»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni
vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en
tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut
odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme
ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista
asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»
»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi
tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet
parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»
»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa
ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»
»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme
hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut
ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»
»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä
oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»
»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»
»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole
poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor —
muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän
syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor
on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää.
Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän
on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen
koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole
sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja
olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt
hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen
työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»
»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään
rakastuu tyttöön».
»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.
»En vähintäkään», sanoi Helena.
»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan
aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että
kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»
»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja
suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia.
Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot,
että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen
naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota
ei laisinkaan rakasta?»
»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut
tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»
»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista
asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti
olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei
se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin
kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen
kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan
tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden
valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen
ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin
kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin
sentapaista pojallesi.»
»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.
»Et, enkä minäkään tarkoita juuri sitä», sanoi Helena. »Minun pitäisi
lisätä, että nuo molemmat mahdollisuudet, rakkaus ilman kauneutta
ja avioliitto ilman rakkautta, vaikka ne ovatkin kunnioitettavia
ja yleisten tapain mukaisia, ovat myöskin hyvin vaarallisia. Niin
harvinaista kuin kauneus onkin, et voi aina estää sitä osumasta
tiellesi, ja jos sen näet, täytyy sinun rakastaa sitä.»
»En ole niin varma, että täytyy», sanoi Kharitas. »Joillakin meistä on
aikaisempia velvollisuuksia.»
»Jollet ole koskaan antautunut kauneudelle, ei ole aikaisempia
velvollisuuksia.»
»Sinä et siis koettaisi estää nuorukaista rakastumasta ensimmäiseen
kauniiseen tyttöön, jonka hän tapaa?»
»Koettaisin estää häntä rakastumasta keneenkään toiseen», sanoi Helena,
»ja kun kaunis tyttö tulee, on nuorukaisen velvollisuus rakastaa häntä.
Ja niin hän luultavasti rakastaakin, olipa hän sitten sitoutunut
erinäisiin velvollisuuksiin kunniallista ja jokapäiväistä naista
kohtaan tai ei, ja mieluummin näen, että nuorukainen pysyy vapaana ja
avomielisenä. Sinun suhtautumisesi asiaan, Kharitas, vaikuttaa varmasti
sen, että poikasi häpeää rakastaa kauneutta, ja hän alkaa varmasti
tavoitella sitä jollakin vilpillisellä ja raukkamaisella tavalla. Sinun
kunnianhimosi, joka tahtoo säilyttää hänet kunnioitettavana, voi estää
häntä olemasta siveellinen.»
»Puhutko sinä tällä tavoin Hermionelle?» kysyi Kharitas.
»Minulla on ollut hyvin vähän tilaisuutta jutella hänen kanssaan mistään
asiasta», sanoi Helena, »mutta varmasti sanoisin hänelle samoin. Toivon
hänen rakastuvan ihmeellisimpään mieheen, jonka hän tuntee, ja soisin
hänen rakastuvan ensi näkemältä, mutta joka tapauksessa hän luultavasti
on rakastava kohtalon määräysten mukaan, eikä asiaan kannata sekaantua.
Jotka noudattavat toisten antamaa neuvoa, eivät tunne omaa sydäntään.»
»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että Adraste odottaisi puutarhan
toisessa päässä?» kysyi Kharitas. »Haluaisin kuiskata sinulle pari
asiaa.»
»Adraste saa odottaa puutarhan toisessa päässä», sanoi Helena, »mutta
nyt kun hän on lähtenyt, täytyy minun sanoa, Kharitas, etten ymmärrä
ensinkään miksi pitäisi puhua kuiskaamalla. Jollet voi puhua ääneen,
niin jätä sanomatta.»
»Helena, avomielisyys voi erittäin hyvin sopia sinulle, mutta ehkäpä
vahingoitat sillä toisia. Sinun ei pitäisi puhua sellaisia asioita
tytön kuullen — ja vihjaamalla minun poikaani. Panet tytön päähän
turhia kuvitteluja.»
