IV

Tuuli oli vastainen, ja miehet istuivat airoissa. Menelaos istui

perämiehen lähellä, ja Helena hänen vieressään kasvot tuulelle

alttiina. Miehet katselivat häntä — ei vihaisina siitä, että hän oli

vienyt heidät sotaan ja vaivoihin, vaan aluksi uteliaina, sitten

ymmärtäen ja kunnioittaen ikäänkuin heillä olisi nyt siunaus mukanaan

laivassa. Menelaos huomasi heidän ilmeessään tapahtuneen muutoksen ja

rupesi tuumimaan miksi hän oikein oli lähtenyt Troijaan — ja muistikin

syyn.

Helena muutti monen tunnin kuluttua ensi kerran paikkaansa ja katsahti

Menelaoksen silmiin. Soutajatkin alkoivat katsella häntä ja unohtivat

työnsä.

»Menelaos», sanoi Helena, »sinun olisi pitänyt suorittaa uhreja. Tässä

aluksessa on jotakin peräti outoa.»

»Päinvastoin», vastasi Menelaos, »alus on tässä ehkä ainoa, jota ei

kukaan voi moittia. Tuuli on epäsuotuisa, mutta miehet soutavat hyvin,

jollet sinä häiritse heitä.»

»Tällä hetkellä», sanoi Helena, »suorittaa Agamemnon Troijassa

tai jossakin muualla rannikolla uhreja, jotka varmasti tehoavat

ja epäilemättä auttavat hänet kotiin. Omat toiveemme näyttävät

minusta epävarmoilta. Sinähän tiedät minun katsantokantani — en pidä

seikkailuista, ellen ole selvillä minne joudun.»

»Me olemme matkalla Spartaan», sanoi Menelaos.

»Pelkäänpä, ettemme ole», sanoi Helena.

»Me jatkamme tähän suuntaan», virkkoi hänen miehensä, »ja jolleivät

tähdet ole epäjärjestyksessä tässä hyvin sekavassa maailmassa, niin

saavumme Spartaan viikon kuluttua. Se on erinomainen aika, vai mitä

arvelet?» kysyi hän perämieheltä.

»Pitempi aika meiltä meni Troijaan matkustaessamme», vastasi perämies.

»Kun minä purjehdin Troijaan», sanoi Helena, »kesti se vain kolme

päivää, mutta se olikin poikkeuksellinen matka».

Sen jälkeen soutajat kumartuivat airoihinsa, ja perämies alkoi

tarkata aurinkoa ja tähtiä. Aluksi Helena vilkaisi silloin tällöin

Menelaokseen, ylevän tyynenä tosin, mutta sennäköisenä kuin olisi

voinut sanoa jotakin, jos vain olisi viitsinyt.

Kun muutama päivä oli kulunut, istui hän aivan liikkumattomana

tuijottaen kauas eteensä merelle, ja soutajat katselivat häntä

kärsivällisesti ikäänkuin he ja hän olisivat tietäneet jotakin,

mitä Menelaos ei voinut ymmärtää. Tämä tunsi koko ajan olonsa hyvin

yksinäiseksi ja tuumiskeli itsekseen riittäisivätkö vesi ja ruoka

loppuun asti.

»Kas, tuolla on vihdoinkin Sparta», sanoi hän.

»Epäilen suuresti», virkkoi Helena.

Se olikin Egypti. Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota

merimiehet pitivät hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunutkin

nousemaan maihin Egyptissä. Tuuli vaimeni kokonaan. Väsyneet miehet

pystyttivät kuninkaan teltan ja suojavarustuksia itseään varten

sekä paneutuivat nukkumaan. Menelaos ei voinut muistaa antaneensa

maihinnousumääräystä, mutta hän ei ollut varma siitä eikä halunnut

kysyä.

»Tämä kuuluisa maa on mieltäkiinnittävämpi kuin olin luullutkaan»,

sanoi Helena muutamia viikkoja myöhemmin. »Olen iltapäiväkävelyilläni

tavannut muutamia alkuasukkaita, ja he näyttävät saavuttaneen täällä

keskimääräisen sivistystason, joka on jonkin verran korkeampi kuin

parhailla spartalaisilla, vai mitä arvelet?»

