»Hermione, lapseni, tule tänne», sanoi Menelaos. »Minun täytyy kysyä
sinulta erästä asiaa. Istuuduppas. Onko sinulla elämänrakkautta?»
»Mitä se on?» kysyi Hermione.
»Älä kysy minulta hankaloita asioita — vaan vastaa kysymyksiini», sanoi
isä. »Rakastatko sinä elämää?»
»Totta kai», sanoi Hermione.
»Sepä hyvä, rakastatko sitä tarpeeksi?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Mikä on kylliksi?»
»Kokeilkaamme nyt sitä», sanoi Menelaos. »Haluatko vakavasti mennä
naimisiin Oresteen kanssa?»
»Haluan», sanoi Hermione.
»Nyt olet antanut vastauksen kysymykseeni. Sinä et rakasta elämää.»
»En ymmärrä kuinka todistat sen tällä», sanoi Hermione.
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta se riittää todistukseksi
äidillesi, joka tietää sellaisista asioista enemmän kuin me. Toivon
sinun menettelevän sen mukaan.»
»Isä, soisin ettet kiusoittelisi minua sellaisella asialla, jota pidän
ja jota kuka tahansa pitäisi — hyvin vakavana!»
»Mihin sinä oikein viittaat?» sanoi Menelaos.
»Tietysti avioliittoon!»
»Sehän on vakava asia», sanoi Menelaos, »mutta en minä vielä
ollut tullut siihen. Halusin vain saada selville onko sinulla
elämänrakkautta, koska siinä tapauksessa voit mennä naimisiin milloin
tahansa vaikkapa vääränkin miehen kanssa, mutta jollei sinulla ole
sitä, sinun täytyy lykätä avioliittosi tuonnemmaksi, vaikkapa oikea
mies olisi tarjolla.»
»Ole nyt toki hyvä ja selitä minulle oikein mitä tarkoitat», sanoi
Hermione.
»Kaikki aikanaan», sanoi Menelaos. »Minun täytyy ensinkin kysyä sinulta
paria seikkaa. Onko ketään sellaista miestä, jonka kanssa tahtoisit
karata?»
»En tahdo karata! Tahdon mennä naimisiin Oresteen kanssa.»
»Se on taas liian kiireellistä», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi ensin
karata. Äitisi sanoo, että sinun pitäisi, vaikka hän pelkääkin, ettet
sitä tee.»
»Tahtooko äiti minun karkaavan?» sanoi Hermione.
»Miksi?»
»Luulen hänen tarkoittavan sitä, että ihminen joka tapauksessa karkaa
ennemmin tai myöhemmin, ja kun hän on itse kokeillut sitä myöhemmin,
on hän sitä mieltä, että parempi on karata aikaisemmin. Riittäköön se
tästä. Haluaisitko, että Pyrrhos tulisi tänne muutamiksi päiviksi?»
»Kuka on Pyrrhos?»
»Tiedäthän sen — Akhilleuksen poika.»
»Miksi minun pitäisi tutustua häneen?»
»Se olisi sinulle eduksi ja lisäisi melkoisesti maailmantuntemustasi.
Pyrrhos olisi vastapainoa suljetulle elämällesi. Jos suuret
kuvittelumme sinusta ovat oikeat, rakastut häneen.»
»Olen jo rakastunut Oresteeseen, isä!»
»Sittenhän voit karata Pyrrhoksen kanssa, päästä selville
erehdyksestäsi ja mennä sen jälkeen naimisiin Oresteen kanssa.»
»Tämä ei mielestäni ole laisinkaan huvittavaa», sanoi Hermione. »Olet
loukannut minua kovasti. Saanko mennä?»
»Et, tyttäreni, et saa lähteä. Tule takaisin tänne ja istuudu taas.
Auta minua kokoamaan ajatuksiani. Olen puhellut äitisi kanssa sinusta
ja Oresteesta ja tunnen mieleni hyvin masentuneeksi. Hän pelkää, ettei
Orestes sittenkään ole oikea mies sinulle, ja minustakin tuntuu, että
meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Äitisi selittää varmasti itse
sinulle mielipiteensä. Minä olen vain maininnut tärkeimmät kohdat.
Minä puolestani hyväksyn Oresteen, ja sinä ja minä ymmärrämme toisemme
tarpeeksi hyvin keskustellaksemme hänestä maltillisesti ja toivoakseni
kiihtymättä. Kerroppas minulle millainen mies hänestä on tullut.»
»Hän on jokseenkin pitkä — ja kerrassaan kaunis mies», sanoi Hermione,
»ja muuten hänellä on hyvin viehättävät henkilökohtaiset ominaisuudet.