»Kharitas kulta, mitkäpä ajatuksemme voisivat olla uusia nuorille,
jotka kuuntelevat luontoa? Mainitsin poikasi vain sen vuoksi kuin
sinäkin ja toivon hänelle onnellista kohtaloa. Sinä kuvailit mielestäni
epäedullisesti hänen luonnettaan, ja tytön kuullen. Adraste ei ole
voinut sinun kuvauksesi perusteella menettää sydäntään. Sinun pitäisi
tosiaankin lähettää poikasi pian meidän luoksemme, jotta hän voisi
osoittaa olevansa lujempi mies kuin miksi sinä olet koettanut kuvailla
hänet. Haluaisin hyvin mielelläni nähdä poikasi.»
»Hän on viime aikoina käynyt talossasi muutamia kertoja tervehtimässä
Hermionea», sanoi Kharitas. »En voinut sanoa sitä aikaisemmin
palvelijattaresi kuullen, mutta olisin hyvin tyytyväinen, jos
hän kiintyisi Hermioneen. Ei kukaan voi sanoa yhtään pahaa sanaa
tyttärestäsi.»
»Muutamissa suhteissa sellainen olisi varmasti mahdollista, ellei
ihmisluonto ole muuttunut», sanoi Helena. »Mutta siinä kohden olen
kanssasi yhtä mieltä, ettei hän ansaitse moitteita. Onkohan hän ehkä
mieltynyt Damastoriin? Hänen isänsä tahto on aina ollut, että hän
menisi naimisiin serkkunsa Oresteen kanssa.»
»Hermione ei ole koskaan maininnut minulle Oresteen nimeä», sanoi
Kharitas, »eikä poikanikaan nimeä, se minun on tunnustettava. Eikä hän
puhuisikaan pojan äidille. Hän on viime aikoina käynyt täällä hyvin
usein. Ja kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, muistan hänen puhuneen
pääasiassa vain —»
»Jatka vapaasti», sanoi Helena. »Mistä?»
»Suoraan sanoen sinusta. Hän selitti kaikki, ja minun täytyy sanoa,
että hän poisti kiven sydämeltäni.»
»Varmaankin edellytät, että minun pitäisi ymmärtää sanaisi tarkoitus,
mutta olen aivan ymmällä päästäni. Mitä hän selitti? Mikä sinun
mieltäsi painoi?»
»Voi, Helena, en tosiaankaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi — näin pian.
Mutta samallahan voin nyt jatkaa. Hän selitti sinun ja Pariksen välisen
suhteen, ja olin niin kiitollinen saadessani tietää, että sinä olit
viaton.»
»Mihin viaton? Puhummeko rikoksista! Mieltä ylentävä ajatus! Ehkäpä
Hermione selittää sen äidilleenkin, kun menen kotiin.»
»Emme nimenomaan rikoksista, jos niin haluat», sanoi Kharitas, »mutta
minulla oli se käsitys — ja kaikilla muillakin — että kun karkasit
Troijaan Pariksen kanssa, hän oli sinun rakastajasi, ja sinä — sinä
rakastit häntä. Tunnustan uskoneeni niin, Helena — ja miehesikin teki
saman luonnollisen erehdyksen. Ja koska Paris oli prinssi, luulimme
häntä tosiaankin herrasmieheksi. Sillä hetkellä, kun Hermione selitti
hänen alhaisen luonteensa ja kertoi minulle siitä ihmeellisestä
pelastuksesta, jonka taivas oli varannut sinulle, tiesin heti, että
sinä olit ollut alusta loppuun asti vastahakoinen uhri. Olemme kaikki
niin iloisia siitä, että Menelaoskin huomasi sen ja antoi sinulle
anteeksi.»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Niin no, puhukaamme taas Pariksesta. Miksi
hänen luonteensa oli alhainen Hermionesta?»
»Hänhän varasti teidän talousesineitänne», sanoi Kharitas.
»Mitä?» huudahti Helena.
»Hermione kertoi sen», sanoi Kharitas, »ja sitten Paris pakotti sinut
lähtemään mukanaan. Hermione puhui asiasta hyvin hienotunteisesti
niinkuin nuoren tytön sopiikin, mutta sen ymmärsin, että sinä teit
vastarintaa koko matkan Egyptiin asti ja siellä pelastuit. Sen on
totisesti täytynyt olla hyvin järkyttävä seikkailu, Helena.»
»Kharitas», sanoi Helena, »tyttäreni esittämä muunnos minun tarinastani
herättää tosiaankin suuresti mielenkiintoani. Koska hän on kertonut
sinulle tämän kaiken?»