»Helena, sinä saat minut raivoihini», virkkoi Menelaos, »en ole täällä

matkaillakseni maassa tai verratakseni eri sivistystasoja.»

»Et luonnollisesti, enkä minäkään», sanoi Helena, »ja kun olet valmis

purjehtimaan pois täältä, ei sinun tarvitse muuta kuin ilmoittaa

vain minulle. Sillä välin opettaa minulle Polydamna, sen varakkaan

miehen vaimo, joka möi sinulle ruokavarat ensi matkaamme varten,

taitoaan yrttien ja lääkkeiden käsittelyssä — mikä on hyvä taito missä

taloudessa tahansa, ja täällä näyttävät kaikki sen osaavan. Jollet

toimita uhreja lähipäivinä, opin häneltä paljon.»

»En uhraa enää», sanoi Menelaos; »tuuli nousee itsestään».

»Siinä tapauksessa opin kaikki ennen lähtöämme», sanoi Helena.

Parin viikon päästä näki Helena miehensä tulevan Thoniksen, Polydamnan

miehen, talosta pieni karitsa viittansa alla. Sillä välin kun Menelaos

käski miehet rauhalliseen paikkaan ja uhrasi eläimen, pysytteli Helena

hienotunteisesti teltassa. Menelaos tapasi hänet siellä.

»Ole valmis lähtemään matkalle huomenna», sanoi aviomies, »siinä

tapauksessa, että tuuli nousee».

Helena oli valmis, ja tuuli nousi, mutta kävi ilmi, että se oli vain

herkkä ja lyhytikäinen tuulenpuuska. Heidän päästyään Pharoksen

saarelle se vaimeni kokonaan.

»Eipä mitään», sanoi Menelaos, »täällähän on hyvä satama ja raikas

lähde. Me poikkeamme tänne, kunnes tuuli viriää, ja täytämme

tynnyrimme.»

Helena astui maihin kapeaa siltaa myöten, jota merimiehet pitivät

hänen edessään, sennäköisenä kuin olisi tottunut nousemaan maihin

Pharoksessa. Kahdenkymmenen päivän kuluttua loppui ruoka, ja miehet

hiippailivat pitkin kivistä rantaa koettaen pyydystää kaloja pienellä

nuoranpätkällä ja koukulla, jossa ei ollut lainkaan syöttiä. Kaikkina

noina päivinä Helena käyskenteli tyynenä ja viehättävänä tasaisimpia

polkuja vuorten välissä tai istui erään vaatimattoman kallion rinteellä

katsellen purppuraisia aaltoja ja lokkeja ja etäistä taivaanrantaa.

Menelaos vältteli miehiään ja käveli yksinään kaukana Helenasta saaren

toisessa päässä. Mutta kun Menelaos vihdoin osui Helenan luokse

tämän istuessa tavallisella paikallaan kalliolla, ei Helena hänen

huomatakseen laisinkaan hämmästynyt.

»Tuumin tässä paluumatkaa Egyptiin», aloitti Menelaos. »Nämä miehet

tarvitsevat parempaa ruokaa kuin mitä täältä voivat löytää, ja me

voimme yhdessä päivässä soutaa Kanopukseen.»

»Jos kysyt minulta neuvoa», sanoi Helena, »niin en voi muuta kuin yhtyä

järkevään mielipiteeseesi. Niinkuin sanoit, näyttää siltä kuin me

tarvitsisimme ruokaa.»

»Toisinaan sinä hermostutat minua, Helena», sanoi Menelaos. »Mikä

tyhmyri tahansa ymmärtäisi, että meidän on palattava Egyptiin. En

pyytänyt sinulta neuvoa. Oikeastaan minun olisi pitänyt lähteä takaisin

kauan sitten.»

Hän oli valmistautunut sanomaan Helenalle miksi hän ei ollut lähtenyt

takaisin aikaisemmin, mutta tämä ei, kiusallista kyllä, kysynyt sitä.

