Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen
kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää
kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka
tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli
muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta.
Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen
olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.
»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen
niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt
sinun kutsusi.»
»Sinun kutsusi», sanoi Helena.
»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti
hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»
»Minkä vuoksi?»
»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa
vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»
»Tuskinpa juuri voisi sen sopimattomampaa aikaa olla», sanoi Helena.
Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi
Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin
sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän
pahoillaan hänen vuokseen.
»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta
päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin
ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen
mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin
toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa
sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka
mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua
lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua,
ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani
huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»
»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä
huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän
minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras
pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin.
Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla
nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni
heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä,
että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa
sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun
syrjäänvetäytymisellesi.»
Helena hymyili hänelle, ja Menelaos alkoi taas kävellä edestakaisin.
»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi
täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian
eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan
sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys
maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän
ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun
poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita
mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»
»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan
epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan
Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne
juuri sitä varten.»
»Voithan työntää syyn minun niskoilleni», sanoi Helena.
»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi
mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon
pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä.
Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi
veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen
Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa
vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin
itselleni kuuluisamman vävyn.»
»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee»,
sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei
ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän
todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä?
Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään
syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta
sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan.
Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»
»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko
nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»
»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai
vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä
takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle,
että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet,
ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä
varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»
»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne,
eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos
sanansaattaja pitää kiirettä... Sitten on vielä eräs toinen asia,
Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt
sopimattomasti.»
»Ei yksikään minun tietääkseni», sanoi Helena.
»Varmasti, Adrasten — se kai hänen nimensä oli — on käynyt hullusti.»
»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena.
»Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs
peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»
»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta
jutusta.»
»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».
»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut
kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»
»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan
täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee
Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat
sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet.
Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän
ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet
pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut
lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»
»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»
»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla
mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut
hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»
»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»
»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.
»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin
tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä
sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole
sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»
Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen
ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.
»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti
Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin
muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti.
Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos
suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi
karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on
juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi
pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan
avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt
salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»
»Suuret jumalat, onko lapsi jo täällä?» sanoi Menelaos.
»Ei vielä», sanoi Helena.
»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä,
johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan.
Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat
poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»
»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin
sopivin paikka mitä tiedän.»
»Nähtävästi et ymmärrä minua», sanoi Menelaos.
»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko
ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä
juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta
ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa,
sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt
hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani
sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»
»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä
en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani,
että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle
hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä
kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia
mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian
sovinnainen kuin liian vähän.»
»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei
hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen,
eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa
hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa
mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia
miehiä.»
»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen
Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin
—»
»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.
»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä
ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin
pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa
joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani
asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»
»Peräti!» sanoi Helena.
Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin»,
sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt
tyytyväinen, että et vastustanut minua».
Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi
hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän
selvänä, että Adraste jää taloon.»
»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei
jää!»
»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun
täydellisesti».
»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi,
mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»
»Oletko?» sanoi Helena.
»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.
»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.
»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi
Menelaos. »Odotinkin sitä.»
»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten
missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan.
Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»
Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.
»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön
ulos ja heittää hänet kadulle!»
»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään
tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin
hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»
»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan
tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan
hänet ulos talosta!»
»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi
eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua
antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi,
ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys.
Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten
huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että
Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos
olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian
tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin.
Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous.
Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti
kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi,
olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi
saanut kuulla sen!»
»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et
saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä
kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä,
niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»
Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään,
istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.
»Sinä et näes voi estää minua, kun kerran olen tehnyt päätökseni.»
»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun
tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin
vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän
mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa,
et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi
keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat
vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään
viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos
kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on
sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»
»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä
Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun
hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista
tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»
»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä
pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun
Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»
»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei
tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»
»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin
Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»
»En ole ajatellut sitä enkä tahdo ajatella», sanoi Menelaos.
»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi
Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä
enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä
selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään
Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti
taipunut aikaa myöten.»
»Hän ei saa mennä Oresteen puolisoksi!»
»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee
nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi
ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että
Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai
kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua
heittämään häntä ulos talosta.»
»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys»,
sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä
uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä
menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun
kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun
naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»
»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista,
että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen
tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista
vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en
minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä,
ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se
ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat
ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä
surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit
minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi
puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa
ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää
vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian
myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita
meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun
Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin
Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia,
jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki,
Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta
leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka
en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»
»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain
haluaisit», sanoi Menelaos.
»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin!
Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä
en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei
tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää
väittelyn korkealla tasolla.»
»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen
rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen
vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee
veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti
ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»
»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata
minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit
sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa:
Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle!
Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten
ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi.
Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»
»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi
kohtalokkaan iskun kumahtamista.»
»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».
»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»
»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se
taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä... Voi, Menelaos,
mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et
tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin,
ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi.
Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni,
hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono
esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua
kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle.
Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni
siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna
siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen
sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus
näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus
ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että
ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni!
Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet
toisiamme?»