»Suurimman osan ennen paluutasi ja jotakin sen jälkeen. Muutamia päiviä
sitten hän pistäytyi täällä sanomassa, että hän oli sinun palattuasi
saanut vahvistusta erinäisille yksityiskohdille, jotka koskevat
Egyptissä oleskelua.»
»Egyptissäkö?» sanoi Helena. »Mainitsit tuon maan minun tullessani
tänne nyt iltapäivällä, mutta en ymmärtänyt mitä sillä tarkoitit.»
»Niin, Hermione mainitsi minulle sen miehen ja sen vaimon nimetkin,
joiden luona asuit — Thon — Thonis? Niinhän se oli? Ja — aivan oikein —
Polydamna.»
»Niinkö hän sanoi, että minä asuin Egyptissä Thoniksen ja Polydamnan
luona?» kysyi Helena.
»Etkö sitten asunut?» sanoi Kharitas. »Hermione kertoi niin.»
»Paras on, että kerrot minulle kaikki mitä hän on puhunut», virkkoi
Helena, »ja sitten minä oikaisen erehdykset».
»Tuntuu hullunkuriselta kertoa sinulle sitä, Helena — mieluummin olisin
suonut sinun kertovan minulle mitä on tapahtunut. Mutta sinähän tiedät,
että me tosiaankin luulimme sinun paenneen Pariksen kanssa, kunnes
Hermione selitti hänen vieneen sinut vastoin tahtoasi ja anastaneen
Menelaokselta muutamia arvoesineitä, paljastaen siten täysin mikä hän
oikein oli miehiään. Sitten tuuli veikin teidät Egyptiin eikä Troijaan
— olen varma siitä, että sen tekivät jumalat suojellakseen sinua — ja
siellä sinä pyysit apua, ja Thonis olisi tappanut Pariksen, jollei tämä
olisi ollut tavallaan vieras ja siis suojattu. Mutta Thonis pakotti
hänet lähtemään Troijaan yksin, ja sinä jäit varastettujen tavarain
kera Thoniksen ja Polydamnan kotiin, kunnes miehesi tuli noutamaan
sinua ja toi sinut kotiin. Onhan asia niin?»
»Eikö siis Hermionen mielestä Troijan sotaakaan ollut?» sanoi Helena.
»Hyväinen aika — totta kai», sanoi Kharitas; »hän sanoo, että sota
oli valitettava, mutta luonnollinen erehdys. Miehesi lähti ystävineen
Troijaan ja vaati sinua takaisin, ja troijalaiset sanoivat, ettet
sinä ollutkaan siellä. Tietenkään eivät meikäläiset sitä uskoneet.
Troijalaiset sanoivat sinun odottavan Egyptissä, että Menelaos tulisi
noutamaan sinua. Se kuului peräti leikilliseltä etenkin, kun he eivät
kieltäneet, että Paris oli palannut kotiin. Niinpä ei auttanut mikään
muu kuin ruveta taistelemaan. Luonnollisesti olisivat troijalaiset
mielellään luovuttaneet sinut pois, jos olisit ollut siellä, sanoi
Hermione.»
»Vai sanoi hän niin!» huudahti Helena.
»Niin — pelastaakseen kaupungin, sanoohan sen järkikin. Mutta he eivät
voineet muuta kuin puolustautua, kun heidän kimppuunsa kerran oli
hyökätty, ja kun kaupunki luhistui ja totuus tuli ilmi, oli se liian
myöhäistä. Niin paljon aikaa oli menetetty! Eikä Menelaos kaiken tämän
jälkeen voinut muuta kuin lähteä pois Egyptiin ja tuoda sinut kotiin.
Jos tunnen oikein miehesi, Helena, oli hän vihoissaan.»
»Niin hän olikin», sanoi Helena; »matka Egyptistä ei suinkaan ollut
miellyttävä. Mitä muuta Hermione sanoi?»
»Siinä oli luullakseni kaikki —»
»Kharitas, oletko kertonut näitä juttuja kenellekään ystävällemme?»
»Joka ainoalle kenelle vain olen voinut, Helena. Tiesin, että he
tulisivat iloisiksi maineesi puhdistumisesta — me pidämme kaikki paljon
sinusta.»
