin. Niin, lähetä kutsu
hänelle, Menelaos!»
»Sitä pyyntöä en voi täyttää», sanoi Menelaos.
»En minäkään», sanoi Eteoneus. »Nämä uudenaikuiset aatteet johtavat
liian kauas. Aigisthoksen surmaaminen oli tietysti vain aivan
asianmukaista, mutta kun voidaan murhata oma äitikin — minä en avaa
porttia sellaiselle miehelle, joka on surmannut oman äitinsä.»
»En minäkään toivo hänen tulevan», sanoi Hermione. »Hänen olisi liian
vaikea kestää sitä, että kaikki talon ihmiset katselisivat häntä. Minun
on varmaankin paras tavata hänet ensin kahden kesken.»
»Sinä et saa tavata häntä missään», sanoi hänen isänsä. »Tälle
perheelle ei Orestes enää ole olemassa... Kunpa se vain ei olisi liian
myöhäistä!... Kun tämä kauhun tunne on vähän asettunut, lähetämme
uudelleen sanan Pyrrhokselle, ja jos hän on sellainen kuin äitisi
otaksuu, saat mennä naimisiin hänen kanssaan. Mahdollisesti hänessä on
pari vikaa, mutta me emme voi enää olla kovin vaateliaita. Näkisinpä
tosiaankin mielelläni sinun solmivan avioliiton Pyrrhoksen kanssa — se
parantaisi meidän asemaamme maailman silmissä.»
»Aioin myöskin kertoa sinulle sen uutisen, että Pyrrhos luultavasti
saapuu tänne päivän parin kuluttua», sanoi Eteoneus. »Hän lähti
pikemmin kuin olimme osanneet odottaakaan, ja minä kielsin
sanansaattajaamme sinun ohjeittesi mukaan palauttamasta häntä takaisin,
jos hän oli ennättänyt yli puolimatkan.»
»Minä kai poistunkin nyt», sanoi Hermione. »Päätäni alkaa pakottaa
kovasti, ja minun täytyy olla yksin vähän aikaa.»
»Ennenkuin lähdet», sanoi Eteoneus, »pitää minun kertoa sinulle vähän
Oresteesta. En ihaile tuota nuorukaista suurestikaan, mutta totuuden
nimessä on mainittava, ettei hän kenties itse suorittanut varsinaista
murhaa. Tarinasta on sellainenkin muunnos, että hän ei tahtonut itse
surmata äitiään, vaan seisoi vain vieressä ja katseli kuinka teko
suoritettiin.»
»Voi, jospa se olisikin totta!»
»Minä en näe siinä mitään eroa», sanoi Menelaos. »Hän oli joka
tapauksessa mukana rikoksessa.»
»Niin», sanoi portinvartija, »ei siinä ole suurtakaan eroa, mutta
ajattelin vain, että ehkäpä se vähäinenkin ero lohduttaisi Hermionea.»
»Jollei hän surmannut Klytaimnestraa», sanoi Helena, »niin kuka sen
teki?»
»Oresteen sisar Elektra.»
»Et suinkaan tarkoita, että hän antoi sisarensa tehdä sen puolestaan?»
sanoi Menelaos.
»Se on vain huhupuhetta — sanansaattaja väitti, ettei kukaan tarkoin
tiedä kuinka se tapahtui. Näes, Elektra ei ole asunut yhdessä äitinsä
ja Aigisthoksen kanssa — riippuiko se sitten heistä vai tytöstä
itsestään, sen saat itse arvata. Niin pian kuin Orestes oli surmannut
Aigisthoksen, riensi hän siihen pikku taloon, jossa Elektra asui —
luullakseni hän oli naimisissa tai jotakin siihen tapaan. Muistelen,
että hänessä joka tapauksessa oli jotakin omituista — ja Elektra oli
pyytänyt äitiään sinä aamuna varhain käymään luokseen. Klytaimnestra
tuli epäilemättä laisinkaan mitään pahaa tuossa vieraanvaraisessa
kutsussa. Elektra lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kutsui
hänet sitten sisään, jossa Orestes oli piiloutuneena, ja siellä he
surmasivat hänet. Kumpi sen varsinaisesti teki, sitä saat kysyä
Oresteelta.»
»Älä kerro meille enää mitään!» sanoi Menelaos. »Mitä pitemmälle
pääset, sitä huonompia ovat uutisesi. He pettivät hänet
vieraanvaraisuuden varjolla. He pyysivät hänet tyttären kotiin
surmatakseen hänet siellä! Ei voi ajatella ainoatakaan syntiä, jota
he eivät olisi tehneet! Ensi sijassa on kunnioitettava vanhempia
kaikkein sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat eläimiä korkeammalla.
