»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin
säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän
miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»
»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka
ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja
meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle
sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin
elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa
kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»
»Mitä sinä näet, Adraste?»
»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?... Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika
parka!»
»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme
kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua
tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»
»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen
kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin
tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja
ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta
koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin
kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan
kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis
kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor... Damastor,
rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»
»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne
kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja
sellaiseen?»
»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan
ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi,
teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»
»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen
hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt
johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit
rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin
selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»
»Niin, sait sen selville! Mutta minun täytyi sanoa se.»
»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me
vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan
eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»
»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta
hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja
minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen
kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin
— siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan
vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi
herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»
»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta... Ja sitten
pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»
»Muistan — pyysit nimenomaan yhtä.»
»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste.
En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»
»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit
luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että
jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään
jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme
odottaa toisiamme hyvin kauan.»
»Kuinka nuorilta me tunnuimmekaan! Olimme molemmat niin nuoria,
Adraste!»
»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka
sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja,
että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän
sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina
ollessamme.»
»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»
»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»
»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja
minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan
— miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin
läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi
todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille
sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät,
ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet
sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi
kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet
vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen
iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että
kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki
mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä
näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva
selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin
asia samoin, Adraste?»
»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla
on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet
niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja.
Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa
on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut
täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä
sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»
»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua
noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin
kainona?»
»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko
sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi
lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse
tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»
»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan
olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään.
Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin.
Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua
vesiruukun kantamisessa.»
»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä
voinut kuitenkin tulla näkyviin.»
»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit
sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei
pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella
kerralla.»
»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain
vesiruukkua.»
»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen
tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»
»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»
»Kohtalokas, sanoisin minä.»
»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor... Damastor, oletko jo keksinyt
mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»
»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että
odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme
itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin
nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme
ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise
uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia
hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää
mitä muutakaan voisi tehdä.»
»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot —
mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»
»Tarkoitat — tarkoitat —»
»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin
sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin
meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän
ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja
ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin,
ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa
kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen
rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä
kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa
sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut
häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi
olisi ystävällinen meille.»
»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta
äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei
aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit
naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä
juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta.
Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää.
Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos
nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»
»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko
jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän
yhteistä rakkauttamme?»
»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»
»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen.
Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit,
että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä,
että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme.
Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai
kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan
vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko
elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia
vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi.
Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä
tekemättä?»
»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa
minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua
uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka
hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi
ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»
»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan
väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit
minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen
minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi
tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei
äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli
oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä
menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen
suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme
toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin
ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän
olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei
niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja
vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä,
että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä
viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et
ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko
arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää
rakastakaan?»
»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan
sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu
siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen,
mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle.
Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»
»En sanaakaan.»
»Epäileekö hän mitään?»
»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat
ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen
selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään,
enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»
»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun
ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa
salaisuutena.»
»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon,
että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä
siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»
»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»
»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä
miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä
ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti
ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat
ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään
heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä,
josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet
asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä,
tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan
sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et
saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi,
en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka
surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä
ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat
nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten
mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä
olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun
huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt
sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua
siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi
kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin
oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä
keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä
teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten
eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava
kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun
ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta,
Damastor.»
»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta
niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että
en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos
voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa
heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai
eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä
puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen
voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on
noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois
kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään
sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin
on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos
omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista
turvaa tai suojaa.»
»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta?
Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys
minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja
päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta
siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi
kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse
ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi
luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin
lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille
— kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä,
että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi
sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko
siihen nyt — tällä hetkellä?»
»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan
kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit
ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»
»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella
tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt
tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»
»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä
synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu
siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä
ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet
lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste,
rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta,
kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata
minun olleen oikeassa... Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen
tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me
olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain
väitelleet.»
»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä
menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai
Hermione.»
V
»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon
ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta
sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa,
niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti,
ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin
kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun
vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»
»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin
mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista
loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet
asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin
olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää
minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä
olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että
lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia
epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi
hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen
tasosi kohonneen.»
»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan
itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa
keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»
»Mistä asiasta Eteoneus tahtoi keskustella kanssasi?» kysyi Helena.
»Se on vanha juttu», sanoi Menelaos. »Olin hupsu, kun mainitsin sen.»
»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi,
toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».
»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan
tärkeää.»
»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se
koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»
»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista.
Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit
sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä
sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras.
Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi.
Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»
»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena.
»Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn
Eteoneukselta mitä hän sanoi.»
»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi
arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa
kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»
»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan —
kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»
»Ja hän kertoo sen tietenkin sinulle!» sanoi Menelaos.
»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä
häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt
ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»
»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron
sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi
Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän
sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit,
ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin,
ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat
valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni,
mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen,
jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä
tuntui, sanoi hän —»
»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?»
sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»
»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi
Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän
lakkaamatta poikkesi, ja —»
»Mihin asiaan koetit saada hänet palaamaan?» sanoi Helena.