Menelaos kääntyi ja näki edessään perämiehen ja kolme muuta miestään

riutuneina ja nälkäisinä. He näyttivät odottavan siinä sanoakseen

hänelle jotakin epämiellyttävää.

»Menelaos», aloitti perämies, »me olemme seuranneet sinua niin kauan,

että varmasti tiedät meidän olevan uskollisia, mutta nyt olemme tulleet

kysymään oletko menettänyt järkesi. Nautitko itse kärsimisestä vai

haluatko nähdä meidän kärsivän? Pidät meitä tällä saarella näkemässä

nälkää, vaikka ruokaa on Egyptissä vain yhden päivän soutumatkan

päässä, jos nimittäin olemme voimissamme. Jos vielä vietämme täällä

muutamia tunteja, olemme liian heikkoja työntämään venettä vesillekään.

Sanot odottavasi sopivaa tuulta. Mutta jos nyt sellainen viriäisi,

ei meillä ole ruokavaroja tarpeeksi Spartaan asti. Emme voi kalastaa

matkalla.»

»Annan teille sopimattoman puhetapanne anteeksi nälkänne vuoksi», sanoi

Menelaos, »mutta kuten ylimalkaan tällaisissa tilanteissa käy, tulee

neuvonne liian myöhään ja on sen vuoksi tarpeeton. Olin jo päättänyt

palata Egyptiin ruokavaroja hankkimaan, ja me lähdemme heti paikalla.

Pankaa alus kuntoon... Sanoinko nyt aikeeni selvästi? Työntäkää vene

vesille... Kas vain, teillä on vielä jotakin sanottavaa?»

»Niin, Menelaos», vastasi perämies. »Kun saavumme Egyptiin, täytyy

meidän uhrata kunnollisesti jumalille, jotta voimme turvallisesti

palata kotiin. Me olisimme tahtoneet uhrata Troijassa tovereittemme

kanssa, mutta sinä käskit meidän lähteä matkalle. Kun nyt olemme

kärsineet sinun kanssasi rangaistuksesi, emme enää tahdo totella tässä

asiassa sinua, vaan jumalia. Ilmeisestikin tulee kohtaloksemme, ettei

kukaan meistä enää saa nähdä ystäviään, jollemme uhraa hekatombeja

kuolemattomille, joitten vallassa ovat taivaat ja meren väylät.

Epäilemättä olisimme joutuneet jo aikaisemmin perikatoon, jollei

mukanamme olisi ollut emäntämme, sinun vaimosi, joka on lepyttänyt

jumalien vihan. Meidän silmissämme hän on itsekin kuolematon ja

kohtelee kunnioittavasti ja huomaavasti noita taivaisia, joilla on

vallassaan elämä ja kuolema.»

»Kenties on paikallaan uhrata enemmän tällä kerralla», sanoi Menelaos.

»Olin ajatellut sitäkin, mutta täällä ei ole mitään arvokasta

uhrattavaa. Egyptissä voimme, niinkuin tekin mainitsitte, hankkia

runsaasti uhriainesta, ja olin jo päättänyt tehdä niin ensimmäisessä

sopivassa tilassa. Nyt saatte työntää veneen vesille — jollei teillä

nimittäin ole vielä muuta sanomista.»

Miehet riensivät tovereittensa luokse, ja Menelaos kääntyi Helenaan

päin.

»Toivottavasti et odotuta itseäsi. Tämä juttelu on jonkin verran

viivästyttänyt suunnitelmiani.»

Thonis antoi heille ruokavaroja veneeseen ja karjaa uhrattavaksi sekä

maljoittain tummaa viiniä. Kaikkien nähden heilautteli Menelaos jonkin

verran ärtyneen näköisenä säälimätöntä veistä muutamia kertoja uhrien

kurkkujen poikki, ja ne kaatuivat huohottaen maahan. Sitten hän kaatoi

viinin maljoista pikareihin ja valoi sen maahan rukoillen läpitunkevana

äänellä jumalia.

»Oi Zeus, sinä loistavin ja suurin! Oi Athene, viisas ja peloittava!

