I
»Menelaos», sanoi Helena, »saanko puhua muutaman sanan kanssasi?»
»Minulla ei ole nyt aikaa. Mitä haluat?»
»Tahtoisin puhua kanssasi Hermionesta.»
»No, mikä häntä sitten vaivaa?»
»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen
tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet
sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että
meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»
»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon
työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione
ei ole onneton.»
»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton —
niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas
olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että
hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen
iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa
hetkistäkään tuonemmaksi.»
»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on
laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut
aivan kuin se olisi minun syyni!»
»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä
otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä,
niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä
halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen
tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa
nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä!
Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään,
seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»
»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin
kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota
minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei
tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla
hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni
tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»
»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille
suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua
Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo
itsensä liiaksi.»
»Mihin sitoo itsensä?»
»Esimerkiksi aviomieheen.»
»Oresteeseenko?»
»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione
luulee olevansa rakastunut häneen».
»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko
sinulla vielä muusta puhuttavaa?»
»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena.
»Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut
Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on
päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»
»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he
eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten
sopineet asiasta.»
»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä
muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun
lapselleni.»
»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska
minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet
päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle
suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta
kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet.
Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja
minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään?
Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet
paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran
yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä
Hermione on kertonut hänestä?»
»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta
erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen
hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin
esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy
muistuttaa.»
»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos,
»mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä
tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman
kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä
lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta
kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»
»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän
perhettään suvun heikoimpana kohtana.»
»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi?
Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies
uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain
saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin.
Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt
innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun
huomautukseni.»
»Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?»
»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on
sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun
tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut
välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti
Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun
hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa,
kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt
on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa
häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»
»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava»,
sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina
tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo
suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle
mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä
miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme
tyttäremme hänen pojalleen.»
»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este.
Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi
emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän
näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen
ilmestyvän pian.»
»Kuinka hän sen tietää?»
»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä
määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»
»Eteoneus on siis auttanut tätä asiaa selkäni takana?»
»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos.
»Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat
riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen
mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta.
Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten
perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»
»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun
sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua —
nimittäin mielipiteiltään.»
»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan
ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty
Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja
tytöt isältään.»
»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti
määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa
vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse
käyttäytyvät paljon järkevämmin.»
»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän
kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»
»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi
kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon
kasvatuksen seuraus?»
»He eivät saisi olla järkeviä niin nuorina», sanoi Helena, »se on
paha merkki. Silloin he alkavat väärästä päästä. Nuorten pitäisi
aluksi rakastaa elämää. Järkevyys on eräs varovaisuuden muoto, se
merkitsee tunnelmiensa tukahduttamista — mutta täytyyhän ihmisen ensin
hankkia itselleen vaikutelmia ja tunnelmia, ennen kuin hän voi ruveta
hillitsemään niitä. Tai sitten se on jonkinlaista ennakkovaromista
ennen kuin edes on kerännyt itselleen maailmankokemusta. Ja kuinka voi
hankkia maailmankokemusta, jos aloittaa elämänsä välttämällä sitä?
Nuorilla ihmisillä ei voi olla mitään parempaa ominaisuutta kuin
rakkaus elämään. Mutta juuri sitä heillä ei ole, ja sen vuoksi heidän
järkevyytensä on minun mielestäni aivan merkityksetön.»
»Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut noista molemmista nuorista»,
sanoi Menelaos, »voin päätellä heillä olevan elämää kohtaan rakkautta
aivan niin paljon kuin me suinkin voimme kestää. Eteoneus väittää niin
Hermionesta ja Oresteesta, ja uskallanpa sanoa hänen olevan oikeassa.»
»Mistä alkaen olet etsinyt filosofista mielen virikettä
portinvartijaltasi, Menelaos? Eteoneus on uskollinen orja — ja hyvin
sivistymätön ihminen. Hän tuntee elämää niin paljon kuin kynnysmatolta
voi nähdä. Huomaan sinun laskevankin vain leikkiä kanssani. Etkö
tahtoisi puhua vakavasti?»