Seuraavassa sijassa on velvollisuus vierasta kohtaan.»
»Tuo oli Oresteenkin käsitys kauan sitten, niinä aikoina, jolloin minä
en tahtonut päästää häntä sisään», sanoi Eteoneus. »Hänen mielestään
me olimme täysin turmeltuneita, koska emme olleet vieraanvaraisia.
Mutta ajattelenpa millä tavoin hän ja hänen sisarensa antoivat anteeksi
rikoksen vieraanvaraisuutta vastaan, olihan heillä kummallakin veres
muisto siitä tavasta, jolla Klytaimnestra otti Agamemnonin vastaan
hänen palatessaan Troijasta. Klytaimnestrahan suoritti kaikki
ystävällisen emännän velvollisuudet. Toisaalta taas saattoi väittää,
että Agamemnon oli isäntä talossa ja etteivät vieraanvaraisuuden
vaatimukset ulottuneet häneen.»
»Eteoneus», sanoi Helena, »mitä syytä sinulla on luulla, että Elektra
suoritti murhan?»
»No niin, sellainen käsitys muodostui niistä sanoista, jotka Elektra
lausui jälkeenpäin. Kun kosto oli täytetty, veivät he Aigisthoksen ja
Klytaimnestran ruumiit ulos ja kutsuivat ihmiset koolle kertoakseen
heille mitä oli tapahtunut — he nähkääs noudattivat Klytaimnestran
antamaa esimerkkiä. Mutta kun ihmiset oli saatu koolle, eivät Orestes
ja Elektra voineetkaan vapautua siitä ajatuksesta, että heidän edessään
makasi äiti vainajana. He lysähtivät kumpikin ihan kokoon. Elektra
oli vielä huonommassa kunnossa kuin veljensä, ja he syyttivät itseään
julkisesti. Sanansaattaja kertoi, että sitä oli kauhea kuunnella.
Elektra toisti toistamistaan, että hän sen oli tehnyt, ja vaikka
Orestes väitti olevansa osallinen rikokseen, ei hän vastustanut
Elektraa sen enempää. Mutta onhan mahdotonta nojautua sellaisella
hetkellä lausuttuihin sanoihin.»
»Isä», sanoi Hermione, »minä uskon, että Elektra teki murhan. Hän
ainakin yllytti Orestesta. Se ei ole Oresteen tapaista. Hän tarjoutuu
ritarillisesti vastaamaan rikoksesta osittain, mutta siitä olen varma,
ettei hän ole sitä tehnyt. Asia ei voi olla niin hullusti kuin alussa
näytti.»
»Se on niin hullusti, että en ikipäivinä salli Oresteen astua
kynnykseni ylitse», sanoi Menelaos. »Sinä koetat yhä vain keksiä
puolusteluja hänelle, mutta niin on kuitenkin asia, että hän surmasi
äitinsä. Jos sinulla on rinnassasi edes joitakin niitä luonnollisia
vaistoja, jotka ilmaisevat eron oikean ja väärän välillä, niin tiedät
Oresteen tehneen rikoksen — niin suuren, että hän on tästä lähtien
menettänyt paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Et suinkaan sinä enää
ajattele häntä miehenäsi, vai kuinka?»
»Tietysti. Hän on mieheni.»
»Hermione, älä sano minulle, että tahdot mennä naimisiin sellaisen
miehen kanssa, joka on surmannut äitinsä!»
»Minä menen naimisiin hänen kanssaan.»
»Voiko minun lapsellani olla niin halpamainen sielu? Älä sano niin,
Hermione — ajattele mitä sanot! Hänen vaimonsa on näet sama kuin
hänkin, osallinen hänen rikoksestaan, ikuisesti kirottu. Et voi koskaan
astua sisään kunnolliseen kotiin, et istuutua aterioimaan ystäväin
kanssa, et edes kuolla rauhassa etkä levätä turvallisesti haudassa. Jos
luulet rakastavasi häntä, niin muista, ettei sinulla saa olla lapsia —
kirouksen täytyy kuolla sinun kerallasi! Voin kuvitella kuinka syvästi
olet järkytetty tästä kauheasta teosta, mutta et vain vielä oikein
käsitä tuota kauhua. Ajattele sitä rauhallisesti muutamia päiviä, niin
huomaat, että minä olen oikeassa.»