Oi te kaikki kuolemattomat olennot! Tehkää nyt työnne päivänselvästi,

jotta ihmiset näkisivät oikeuden täyttyvän. Rangaiskaa rikolliset ja

palkitkaa hyvä. Antakaa niiden meistä, jotka ovat rikkoneet teitä

vastaan, nääntyä nälkään meren karilla tai hukkua aaltoihin. Mutta

viekää ne meistä, jotka ovat puhtain sydämin täyttäneet tahtonne,

nopeasti oman kansamme keskuuteen!»

Ja tuuli puhalsi heidät kaikki terveinä ja turvallisesti Spartaan.

V

»Menelaos», sanoi Eteoneus, vanha portinvartija, »siitä lähtien kun

tulit kotiin olen odottanut sinun suovan minulle ajastasi muutamia

minuutteja. Olet ollut poissa kauan ja haluat varmaankin kuulla

selostuksen täkäläisistä asioista.»

»Onko jotakin hullusti?» kysyi Menelaos.

»Orestes on ollut täällä.»

»Ahaa — veljenpoikani», sanoi Menelaos.

»Niin», sanoi Eteoneus, »ja voisin lisätä — vaimosi sisarenpoika».

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyi Menelaos.

»Tarkoitan, että minua epäilytti oliko hänet päästettävä sisään»,

vastasi Eteoneus.

»Minusta näyttää», sanoi Menelaos, »että sinä haluat puhua loukkaavasti

vaimoni sukulaisista».

»Totta puhuen», sanoi Eteoneus, »en aavistanutkaan ennen sinun

paluutasi, että yhä vielä lasket vaimosi sukulaisiisi».

»Unohdat asemasi», sanoi Menelaos.

»En, Menelaos», sanoi Eteoneus; »keskustelun aihe on kiusallinen,

mutta sitä on mahdoton kiertää. Minä en missään tapauksessa saakaan

sitä tehdä, sillä olen osittain vastuunalainen asiassa. Kun Paris

tuli, päästin hänet sisään. Me tiedämme kaikki mitä sitten tapahtui

— tiedämme ainakin ulkonaiset vaiheet, vaikka muutamat meistä eivät

kykene tulkitsemaan niiden merkitystä. Sinä kestitsit Parista tietysti

kysymättä minkä vuoksi hän tuli, ja hän varasti vaimosi. Luonnollisesti

lähdit kostamaan, ja minun on sanottava, ettei kukaan meistä

kotiinjääneistä odottanut näkevänsä Helenaa enää, ei ainakaan sinun

kunnioitustasi nauttivana. Jos suvaitsisit selittää uuden tilanteen

meille — vihjaista edes kuinka meidän on häntä kohdeltava, niin se

helpottaisi palvelijoittesi nykyistä kiusallista asemaa.»

»Sinä aioit puhua Oresteesta», sanoi Menelaos.

»Niin aioin», sanoi Eteoneus. »Pois matkustaessasi käskit minun pitää

taloa silmällä erikoisen valppaasti, koska voimakkaimmat miehet olivat

sinun mukanasi ja tänne jäi tyttäresi ja melkoiset aarteet kellareihin.

Sitten ilmestyi Orestes. Ehkä minun olisi pitänyt pyytää hänet sisään

niinkuin mikä vieras tahansa ja kysyä jälkeenpäin hänen asiaansa, mutta

sinun poissaolossasi en uskaltanut antautua siihen vaaraan. Annoin

hänen olla porttien ulkopuolella, kunnes hän ilmaisi nimensä. Hän voi

kertoa sinulle suuttumuksestaan.»

»Mikään ei ole minulle niin vastenmielistä kuin perheriidat», sanoi

Menelaos. »Toivottavasti ette joutuneet sanasotaan?»