»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä
kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin
voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut
Hermionen sanoja?»
»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun
vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen
ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»
»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione
tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain
lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut
kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin
ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi.
Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole
koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin
meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan
hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta
pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua
pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen
kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta
niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään
Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle
meidän paluumatkallamme.»
»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi
Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin —
älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan
kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua
ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt
käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»
»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän
siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio
yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin
tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos
haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas,
niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni
koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas
kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton,
nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä,
mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena.
Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se
on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi
tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme,
jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden
vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille
surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo
viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi
kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos
kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»
»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni
aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan
surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä
näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»
»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni
tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt
istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä
naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö
vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»
»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon
kuulla sen. Toivon selvyyttä.»
»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole
olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan
käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut
siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en
ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään
miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä
koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut
mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta
minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on
helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin
tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole
mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se
ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska
rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas,
vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä.
Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran,
että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan
kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen
esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että
kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten
tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet
mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi
käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden
korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää
vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on
valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen
syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon
keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan —
ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä
johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta
se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä,
että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet
kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi
minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos
samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen
alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja
että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin
niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun
pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni
tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä
mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut
hänet rakastamaan totuutta.»
»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi
ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka
vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut
vaimoaan niin uskollisesti.»
»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä
kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin
huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä
yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin
pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»
»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies
parka!... Helena, sinä olet mahdoton!»
»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä»,
virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma,
jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon
kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin
joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista
pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin
voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi
rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla
kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain
sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»
»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas.
»Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et
ole puhunut paljon hänestä.»
»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit
minun puhuvan hänestä?»
»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua
ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit
häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on
kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena,
tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes
olla suruissasi.»
»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena,
»mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin
sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani
häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin
Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»
»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden
vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen
tunne».
»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.
»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin
saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen
vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi,
Helena.»
»Jos minun pettymykseni todisti erehdykseni suureksi, Kharitas, niin
useimmat avioliitot ovat kohtalokkaita erehdyksiä. Ole hyvä ja koeta
ymmärtää miksi olin pahoillani Pariksen vuoksi. Minä tunsin, että
hänkin oli menettänyt itsensä mielettömyydessä, menettänyt jollekin
sellaiselle, joka en ollut minä, jollekin, josta minä panin hänet
uneksimaan, jollekin, jota hän ei koskaan löytäisi — että hän oli
mennyttä samoin kuin minäkin. Mutta sellaistahan sattuu avioliitossa,
jos se alkaa rakkaudella. Moni kelpo mies on mennyttä. Ja jos asiaan
syventyy paremmin, Kharitas, niin kuinka on vaimojen laita? Eikö ole
minun vuoroni kysyä millaisena oma sydämesi on läpäissyt kaikki nämä
vuodet?»
»En luule voivani puhua mistään niin salatusta asiasta edes sinunkaan
kanssasi, Helena. Sitäpaitsi minulla ei ole mitään kertomista. Mieheni
ja minä olemme olleet toisillemme ehdottoman uskolliset.»
»Mutta asia voisi olla toisin, jos teillä olisi talossanne kaunis
palvelijatar. Mitä sinuun itseesi tulee, Kharitas, niin oletko
mielestäsi vielä rakastumisesi alkuaikain ensi huumauksen vallassa vai
tunnetko olevasi hyveellinen sen vuoksi, että olet aina välittänyt
toisista miehistä vieläkin vähemmän kuin omastasi?»
»Älä puhu tuolla tavoin, Helena, sinä loukkaat minua. Tunnustan olevani
vanhanaikainen. Pidän siitä tavasta, jolla entisaikaan miehet ja naiset
seurustelivat keskenään.»
»Niin Adrastekin», sanoi Helena. »Hän näyttää tavanneen jonkun ystävän
puutarhasi toisessa päässä. He ovat viime neljännestunnin ajan
keskustelleet erittäin tuttavallisesti, jopa hellästikin.»
»Laupiaat jumalat!» huudahti Kharitas. »Sehän on poikani Damastor! Mitä
sanoinkaan sinulle, Helena, mitä sanoinkaan sinulle!»