»Olet ennustanut minulle totuudenmukaisesti tulevaisuuteni», sanoi
Hermione, »mutta se on sittenkin minun tulevaisuuteni. Kuulun
Oresteelle, hänen kiroukselleen, hänen onnettomuudelleen. En voisi
koskaan kunnioittaa itseäni, jos hylkäisin hänet nyt. Sinä et
tunne häntä niinkuin minä, ja ehkäpä et voisi koskaan ymmärtääkään
hänen tapaistaan luonnetta. Olen kuullut, että sinä olet uskalias
taistelussa, ja äiti taas on uskalias rakkaudessa. On ihmisiä, jotka
ovat uskaliaita velvollisuutensa täyttämisessä — jotka suorittavat
jonkin tehtävän loppuun asti, ei siitä syystä, että se on miellyttävä
tai että he pitävät siitä tai että se tekee ketään onnelliseksi, vaan
siitä syystä, että se on oikein.»
»Sanotko sitä uskaliaaksi velvollisuuden täyttämiseksi, jos ihminen
surmaa oman äitinsä?»
»Ehkäpä, joissakin tapauksissa. Mutta nyt ajattelin itseäni ja
velvollisuuttani Orestesta kohtaan. Noudatan sen kutsua loppuun asti.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka se ei tekisi ketään onnelliseksi, vai
kuinka?»
»Menelaos», sanoi Helena, »puhuit viisaasti sanoessasi, että Hermione
tarvitsee aikaa päästäkseen oikein selville siitä, mitä tämä kaikki
merkitsee. Anna hänelle aikaa. Sinun ei tarvitse kehoittaa häntä
harkitsemaan kaikkea tarkoin. Hänhän ei kuitenkaan voi ajatella mitään
muuta. Muutamain päiväin kuluttua voimme kaikki puhella järkevämmin.
Kaiken tämän jälkeen ei enää mikään voi tuntua kovin suurelta
onnettomuudelta. Mikään uusi tapaus ei voisi enää tuntua kovin pahalta,
ei edes sekään, että Hermione menisi naimisiin Oresteen kanssa. Mutta
Oresteen itsensä täytyy tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle,
ja me voimme odottaa kunnes tapaamme hänet tai kuulemme hänestä
jotakin.»
»Kunnes kuulemme hänestä», sanoi Menelaos. »Hän ei voi tulla tähän
taloon.»
»Luultavasti hän ei missään tapauksessa tulekaan tänne nyt», sanoi
Eteoneus. »Muistelen kuulleeni, että hän aikoo lähteä uskonnolliselle
matkalle, pyhiinvaellusretkelle johonkin pyhäkköön koettaakseen saada
tunnolleen rauhan. Vaihtelu tekee hänelle luultavasti hyvää, eikä hän
voi palata aivan ensi kiireessä. Tavalla tai toisella matkustelevat
sinun omaisesi aika paljon, Menelaos.»
»Se on nyt lopussa», sanoi Menelaos. »On aika asettua paikoilleen,
ja minun ymmärtääkseni pysyy ainakin oma varsinainen perheeni
alallaan. Hermione saa harkita tätä asiaa niin kauan kuin tahtoo,
Helena, mutta minä aion tarttua ohjaksiin nyt aivan eri tavalla. Otan
selville, tahtooko Pyrrhos naida hänet. Sinä olit oikeassa alusta
pitäen. Jos Pyrrhos tahtoo naida Hermionen, annamme Oresteen lähteä
pyhiinvaellusmatkalleen; siitä tuleekin pitkä. Jos moitinkin Pyrrhosta,
tapahtui se edes sellaisten syitten vuoksi, joita saatoin ymmärtää.
Hänet on kyllä arvioitu liian erinomaiseksi, mutta onhan hän todellinen
mies ja voi tarjota Hermionelle sellaisen kodin kuin hän tarvitsee. Se
on kohtalon viittaus, että hän lähti niin äkkiä tänne.»
»Voi, Menelaos, teet hyvin väärin koettaessasi väkipakolla saada
tahtosi toteutumaan taas!» sanoi Helena. »Anna koko jutun levätä jonkin
aikaa. Hermionen ei tarvitse mennä naimisiin, jos hän mieluummin
jää meidän luoksemme, ja ainakaan ei hänen tarvitse mennä naimisiin
sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta.»
»Kuuleppa nyt, Helena, sinä suututat minut todella! Sinähän juuri panit
alkuun koko tämän jutun Pyrrhoksesta — jollet sinä olisi hommannut
sitä, emme me olisi ajatelleetkaan häntä. Olet koettanut taivutella
minua puolellesi kaikenlaisilla kavalilla tempuilla, ja nämä viime
päiväin tapaukset ovat saaneet minut lopullisesti taipumaan. Miksi
sinä nyt siirryt toiselle puolelle? Saahan Hermione ajatella asiaa.