»Pelkäänpä niin käyneen», sanoi Eteoneus. »Hän tahtoi tietää mikä

tälle talolle oikein oli tullut, koska se oli menettänyt kaikkein

alkeellisimmatkin hyveet. Hän mainitsi muistaakseni, että meidän

tapojemme löyhkä varmasti sai jumalat tuntemaan kuvotusta. Hän

kosketteli sellaisia yksityiskohtia, joita en tahdo toistaa, ja lopuksi

hän huomautti, että me aloitettuamme jokseenkin anteeksiannettavalla

harha-askeleella, vaimosi uskottomuudella, olimme yht'äkkiä vajonneet

niin syvälle, ettemme enää kunnioittaneet vieraanvaraisuuden

vaatimuksia. Vakuutin hänelle, että me — samoin kuin muutkin

sivistyneet ihmiset — pidimme tavattoman pyhinä vieraan oikeuksia,

mutta että olimme viime aikoina alkaneet harrastaa myöskin isännän

oikeuksia, ja että koska niitä oli kerran loukattu täällä, olimme

vähän levottomia nähdessämme kauniita nuorukaisia, joiden nimiä emme

tietäneet. Meistä tuntui, että kukaan ei tällaisina aikoina voisi

tulkita väärin erikoista varovaisuuttamme.»

»Minun mielestäni noissa sanoissa ei ollut mitään, mikä olisi voinut

loukata häntä», sanoi Menelaos.

»No niin», sanoi portinvartija, »siinä ei ole kaikki, mitä sanoin.

Kun hän lausui tuon huomautuksen vaimostasi, tuntui minusta, että

velvollisuuteni taloasi kohtaan pakotti minut sanomaan jotakin. Kysyin

hänen äitinsä vointia.»

»Niinhän toisinaan tehdään», sanoi Menelaos, »vieläpä hienojenkin

ihmisten parissa».

»Kysyin nimittäin häneltä», sanoi portinvartija, »eikö ollut

hienotunteisempaa lähteä miehensä talosta ennenkuin petti hänet kuin

olla hänelle uskoton hänen oman lietensä ääressä miehen ollessa poissa.

Orestes ymmärsi piikin — sen vuoksi hän suuttui.»

»Jos Orestes ymmärsi tarkoituksesi», sanoi Menelaos, »niin hän käsitti

enemmän kuin minä».

»Kaikesta päättäen et ole kuullut asiasta mitään», sanoi Eteoneus,

»mutta koko Sparta tuntee häväistysjutun. Kälysi Klytaimnestra — voipa

sanoa kaksoiskälysi, vaimosi sisar ja veljesi vaimo — on elänyt yhdessä

Aigisthoksen kanssa siitä pitäen kun Agamemnon lähti Troijaan. Hänen

tuskin kannattaa tulla takaisin.»

»Jopa jotakin! En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta!» huudahti

Menelaos. »Tuo kauhistuttaa minua, mutta ei hämmästytä muuten kuin

miehen vuoksi. Aigisthos saa katua julkeuttaan. Veljeni palaa Kenties

ei häntä kaivata, mutta siksi hän tulee vieläkin varmemmin. Hän

on viime aikoina saanut melkoisen kokemuksen sellaisten miesten

käsittelyssä, jotka varastavat toisten vaimoja.»

»Sitä Sparta on utelias näkemään, onko hänellä tarpeeksi kokemusta

Klytaimnestran käsittelyssä», sanoi portinvartija. »Hän on

kauhistuttava nainen viattominakin hetkinään eikä salaa laisinkaan

nykyistä elintapaansa. Hänellä on mielestään oikeus siihen jonkin

Agamemnonin teon perusteella. Hän ei tietenkään epäile enempää kuin

sinäkään Agamemnonin paluuta. Yleinen käsitys on se, että hänellä on

vastaanottotervehdys miehelleen valmiina.»

»Tämä on kamalaa!» voihkaisi Menelaos. »Mutta sehän voi lopultakin olla

vain juorupuhetta. Niin kauniit naiset kuin nämä sisarukset saavat

maksaa luonnon suomista eduistaan kateuden aiheuttamalla ilkeällä

panettelulla. Enpä tosiaankaan ihmettele, Eteoneus, vaikka Orestes

suuttuikin.»

»En minäkään», virkkoi Eteoneus, »mutta mitään hän ei kieltänyt, olipa

sitten suuttunut tai ei. Kuinka hän olisi voinutkaan? Nuo kauniista

naisista levinneet juorut ovat usein ilkeitä tai kateellisia, niinkuin

sanot, mutta harvoin liioiteltuja.»