»No niin, hän tuli puhumaan minulle Hermionesta», sanoi Menelaos.
»Kuinka?»
»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän
suhteestaan.»
»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan
puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan
vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on
luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään.
Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan
menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne
nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa
alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin
syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen
tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»
»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos,
»niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan
perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä
hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta
minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta
ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme
tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle,
että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme.
Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten,
että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus
itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen,
mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin
eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville
jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain
hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään.
Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista
huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua
niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan
oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan
minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»
»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja
maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja
kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat.
Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka
joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen
vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi,
Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt
alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se
koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen
Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin
Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja.
Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen
sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen.
Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei
ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen
väärässä mielentilassa.»
»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni
ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä.
Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos
menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen
eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan
hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun
mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En
ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli.
Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain
noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että
Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt
otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että
olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan
ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella
tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa
se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka
paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut
mitään... Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän
hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin
ensin, vai mitä sinä arvelet?»
»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin
välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko
meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt
hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo
asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja
silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»
»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan
elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne
keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».
»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö
sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»
»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla.
Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain
sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes
myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole
sopiva niin?»
»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi
Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan
niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme
lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia
vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin
olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa
keskusteluun... Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin.
Jätänkö teidät kahden kesken?»
»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt
itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»
»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi
minusta?»
»Et», sanoi Menelaos.
»Miksi ei? Etkö selostanut minulle keskusteluamme oikein?»
»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan
tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin
totta.»
»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin.
Pyydän anteeksi.»
»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin
sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»
»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi
minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se
sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»
»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi,
Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».
»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle
hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi
kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi
tarkoitukseni?»
»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en
ymmärtänyt niiden merkitystä... Mutta meidän on parasta olla jatkamatta
pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»
»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa
sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan
läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa
tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan
kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»
»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on
täynnä huolia».
»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin
uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea
omatuntonsa huolettomaksi.»
»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu
omista rikoksistani.»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot
minulta?»
»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä.
Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»
»Juuri sitä», sanoi Eteoneus.
»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle
henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä
niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»
»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En
tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»
»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on
suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille.
Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun
otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »vaadin sinua nyt sanomaan mitä —»
»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua
suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».
»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin
haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»
»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli
aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».
»Et suinkaan tarkoita, että Pyrrhos on kieltäytynyt tulemasta?»
»Hän ei ole vielä saanutkaan kutsua. Ei, uutiseni koskee veljeäsi.»
»Onko hän palannut?»
»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona
turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle —
hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan
vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen,
mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on
hyvin kaunis.»
»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»
»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu,
odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten
arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»
»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi
Menelaos.
»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään
ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä
ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin
minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti
paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien
hetkellä.»
»Eikö hän ollenkaan nähnyt Klytaimnestraa?» kysyi Menelaos.
»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti
hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin
kohteliaasti.»
»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko
Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»
»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi
portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta
ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi
olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen
olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos
olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia
niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut
häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi
viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»
»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi.
Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin
hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen
aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen
kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä
ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki
päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan
saavani tietää, millaiseen!»
»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos.
»Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata
Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon
matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»
»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on
sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään
tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi
auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on
tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»
»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään
lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»
»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin
heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole
mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi
melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen
marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra
olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»
»Sehän on mahdotonta», sanoi Menelaos.
»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen
sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille
tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja
pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan
saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»
»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet
kerallaan?» sanoi Menelaos.
»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin
ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta
minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa
vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita
minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit
voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»
»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa
he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta
erikoisen vastenmieliseltä... Luulenpa tosiaankin, että on viisainta
lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua
matkalle. Nyt heti paikalla.»
<tb>
»No, Helena, mitä oikein arvelet asiasta?»
»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun
sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»
»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme
millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani
Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita
asioita... etkö sinäkin luule niin?»
»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy
säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen
varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren
tytön ajatuksia... Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta,
jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»
»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta
kuin mitä Eteoneus kertoi.»
»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en
uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai
kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin
itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen
kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen
ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin
välinpitämättömästi pois.»
»Luuletko Eteoneuksen tietävän enemmän kuin mitä hän kertoi meille?»
»Joko Eteoneuksen tai kulkukauppiaan.»
»Kutsun hänet paikalla takaisin ja otan asiasta selvän!»
»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään
kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä
menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten
häntä.»
<tb>
»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja
odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken
kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»
»Kerro se nyt minulle. Mitä tapahtui vielä?»
»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun
keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta
jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa,
jos hän pani arvoa terveydelleen.»
»Terveydelleen?»
»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että
Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin
houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian
todistajitta.»
»Kutsu miehet koolle, Eteoneus! Lähden paikalla.»
»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole
välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein
saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti.
Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta
tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan
läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen
oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen
erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää
sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»
»Missä Orestes oli? En luullut häntä voitavan löytää.»
»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen
salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme
nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä
annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan
jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»