Kun Pyrrhos tulee, puhun tästä hänen kanssaan. Ehkäpä hän ei halua
olla meidän kanssamme missään tekemisissä, mutta jos hän suostuu
harkitsemaan ehdotusta, sopii se meille hyvin lähtökohdaksi.»
»Olen pahoillani, että tulevaisuuteni on tuottanut teille niin paljon
huolta», sanoi Hermione, »ja toivon, ettette rupea tähän turhaan
vaivaan Pyrrhoksen vuoksi. Mutta minunhan ei sovi sanoa mitään, ja
tehän tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä. Jos suvaitsette, lähden
nyt.»
<tb>
»Minkähän vuoksi Helena lähti hänen mukanaan?» sanoi Menelaos.
»Tahtoisin mielelläni kuulla mitä he puhuvat kahden kesken. Miksi
otaksut vaimoni muuttaneen kantaansa Pyrrhoksen suhteen?»
»Ei hän varmaankaan ole muuttanut, mutta hän huomaa sen hyödyttömäksi»,
sanoi Eteoneus. »Tyttäresi menee naimisiin Oresteen kanssa. En tiedä
kuinka tai koska, mutta Orestes on tästä lähin aivan kuin nainut mies.»
»Mutta hänhän ei omista mitään tässä maailmassa! Mahdotonhan hänen
on elättää vaimoa tällaisen kirouksen painamana. Tällaisessa
asianvaiheessa hän voi kaikkein vähimmin ajatella avioliittoa.»
»Enhän minä väittänytkään, että hän itse pyrkisi avioliittoon —
Hermionehan vain ottaa hänet miehekseen. Kun velvollisuuden tunto on
kerran herännyt henkiin, on se kerrassaan kauhistuttava ominaisuus,
Menelaos. Naisilla on erikoinen kyky saada se soveltumaan kaikkeen mitä
he itse haluavat. Hermione menee varmasti naimisiin Oresteen kanssa, ja
myöhemmin saa viimeksimainittu aina silloin tällöin kuulla millaisia
uhrauksia vaimo on hänen hyväkseen tehnyt. Mies parka!»
»Mutta Hermionehan lähti äsken pois hyvin alistuvaisena», sanoi
Menelaos. »Hänhän suorastaan mukaantui vaatimuksiini. Etkö huomannut
sitä? Ja voin kyllä luottaa siihen, että Helena jatkaa kahden kesken
tytön pehmittämistä nyt kun hän on niin otollisessa mielentilassa. Hän
toivoo Pyrrhosta vävykseen vieläkin hartaammin kuin minä, ja varmasti
häntä nyt suorastaan kauhistuttaa Oresteen ajatteleminenkaan.»
»Tuo on kaikki totta, mutta se minun on tunnustettava, että vaimosi on
erikoisen älykäs luopuessaan sellaisesta, jonka huomaa mahdottomaksi
toteuttaa. Hän näyttää ymmärtävän milloin on voittanut jonkin toiveensa
ja myöskin milloin se on rauennut tyhjiin. Se on harvinaista naisessa.
Juuri tuo Helenan kyky mukautua välttämättömyyteen vaikuttaa sen, että
häntä on hyvin vaikea käsittää. Häntä ei miellyttänyt, että sinä otit
avioliittokysymyksen esiin juuri nyt — huomasin sen aivan selvästi.
Luultavasti hän otaksuu sinun nyt lopullisesti pilanneen asian sillä.
Hermione näytti kyllä ulkonaisesti alistuvalta, mutta minä luulen
Helenan koettavan nyt parast'aikaa päästä selville, onko tyttö todella
nöyrtynyt.»
»Kenties olet oikeassa», sanoi Menelaos. »Haluaisinpa mielelläni kuulla
missä olet oppinut niin paljon naisista.»
»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun
lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla
sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen
noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi
viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan
kanssasi siitä asiasta.»
V
»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin
onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan,
kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää
sellaista.»
»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»
»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»
»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»
»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa
aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on
saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste.
Näetkö sinä sen?»
»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä
näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»
»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän
sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta
mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta,
kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut
pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»
»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä
suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen,
että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen
mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä
asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»
»Hän on suloinen!»
»Luuletko heidän tuntevan ihmisiä jo näin varhain, Helena?»