»Minä olen vakavissani. Voin puhua vieläkin vakavammin, jos todella
sitä haluat. Mutta ennen kuin aloitamme, tahdon vain huomauttaa
sinulle, että en ole koskaan mennyt kysymään Eteoneukselta mitään — hän
tuli minun luokseni. Toisinaan hän lähtee kynnysmatoltaan etsiäkseen
hetkiseksi minun seuraani, ja vaikka hän ei olekaan minulle itse
valitsemani puhetoveri, ei hän suinkaan ole hupsu. Mutta vakavasti
sanoen — niinkuin sinä esitit asian — koska et tahdo jättää minua
rauhaan, niin mitä oikein tarkoitat Hermionen huonolla kasvatuksella,
sillä elämänrakkaudella, jota hänellä ei ole, ja aviomiehellä,
joka hänen pitäisi saada? Tunnen itseni tänä aamuna hajamieliseksi
Agamemnonista saamieni uutisten vuoksi, ja muut asiat näyttävät minusta
nyt ehkä vähemmän tärkeiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä oikein
haluat?»
»Haluan sinun kuuntelevan minua», sanoi Helena, »ja jollei sinulla nyt
ole siihen aikaa, niin odotan. Mutta Hermione on minun ymmärtääkseni
vaarassa, josta voisimme pelastaa hänet, jos ryhtyisimme nopeasti
toimeen, ja koska otaksun hänen joutuneen tähän vaaraan sen vuoksi,
että minä hylkäsin hänet, en aio nyt jättää käyttämättä pienintäkään
tilaisuutta hänen pelastamisekseen. Ellemme me aikanaan estä, menee hän
naimisiin Oresteen kanssa, ja siitä olen varma, ettei se avioliitto
tuota hänelle mitään muuta kuin onnettomuutta. Hän ei ole nähnyt ketään
muuta ikäistään nuorta miestä kuin Oresteen ja Damastorin — Kharitaksen
pojan. Vastakohtaisuuden vuoksi täytyy Oresteen näyttää suorastaan
jumalalta. Sellaisissa asioissa on vertailulla ja vastakohtaisuudella
tavallisesti suuri vaikutus. Jonakin päivänä Hermione varmasti tapaa
todellisen miehen ja suree sitä, että meni liian varhain naimisiin.»
»Jopa nyt jotakin!» sanoi Menelaos. »Jopa — nyt — jotakin!»
»Eniten tarvitsee tyttäremme kokemusta — kokemusta», jatkoi Helena, »ja
mahdollisimman nopeasti!»
»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin
järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja
sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota
hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla
ketään ehdolla koekarkaukseen?»
»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö,
tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa
sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon
repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään
hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka
kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»
»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos.
»Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään
iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava
ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et
salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»
»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän
minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos
Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen.
Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin
sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin
erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja
ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä
välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi
velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja
itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia,
kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut
itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden.
Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää,
on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri
tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin
Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait
minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta.
Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja
kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En
sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä
kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua
ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska
haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää
vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin
Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole
minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän
erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän
ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan
väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun
elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»
»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos.
»Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin
väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu.
Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu.
Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En
ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani.
Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella
tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»
»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi
Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta
en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa
meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole
kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä
henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi,
kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen
loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen
varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen
kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin
Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea
intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä
ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin
asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa
hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien
yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi
tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että
tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella
ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin,
Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät
minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä
harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa
pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä
kutistu eikä kasva kieroon.»
»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet
puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet
olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä
siis tarkoitat elämänrakkaudella?»
»En, se on rakkautta», sanoi Helena.
»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla
kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle
lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»
»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin
heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme,
että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he
iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta
he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut,
että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman
tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme
sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka
on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen
lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä
emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin
vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi
heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat
päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he
vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu
mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain
tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»
»Mutta miksi sovellat tuon selityksesi Hermioneen? Mikäli minä
ymmärrän, on hän rakastava elämää, kun hänelle tulee tilaisuus siihen.
Myöntänet kai, että hänellä on tähän mennessä ollut enemmän huolia
kuin nuorilla ihmisillä pitäisi olla. Niittenkin painamana hän näyttää
selvinneen aika hyvin, vaikka en tahdokaan esiintyä tällaisten asiain
tuomarina. Jollei hän vielä olisikaan, niin luultavasti Orestes opettaa
hänelle — hän on nimittäin minun ymmärtääkseni yritteliäs nuori mies,
jonka pää on täynnä uudenaikaisia aatteita.»
»Voi, Menelaos, ethän sinä ollenkaan ymmärrä asian ydintä! Orestes on
parantumattoman vakava ja vaarallisen päättäväinen, ilman kokemusta,
ilman elämisen taitoa ja täysin vailla huumorin tajua. Jokaisella on
hänestä tämä mielipide. Ehkäpä se on sinusta miellyttävä arvostelu. Hän
on sen lajin nuoria ihmisiä, jotka näkevät elämän puutteet ennen kuin
itse elämän ja ovat liian tunnollisia jättääkseen korjaamatta paikalla
jokaisen huomaamansa virheen. Hän tekee velvollisuutensa toisia kohtaan
hinnalla millä hyvänsä ja panee täytäntöön sen mitä pitää taivaan
tahtona, vaikkapa hänen sitten täytyisi surmata joku. Luonnollisestikin
hän suorittaisi murhan mitä hienotuntoisimmin ja hyvin vastahakoisesti.