En luule olevani puolueellinen — olen varma siitä, että sinä tulet
pitämään hänestä!»
»Sehän on selvää», sanoi Menelaos. »Jättäkäämme nyt hänen kauneutensa
ja puhelkaamme hänen luonteestaan. Millainen mielenlaatu hänellä on —
nimittäin luonne ja niin edespäin?»
»Hän on hyvin mietteliäs», sanoi Hermione, »ehkäpä vähän liian vakava,
mutta sellaistahan voi vain sanoa hyväksi viaksi. Hän on paljon
harkitsevampi kuin voisi kuvitellakaan niin nuoresta miehestä ja hän
on hyvin velvollisuudentuntoinen. Hänen seurassaan tunnen itseni
kerrassaan kevytmieliseksi. Hän on aivan liian hyvä minulle.»
»Tuota viime väitettäsi epäilen», sanoi Menelaos. »Kuuleppas, Hermione,
kuvauksesi on erittäin mieluinen minulle, mutta älä sano äidillesi
samaa. Parempi sinun olisi kuvailla hänen rajumpia ominaisuuksiaan
puhellessasi hänelle — ja hänen vikojaan. Mitkä niistä ovat pahimpia?»
»Hänellä ei ole — no niin, en tahdo sanoa, ettei hänellä ole niitä
yhtään, sillä jokaisella ihmisolennolla on joitakin, mutta hän on
niin ystävällinen ja hienotuntoinen minua kohtaan, niin kiintynyt
vanhempiinsa, niin innokas suojelemaan minun mainettani ja omaansa,
että en voi ymmärtää minkä varsinaisen vian hänestä voisi löytää.»
»Hän on kaikesta päättäen merkillinen nuori mies», sanoi Menelaos,
»mutta usko pois, äitisi ei koskaan hyväksy häntä. Sinun täytyy
mahdollisesti valita joko hänet tai äitisi.»
»Valitsen nyt jo Oresteen», sanoi Hermione.
»Minä kannatan sinua», sanoi Menelaos, »mutta en ole varma, vaikka
äitisi sittenkin saisi tahtonsa lävitse. Sanoit siis, että hän on
kiintynyt vanhempiinsa?»
»Hän jumaloi isäänsä», sanoi Hermione.
»Mitä hän ajattelee äidistään?»
»Olet siis kuullut asiasta», sanoi Hermione. »En tietänyt, että se oli
jo levinnyt laajemmallekin, enkä tahtonut ensimmäisenä kertoa siitä.
Tietysti hän suree äitinsä käytöstä, mutta Klytaimnestra on kuitenkin
hänen äitinsä, eikä Agamemnonkaan ole kohdellut häntä hyvin. Orestes on
kauhean onneton. Olen ollut hänen neuvonantajansa kaikissa asioissa —
hänellä ei ole ketään toista, jolle voisi uskoa huolensa.»
»Kuinka hänen sisarensa laita on — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
Elektrako?» kysyi Menelaos.
»Orestes ei voi tavata häntä», sanoi Hermione. »Elektra on kotona hyvin
vaarallisessa asemassa ja toivoo voivansa varoittaa isäänsä tai auttaa
häntä, kun hän palaa. Sisar kiirehti pelastamaan Oresteen pois tieltä
niin pian kuin Aigisthoksesta tuli talon isäntä, sillä hän luuli, ettei
Aigisthos antaisi Oresteen kasvaa koston toimeenpanijaksi. Sen vuoksi
Orestes viettääkin niin rauhatonta elämää. Hän piileskelee odotellen
hetkeä, jolloin isä palaa ja tarvitsee hänen apuaan.»
»Kuinka kauan tätä kaikkea on kestänyt, Hermione?»
»Voi, vuosikausia. Kukaan ei tietysti tarkoin ole selvillä siitä, koska
Klytaimnestra alkoi suhteensa Aigisthokseen, mutta heistä on puhuttu
jo kauan aikaa, ja arviolta noin kolme vuotta sitten Klytaimnestra
esitteli hänet kaikille oikeana aviomiehenään. Silloin Aigisthos otti
julkisesti haltuunsa Agamemnonin omaisuuden, ja Elektra toimitti
Oresteen turvaan pois talosta. Orestes tuli silloin kysymään minulta
mitä pitäisi tehdä. Vanha portinvartijamme ei tahtonut päästää häntä
sisään.»