»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on
ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he
tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu
päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu
syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän
lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni... Kas niin, lapsi parka,
älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä
sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua... Tulen takaisin
vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»
»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni
kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»
»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi
olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota
voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka
ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat
sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän
tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»
»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen
sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan
ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla
pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut
oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä
ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»
»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi
meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan
kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä
lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän
sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei
väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta
sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla
paljon hullumminkin!»
»Kuinka se olisi mahdollista?»
»No, olisihan Damastor voinut vaikkapa naida sinut.»
»Olisiko se sinun mielestäsi ollut onnettomampaa?»
»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi
minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on
hyötyä tuonnempana... Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit
joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen
luonne... Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset
tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä
tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista
kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt.
Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä
sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on
sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan
vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja
turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän
olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle
suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan,
olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko
sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan
miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi
näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen
mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi
hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se
tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta... Adraste,
tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän
rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»
»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»
»Kas noin — nyt se on taas suussa... Minun mielestäni sinä olet
onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»
»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se
sitten puhdasta tai sekoitettua.»
»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska
sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan
sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen
sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan
sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet
rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä
ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen
olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen
ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei
kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta
kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä
yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan.
Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten.
Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut
keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle.
Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena
poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo,
jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt
luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»
»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon
elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa
oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin
ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en
noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi
paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»
»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta
en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste,
ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa
sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin
itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen
voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää
heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja,
itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan
ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia,
tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa
toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei
enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse
sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole
liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain
hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy
luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä
on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru,
sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu
ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun
henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»
»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän
tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian
anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»
»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi
kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä
onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat
minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä
ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä
yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain
huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä.
Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani,
jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt
rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua
pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että
menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan
sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin
palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu
käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut,
ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta
kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa
rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne,
jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät
itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet
kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet
sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti
näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä
vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään
sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen
olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On
hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi
suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies.
Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka
antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit,
kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan
ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin
jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet
saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät
laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet
sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi
tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi
hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä
silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille,
ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta
tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla
varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»
»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä
muodostuvan.»
»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»
»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»
»Mikä vastuunalaisuus?»
»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»
»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun
sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista
hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän
mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta
jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin
viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä
siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä
tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi
mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei
hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän
rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja
onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi
kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko,
mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella
poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun.
Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen
äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen
tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan
kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko
maailman!»
»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes
lyhyeksikään ajaksi.»
»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen
velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen
kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen... Mutta
sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut
poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan,
ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii
jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan
niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta
menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en
kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee,
muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain
huvinäytelmä.»
»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja
valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä
toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»
»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä
samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää
hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon
vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen
jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä
on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas
näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten
todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa
sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä
lähden.»
»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia,
jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit.
Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität
asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin
sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön,
vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja
nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä
tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan
voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä
samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin
esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla
on katto pääni päällä ja vuode allani.»
»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin
ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»
»Ei, Helena, minua et voi pettää. Menelaos tahtoi ajaa minut pois.»
»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta.
Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa
elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois
talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja
sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin
mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla.
Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun
hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy
siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se,
että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla
päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon
pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla
toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun
Hermione on lähtenyt.»
»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin
Oresteen kanssa?»
»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin
Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa
menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet
Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli
ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä
Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»
»Etkö sinä ole huolissasi hänestä, Helena.»
»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla
toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa
vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen
päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on
tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän
ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan,
niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me
ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen
tyytyväinen... Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»
»Kaikkea vielä, se vanha kissa!»
»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären
kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin
asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään
täällä?»
»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut
minusta!»
»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut
suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi,
pyytäisin häntä.»
»Hän ei tulisi.»
»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on
nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän
tulee... Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»
»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin
Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»
»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun
pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä
antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka
saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin
'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei
kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään... Kuinka tahansa, Adraste,
mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt
joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»
»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen
kanssa?»
»Lapsi kulta, hän menee naimisiin Oresteen kanssa.»
»Mutta pitäisikö hänen mennä?»
»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin
myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä
minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään
hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»
»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä
katsomaan lasta?»
»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa,
täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»
»Entä Orestes — ja sisaresi?»
»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn
hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen.
Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja
jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan
varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman
päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä
epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut
ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen
käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita
tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»
»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että
olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen
yksin kasvattaa lapsen?»
»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei,
Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että
hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin
epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he
koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa.
Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina,
vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi
velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa,
lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin
mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi
on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta
sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja
ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»
»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»
»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan
vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»
»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan,
ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko
talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois
sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin
pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän
peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»