Tunnen tuonlaatuisen luonteen. Hän ei ole oikea mies opettamaan
Hermionea, eikä häntä itseäänkään edes voi opettaa. Etkö voi kuvitella
kuinka surkeaksi Oresteen elämä varmasti muodostuu — samoin kuin sen
naisenkin, joka menee hänen kanssaan naimisiin? Menelaos, auta minua
pelastamaan Hermione!»
»On sääli, ettemme voi viitata lähimmässä ympäristössä mihinkään
loistavaan esimerkkiin hänen opastuksekseen — ellei häntä voida
houkutella seuraamaan sinun esimerkkiäsi.»
»Ei, en tahdo, että hän seuraisi minun esimerkkiäni», sanoi Helena.
»Tahdon hänen elämänsä paljon loistavammaksi ja onnellisemmaksi ja
rakkaudesta rikkaammaksi. Hän ei ihaile minua, enkä minä moiti häntä.
Soisin hänellä olevan enemmän Adrasten mielenlaatua. Se lapsi rakastaa
elämää. Olen huolellisesti ohjannut hänen kasvatustaan.»
»Jumala häntä auttakoon!» sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni joutuu
hän onnettomuuteen luultavammin kuin Hermione.»
»Minä taas väittäisin, että vaara vaanii kaikkialla samanlaisena,
joskin eri syistä. Kharitaksen tyhmä poika ahdistelee häntä
halpamaisella tavalla. Äidilleen selittää Damastor olevansa rakastunut
Hermioneen. Pelkään Adrasten ottavan hänet liian vakavasti.»
»Nyt taas en saa ajatuksenjuoksustasi vähintäkään selvää», sanoi
Menelaos. »Et halua Hermionen rakastuvan, koska hänellä ei ole
rakkautta elämää kohtaan. Adrasten taas et tahdo rakastuvan siitä
syystä, että hänellä on rakkaus elämään. Eikö kukaan saa rakastua?»
»Naiselle merkitsee rakastuminen rakastumista mieheen», sanoi Helena.
»Tapasi mukaan jätät huomioonottamatta asian ytimen. En suinkaan toivo
kummankaan näistä tytöistä heittäytyvän mitättömän miehen syliin.
Orestes ja Damastor eivät muuten muistuta toisiaan paljonkaan paitsi
että ovat kumpikin mahdottomia. Oresteella ei ole vähintäkään rakkautta
elämää kohtaan — Adraste näkisi yhdessä minuutissa hänen lävitseen.
Damastor teeskentelee muka rakastavansa elämää, mutta pohjaltaan hän
on täysi pelkuri, jollaiseksi hänen äitinsä on hänet tehnyt. Toivon
Adrasten pääsevän siitä ajoissa selville. Soisin Pyrrhoksen olevan
täällä.»
»Pyrrhoksen — Akhilleuksen pojanko?»
»Niin.»
»Mitä sinä Pyrrhoksesta tahdot?»
»Haluan saada hänet vävykseni», sanoi Helena.
»Nytpä päästiin lopultakin asian ytimeen», sanoi Menelaos. »Mutta
haluaakohan Hermione saada hänet miehekseen? Otaksun nimittäin, että
sallimme hänen jossakin määrin itse valita. Hän on täysi-ikäinen nainen
eikä ole ikänään vielä nähnyt Pyrrhosta.»
»Niin, mutta se vaarahan on aina tarjolla, että hän voi nähdä hänet
milloin tahansa. Parasta on tavata hänet nyt, ennen kuin on liian
myöhäistä. Hänessä on kaikkea tuota, mistä olen puhunut, ja kun
Hermione tapaa hänet, huomaa hän sen pian meidän tarvitsematta
nimenomaan mainita siitä. Jollei tyttäremme ole auttamattomasti
hukassa, voittaa Pyrrhos hänen sydämensä.»
»Minä olen nähnyt hänet usein», sanoi Menelaos, »enkä ole menettänyt
sydäntäni. Pyrrhoksessa ei ole mitään ihmeellistä.»