»Tuo huomautus poikkeaa asiasta, eikä meidän tarvitse keskustella

siitä», sanoi Menelaos, »Orestes siis lähti kotiin? Haluaisinpa suoraan

sanoen, Eteoneus, kuulla hänen selostuksensa tästä jutusta.»

»Se käy helposti päinsä», sanoi portinvartija, »sillä hän on käynyt

täällä määrätyin väliajoin, ja jollei hän ole muuttanut tapojaan, tulee

hän päivän parin kuluttua».

»Minä otaksuin, että et päästänyt häntä sisään?»

»En päästänytkään, mutta hän ei enää kysynyt lupaa, vaan tuli vain.

Minun on pakko lisätä, että hän tuli joka kerta tapaamaan Hermionea,

joka aina järjesti asian jollakin tavoin, en oikein osaa sanoa kuinka.

Hän ei juuri pidä minusta enemmän kuin Oresteskaan.»

»En voi uskoa tyttärestäni mitään sopimatonta», sanoi Menelaos, »ja

sinä teit pahan erehdyksen vihjaisemallakin sellaiseen. Mieleni tekee

myös epäillä arvostelukykyäsi noissa toisissakin asioissa. Olenhan

tosin ollut poissa kauan, ja tyttäreni on nyt täysikasvuinen, mutta

hänen luonteensa näyttää pääasiassa pysyneen muuttumattomana. Olen aina

pitänyt häntä oikein henkilöityneenä säädyllisyytenä.»

»Niinhän tietysti minäkin», sanoi Eteoneus, »ja mitä tulee

muodollisuuksiin on Orestes niissä hyvinkin turhantarkka. Usein niin

käykin, sen olen huomannut, että lapset pitävät kiinni ulkonaisesta

sovinnaisuudesta. Etenkin jolleivät ole hauskan näköisiä.»

»Tyttäreni sanotaan ulkomuodoltaan muistuttavan minua», sanoi Menelaos,

»ja luulenkin, että hän ja minä ymmärrämme toinen toistamme. Mutta

jos myönnät, että heidän kohtauksensa olivat täysin säädyllisiä, niin

mitä ihmettä sitten oikein jaarittelet? Miksi et ensinnäkin päästänyt

Orestesta sisään? Heidät oli aiottu toiselleen ennen kuin meidän

perhesuhteemme järkkyivät. Nyt kun olemme palanneet, uskallan väittää,

että heidät naitetaan pian, jos he vain haluavat.»

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »on vaikea selittää asiaa sellaiselle,

joka ei ole perillä minun ammatistani. Olen perheen portinvartija,

ja vastuunalaisuuden tunne panee minut olemaan varuillani kaiken sen

suhteen, mitä päästän sisään. Avatessani portin Parikselle oli minulla

sellainen ennakkoaavistus, että rakkaus astui sisään, ja vaistoni

sanoi minulle, että suuren intohimon tulo hävittäisi kotisi. Sinä et

aavistanut vaaraa. Nyt tuo Orestes mukanaan joitakin uusia aatteita,

siitä olen varma. Jos ymmärtäisit mitä sellainen merkitsee talollesi,

olisit varuillasi.»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »olen kuullut paljon kauniita sanoja

kotimaasta lähdettyäni, ja vaikka en ole semmoisissa asioissa

mikään erikoistuntija, olen tullut herkkätunteiseksi mahdollisiin

salaviittauksiin nähden. Enin osa siitä, mitä olet puhunut, on

mielestäni peitettyjä loukkauksia.»