»Olen kuullut, että hän siitä huolimatta tuli sisään sekä silloin että
muutamia kertoja myöhemminkin», sanoi Menelaos. »Eteoneus on pahoillaan
niin epämiellyttävästä kohtauksesta. Mutta jollet ennestään tiedä,
täytyy minun nyt sanoa sinulle, ettei Orestes tehnyt portinvartijaan
hyvää vaikutusta. Sinun serkkusi ei ole täällä tosiaankaan suosittu.
Kuinka selität sen? Et suinkaan halua mennä naimisiin sellaisen miehen
kanssa, joka ei voi tulla toimeen ihmisten kanssa. Kun äitisi moitti
häntä, asetuin minä luonnollisesti Oresteen puolelle, sillä äitisi
ei osaa arvostella miehiä. Mutta kaiken aikaa muistin Eteoneuksen
mielipiteen, ja ukko on aika älykäs. Ymmärrä minut oikein, Hermione,
minulla ei ole mitään Orestesta vastaan, mutta sinun pitäisi katsella
asiaa joka puolelta.»
»Eteoneuksen vikana, isä, on hänen ikänsä. Hän luulee kykenevänsä
järjestämään paikalleen maailmankaikkeuden asiat, eikä hän ole nähnyt
elämästä muuta kuin sen, mitä tulee sisään sinun ovestasi! Hänen
elämänsä sisältönä on juoruaminen — hän kuiskaili Klytaimnestrasta jo
ennen kuin Orestes mainitsi minulle asiasta sanaakaan. Kuinka hän voisi
ymmärtää sellaisia nuoria ihmisiä, jotka on kasvatettu niinkuin Orestes
ja minä?»
»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu»,
sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».
»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että
me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä
taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme
todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä
muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»
»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole
vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes
on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä
tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki
oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei
voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla
samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes
Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa
mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä
tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet
tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi —
mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa
itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin
hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli
äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni
tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»
»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan
minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en
ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut
ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat
sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa
huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta
ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole
tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että
joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki
nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi
hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu
toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin
myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta
tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta
äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei
hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä
äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti
nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin
suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta
minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin
hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja
sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja
lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai
luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö
tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein
tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa
naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule
Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä.
Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa
eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä
kannassasi mitään järkeä.»
»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut
avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin
äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin
tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että
saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää
suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi
vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja
minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän
poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon
tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan
mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä
ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä,
että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän
jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»
»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan
yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»
»No, kuka sitä vaatisi?»
»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan
hänen kanssaan yhtä mieltä.»
»Tahtooko äitisi, että menisit naimisiin Damastorin kanssa?»
»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin
ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän
kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui
jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina
hänen tarkoituksiaan.»
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta yhdestä hänen tarkoituksestaan
olen kuitenkin selvillä. Olen varma siitä, ettei hän halua sinun
menevän naimisiin Damastorin kanssa!»
»No kenen kanssa sitten?»
»Hän sanoo sen kyllä itse sinulle omalla tavallaan. Muista olla hyvin
hämmästynyt, kun hän esittää sen sinulle. Mutta turvatakseni sinut
suuremmalta pelästykseltä vihjaan sinulle asiasta vähän etukäteen — hän
aikoo naittaa sinut Pyrrhokselle.»
»Mutta enhän minä tunne koko miestä! En tahdo häntä! Eikä hän
luultavasti halua minua!»
»Se on omituista», virkkoi Menelaos, »mutta aivan samaa ajattelin
minäkin, kun äitisi kertoi minulle suunnitelmistaan».
»Mutta miksi hän sitten pitää kiinni niin järjettömästä ajatuksesta?»
»Parasta on kysyä miksi hän laisinkaan suunnittelee sellaista.
Minusta alkaa melkein tuntua siltä, että äitisi rupeaa vanhenemaan.
Ulkonaisesti ei tosin näytä siltä, mutta hän on nyt viidennellä
kymmenellä ja on kokenut yhtä ja toista. Kaikki tuommoinen
elämänrakkaudesta puheleminen on paha merkki. Niinikään hänen
avioliittosuunnitelmansa. Luulisi hänen saaneen jo tarpeeksi
kokemusta avioliitosta, ja niin hän onkin. Sen vuoksi hän alkaa
suunnitella naimakauppoja toisten puolesta. Kun olemme itse, lakanneet
näyttelemästä pääosia, koetamme näytellä jumalaa ja ohjata uusia
näyttelijöitä. Se on jonkinlainen jäähyväiset.»
»Onko Pyrrhos kaunis mies?» kysyi Hermione.
»Hyvin kaunis», sanoi Menelaos.