»Eikö ole?» sanoi Helena. »Minäpä luulisin olevan. Sain sen käsityksen,
että sinun ja Agamemnonin oli pyydettävä hänen apuaan hänen isänsä
kuoltua. Ehkä ei Akhilleuksessakaan ollut mitään ihmeellistä. Meidän
ei tarvitse kiistellä sanoista. Pyrrhos on sen laatuinen ihme, jonka
haluan saada Hermionelle. Kun ajattelen jaloa intohimoa ja vilkasta
sielua, ajattelen tätä nuorukaista. Hän onkin täydellä syyllä se mikä
on — hän oli suuren rakkauden hedelmä.»
»Lemmenlapsi, tarkoitat», sanoi Menelaos. »Hänen syntyperänsä oli
jonkin verran epämääräinen, mikä on luonnollista, kun tietää hänet
Akhilleuksen pojaksi. Hänen syntymänsä oli oikea häväistysjuttu.»
»Ei ollut!»
»Varmasti oli!»
»Varmasti ei ollut!»
»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin
mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin
Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi
ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen
kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»
»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän
koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän
kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen
sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei
esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin
vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä.
Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»
»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin
nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»
»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät
asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin
läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli
ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa
syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo
vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän
matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit
häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian
tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti
opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen
suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa
pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen,
joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän
ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin
pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin
myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin
hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen
täydellinen.»
»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu
niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin,
että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun
Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on
ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua,
jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja
hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»
»En ole ikänäni tavannut häntä», sanoi Helena.
»Siitä olenkin varma», sanoi Menelaos.
»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista»,
sanoi Helena.
»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut
hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän
innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain
psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet
tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa
asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa
— Briseis!»
»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli
syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski
sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista
miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei
ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen
kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen,
joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»
»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos,
»ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki
hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea
Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä
aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä
sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen
liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»
»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun
hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän
osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus
tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää
häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti
kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli
häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä
tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä
pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi
kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin
mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä
tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä
hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen
mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu
Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen
kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä
kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti.
Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme,
mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä
tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä
häntä heti paikalla!»
»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman
katon alla!»
»Mutta ole toki hyvä ja selitä miksi ette.»
»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää
miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut
_sinun_ selittää _minulle_ mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja
onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut
sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen
anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen,
mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä
petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi
tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta!
Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun
lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen!
Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää
silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit
Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai
kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne
lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi
Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua
menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on
jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita
häpeäsi yhteen sukupolveen!»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut
ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen
hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos
olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja
jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä
mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että
olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea
kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen,
et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka
tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et
voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut
nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on
sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan
valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi
kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä
sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei
totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin —
suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään.
Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes
tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä.
Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä?
Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys
sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut?
Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee
parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen
miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on
valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»
»Sanoin vain, etten tahtonut Pyrrhosta —»
»Kumman valitset, Menelaos?»
»Mistä kahdesta kumman?»
»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen
kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä
kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin.
Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun
jäävän?»
»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»
»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se
muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja
saada asia selväksi.»
»Siis lähdetkö sinä nyt», sanoi Menelos.
»Vai tapatko sinä minut», sanoi Helena.
»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se
saisi minut näyttämään epävarmalta.»
»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille
totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella
täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja
karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen
sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin.
Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen
Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten
sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi
maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»
»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi
ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi
työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat
ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet
kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos
haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi
ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»
»Se ei riitä», sanoi Helena; »sinun täytyy ajatellakin ystävällisesti».
»Minä koetan» sanoi Menelaos, »enempää en voi luvata».
»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä.
Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin
Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin
— jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa
häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista
oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut
iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään
määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä
tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka
ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä
enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli
traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa
hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä
kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee —
älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut
hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy
rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi
ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi,
olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet
varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä
samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin
oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen
poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»
»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos,
»että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja
rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin
Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin
minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on
poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä
aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen
pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän
ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»
»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä,
että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän
luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka
olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän
on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta
hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies
alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki
ohitse.»
»Mikä sitten?» sanoi Menelaos.
»Heidän yhteiselämänsä», sanoi Helena.
»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos,
»olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin
vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo
saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»
»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi
suorittamaan kaikki omin voimin».
»Totta totisesti!» sanoi Menelaos.
»Ja sinä pyydät Pyrrhosta tulemaan heti», sanoi Helena.
»En heti enkä tuonnempana!» sanoi Menelaos.
»Me tarvitsemme hänet heti paikalla», sanoi Helena.
»Hän ei koskaan astu jalallaankaan minun talooni!» sanoi Menelaos.
»Yksityiskohdat voidaan järjestää milloin tahansa», sanoi Helena.
»Pääasia on, että hänet saadaan tänne pian.»