»Mahdollisesti olen puhunut enemmän kuin tarkoitukseni oli», sanoi

portinvartija, »mutta halusin kiinnittää huomiotasi sellaiseen pulmaan,

jonka vain sinä voit ratkaista. Me olemme kaikki uskollisia sinulle,

mutta emme oikein tiedä kuinka meidän on suhtauduttava erinäisiin

asioihin. Ennen oli asianlaita niin, että vaimo, joka karkasi miehensä

ja lastensa luota, joutui häpeänalaiseksi ja sai mahdollisesti

rangaistuksensa. Se oli sinunkin mielipiteesi Troijaan lähtiessäsi. Me

täällä kotona olemme kaikki nämä vuodet olleet valmiina ilahduttamaan

sinua parhaamme mukaan yksinäisyydessäsi ja surussasi, kun kerran

palaisit —»

»Etkö jo sanonut jotakin tuontapaista aikaisemminkin?» kysyi Menelaos.

»Toistelet omia sanojasi ja poikkeat asiasta. Luulin sinun haluavan

selostaa minun poissaoloni aikana sattuneita tapauksia.»

»Niin juuri aionkin», sanoi vanha portinvartija, »ja teen sen

kiertoteitse vain ollakseni tahdikas. Koetan ilmoittaa sinulle

kunnioittavasti ja viattomasti, että taloasi uhkaavat muutamat

vaaralliset uudenaikaiset aatteet, ja koetan saada selville tiedätkö

sinä niistä ja tuomitsetko ne vai kannatatko niitä. Pelkäänpä pahasti,

että hyväksyt ne, ja jos niin on, täytyy minun luullakseni lähteä

täältä, niin vanha kuin olenkin, sillä olen liian vanha muuttuakseni.

Syy minkä vuoksi otaksun sinun omaksuneen muutamia noista aatteista on

— no niin, kun laiva tuli näkyviin, huomasimme, että et ollut yksin,

vaan että Helena palasi kerallasi. Siinä ilmeni uusi aate, Menelaos.

Mutta me totuimme siihen ja päätimme ymmärryksemme mukaan kohdella

kunnioittavasti katuvaa vankia, joka tuotiin häväistynä kotiin. Mutta

hän ei näytä tajuavan minkäänlaista häpeää tapahtuneen eikä kadu. Hän

ei käyttäydy — etkä sinäkään suoraan sanoen kohtele häntä — niinkuin

hän olisi —»

»Kuuleppas, Eteoneus», sanoi Menelaos, »olet puhunut tarpeeksi. Ensin

sinulla on olevinaan taloushuolia sydämelläsi ja sitten sinulla on

muka vaarallisia uutisia Oresteesta, jotka osoittautuvat vähemmän

suositteleviksi sinulle kuin hänelle, mutta todellinen keskustelusi

aihe on vaimoni maine. Nyt olen kotona ja pidän itse huolen talostani.

Lähde sinä ulos vartioimaan porttia... Kuuleppas, odotahan hetkinen!

Jos sydämessäsi vielä kerran syntyy mieletön halu ruveta puhelemaan

Helenasta, niin tee se sellaisessa paikassa, josta ei yksikään sana

pääse minun korviini. Ihmettelet miksi en surmannut häntä. No niin, hän

oli liian kaunis. Sinä et ole vähimmässäkään määrin hänen näköisensä.

Ole varuillasi!»

»Kiitos olkoon jumalille, Menelaos», sanoi portinvartija, »nyt puhut

aivan entisen itsesi tavoin! Saanko vielä lisätä sen, mitä aion sanoa?»

»Kerro nyt kaikki Oresteesta mitä sydämelläsi on ja mene sitten

tiehesi», sanoi Menelaos.

»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni

langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme

luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat

meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet

Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me

koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin

— jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua

suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät

sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja

sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että

Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika

tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka

— jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein

viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin

tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin

muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut

juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia

aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin

eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä

Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä

pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän

suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta

oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan

menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut

käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan

lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla,

että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa,

ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen,

surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi

purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen

olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut

keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä

pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle.

Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet

sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut

sinua.»

»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin

suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia

aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet

poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän

näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi

välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset

siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme

kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan

samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet

harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä

yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa,

näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet

kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät

kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle,

että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi

ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät

hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin

juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan

heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona

luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi

kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni

on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta

en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa,

niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»

»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi

portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on

sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille,

ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle.

Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi

teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»

»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti

vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos.

»Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan

juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet

oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi

syyksi.»