»Minä en olisi kovin varma jäähyväiseleestä», sanoi Hermione. »Jos äiti
sattuisi mieltymään häneen, en uskaltaisi väittää hänen nuoruutensa
auttamattomasti olevan ohitse.»
»Oletko ajatellut sitä myöskin?»
»Mitä myöskin, isä?»
»Tarkoitan, että luuletko hänen voivan rakastua Pyrrhokseen?»
»Voi, enhän minä tiedä muuta kuin mitä sinä olet kertonut minulle,
mutta siinä en ole kanssasi yhtä mieltä, että äiti alkaisi olla vanha.
Päinvastoin. Hän on niin — kuinka nyt oikein sanoisinkaan? — hän on
niin elinvoimainen, että minusta tuntuu keskusteltuani hänen kanssaan
aivan kuin olisin jutellut siivekkään olennon kanssa.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne, ja sillä hyvä», sanoi Menelaos.
»Tuonnempana se voi olla vaaratonta, mutta niinkuin sanot —»
»En tarkoittanut juuri sitä», sanoi Hermione. »Äidistä on vaikea
puhella täsmällisin sanoin. Luulen hänen muuten tarkoittavan täyttä
totta minun avioliitollani. Mutta hänenhän on mahdotonta ennakolta
aavistaa minkä vaikutuksen hän itse tekee joihinkin ihmisiin. Luulen
nähneeni hänen heikot puolensa liian selvästi joutuakseni hänen
taikavoimansa alaiseksi, mutta toisaalta taas iloitsen siitä, että
kykenen huomaamaan hänen tarkoituksensa vakavuuden. Äiti on suoraan
sanoen liian vakava. Koko vika on juuri siinä, että häneltä puuttuu
huumori. Sinulla sitä on, ja minä olen, taivaan kiitos, perinyt sitä
jonkin verran, mutta hänellä ei ole huumoria vähääkään.»
»Tuopa on oivallista!» sanoi Menelaos. »Minun olisi pitänyt ajatella
sitä silloin, kun hän kevensi minulle sydäntään nuoremman sukupolven
suhteen. Hermione, siinäpä juuri asian ydin onkin — hän ottaa kaikki
asiat kauhean vakavasti, ja koska hänellä ei ole laisinkaan huumorin
tajua, on hän aina taipuvainen joutumaan vakavuudessaan väärään
suuntaan.»
»Ja hän on niin tarmokas», sanoi Hermione. »Jos hän saisi minut ensin
naitetuksi, niin mihinkähän hän sitten kohdistaisi henkensä voimat? En
ymmärrä kuinka henkilö, joka näyttää niin huolettomalta, jopa toisinaan
tyyneltäkin, voi olla niin ihmeteltävän tarmokas. Tuo suoruus, josta
hän aina puhuu, on vain puolustuksena silloin kun hän haluaa panna
toimeen jonkin mielitekonsa. Nyt alan ymmärtää, mitä ne vanhat tarinat
tarkoittavat, jotka puhuvat hävittävästä kauneudesta.»
»Niin, äitisi on juuri sellainen kuin niissä kuvatut henkilöt», sanoi
Menelaos. »Luullakseni se on jonkinlainen taivaan lahja. Varmasti olen
hukannut aikaani turhaan moittiessani häntä siitä.»
»Mutta pitäisihän hänen edes nyt tuntea itsensä paremmin», sanoi
Hermione. »Hänen pitäisi sääliä niitä heikkoja ja vastaanottavaisia,
jotka ihailevat ja jäljittelevät häntä. Vaikka antaisikin hänelle
anteeksi kaiken muun, on sentään mahdotonta antaa anteeksi sitä, että
hän johtaa kokonaan harhaan viattomat, jotka eivät aavista mitään
pahaa.»
»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän
hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä
kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen
aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää
odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se,
että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain
parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei
ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»
»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi
Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on
puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän
kaikkia hänen virheitään!»
»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin
kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi
päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä
mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»
»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi»,
virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin
intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät
mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain
olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen
melkein ilman mitään mutkia.»
»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»
»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä
minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan
moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä
hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus
itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja
epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut
Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan,
että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä
hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»
»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän
tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.
»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut
poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli
minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein
suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei
ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva
siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän
esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme
tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt
asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet
itseämme toisillemme määrättyinä.»
»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»
»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia
kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla
hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee.
Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta.
En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa
sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei
hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan
Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies,
jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja
naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin,
niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle
paikalla, kun näen hänet.»
»Sano se hänelle nyt», virkkoi Hermione, »tuolla hän tulee!»