»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti
Helena on kotona.»
»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän.
Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»
»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen
kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin,
niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle
kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä,
kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan
Helenalle kuinka iloinen olin... Hyväinen aika!... Totta kai olet
kuullut tädistäsi?»
»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti.
Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle
siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän
luonamme niin pian kuin hän ennättää.»
»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla
ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä,
mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin
erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan
voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli —
useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen
rinnalla.»
»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti
näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä
arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma
käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen
varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä
tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»
»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön
Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä!
Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä
mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi,
että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään
väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen
kanssa.»
»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas,
mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En
puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on
hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä
toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi
välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»
»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen
joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin
luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään.
Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan
kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan?
— hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin
hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra
näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä
takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»
»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole
koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he
joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla
on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan
tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»
»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko
Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan
miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta
kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»
»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi
Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä
muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään
suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua,
että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin
ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että
Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo
Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten,
kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja
lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa
Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta
ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana,
että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli
jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada
tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu
olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä
jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta
tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan
että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan.
Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista
velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis
väittämään hänen olevan väärässä.»
»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka
avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin
toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa
täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen.
Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»
»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean
teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»
»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt
suotuisaksi, vai kuinka?»
»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät
Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä
uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin
onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin
syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä
eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on
setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi,
ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on
ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään
aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»
»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää
vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin
hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin
kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se
ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen.
Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä
kohtaan!»
»Tuskinpa häntä liiaksi ihailen», sanoi Hermione.
»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin
oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin
kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin
merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta
— et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin
ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole
ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin
se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja
sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen.
Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat
yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he
kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et
koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut
hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet
unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole
sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»
»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika
vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»
»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on
suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla
tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän
hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki.
Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua
tervehtimässä.»
»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä
minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan
sanaakaan.»
»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!... Älä sano minulle niin —
se poika ei voisi pettää minua.»
»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran
ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka
rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se
kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään
huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit
väärän kuvittelun vallassa.»
»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua
tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»
»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en
laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut
erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi,
Kharitas.»
»Et suinkaan väitä, että hän on rakastunut — äitiisi!»
»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun —
luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»
»Ja kuka on Adraste?»
»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini
lähin palvelija.»
»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin
kaunis.»
»Niin on — jos vain se tyyppi kerran miellyttää.»
»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista
luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki
Helenan seurassa!... Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen
häneen?»
»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja
juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä
näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on
minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä
viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä.
Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan
puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin
joutuneen hänen pauloihinsa.»
»Poika parkani! Poika parkani! Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Tämä on
äitisi syy, Hermione! Olisin loukkaamatta sinua, jos suinkin voisin,
mutta minun täytyy sanoa, että tuo nainen on palkinnut katalasti sen
uskollisuuden, jota olen osoittanut häntä kohtaan — silloinkin, kun
tiesin, ettei hän sitä ansainnut. Mikä oikeus hänellä on tulla takaisin
kunniallisten naisten luokse, jotka ovat tyytyneet huonompiin miehiin
kuin hänellä ehkä on koskaan ollut, ja esiintyä kuin jumalattarena,
johon eivät ulotu inhimilliset käsitykset oikeasta ja väärästä — ja
tuoda mukanaan tuollainen pikku käärme, joka panee miesväkemme pään
pyörälle ja myrkyttää elämämme! Jospa vain äitisi saisi ansaitsemansa
palkinnon, Hermione! Mutta minä voin vielä pelastaa Damastorin. Lähetän
hänet pois niin kauas, etteivät tuon tytön kädet sinne ulotu. Poikani
kyllä unohtaa hänet, kun näkee vähän enemmän maailmaa. Annan hänen
matkustaa veljeni luokse vierailulle. Jos tuo tyttö vielä joskus saa
puhua hänen kanssaan, tapahtuu se vasta minun hautajaisissani!»
»Suuresti katsoen menettelet luullakseni viisaasti», sanoi
Hermione. »Damastor on varmasti liian hyvä poika tuollaisen huonon
naisen turmeltavaksi. Säälisin ketä hyvin kasvatettua nuorukaista
tahansa, joka valitsisi itselleen Adrasten. Minua ilahduttaa, ettei
Orestes pidä hänestä ollenkaan, mikäli muuten ylipäänsä tietää hänen
olemassaolostaankaan.»