Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä
oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen
ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen
synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta
johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne.
Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja
päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt
hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja
tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.
»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä
joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»
»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»
»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada
selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina
ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»
»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»
»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä
mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei
nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille
asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä
kuulit niitä ensin?»
»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»
»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena.
»Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja
koska?»
»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja
karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»
»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»
»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»
»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä.
»Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja
kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina,
jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten
ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin
tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät
Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon
häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä
lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»
»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää,
äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän
teki — mitä teki.»
»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi.
Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä
juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut
minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään.
Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että
häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»
Hermione ei virkannut mitään.
»Entä sitten?» sanoi Helena.
»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä»,
sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»
»Mistä sitten?» sanoi Helena.
»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.
»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi
Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea
tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä
häväistysjuttu sai alkunsa?»
»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi
Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua
pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella
tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava
Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä
silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä
kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta
hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä
kuohuttavalta.»
»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»
»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin
ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».
»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena.
»Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione,
kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata,
se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista
kasvatusta.»
»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi
tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua
äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin
ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni
edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin
vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä
muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos
joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään
oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia
totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi
näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»
Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen
perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun
rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä
olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan
mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa
ollessani?»
»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en
kovinkaan usein».
»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei
suinkaan se olisi rikos?»
Hermione ei sanonut mitään.
»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä
ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut
hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että
olet tavannut serkkusi usein.»
Hermione ei sanonut mitään.
»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti;
»mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan,
ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain
tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta
puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi
— olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi
olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta
elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla
merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi
voittaa avomielisyyden puutteesta?»
»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole
tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua.
Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä
et pidä hänestä.»
»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio
naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet
johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan
ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun
kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi
häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin
hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain
salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe
etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan
juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin
alussa.»
»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen
suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran
tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä
vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta
en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä
sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi
panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä
syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta
joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne
itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla
puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja
ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua.
Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan
saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin
ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot.
Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot
asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut —
kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein
velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua,
en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt
minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat
rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris
huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»
Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan,
jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen.
Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.
»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua
totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on —
nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin
kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa
joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla
minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt
miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi
ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan
samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi.
Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi —
että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin
vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme
aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti
tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi
meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa.
Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka
kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut,
ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»
Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan
vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut
ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut
jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.
»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta
muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi
pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi.
Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia
velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen
välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia
onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä
suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea.
Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies
tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me
sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä
rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista.
Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon
enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän
on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»
»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle
voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille
ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan
tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu
niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka
aikovat mennä naimisiin.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin
jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää
paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut
osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse
opittava se, kun rakastut.»
»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.
»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan
tuottanut sinulle pettymystä.»
»Ei koskaan!»
»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy
rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»
»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja
koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko
kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun
käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin,
jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut
erehdystä?»
»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».
»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä —
niinkuin jälkeenpäin huomasit?»
»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»
»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä
syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta»,
sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt
selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi
pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»
»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut
rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi
itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt
Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun
todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut
sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni
samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani
Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä
merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti
jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut
— sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta
parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni
sairautta, jopa parantumatonta.»
»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen,
jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut
avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»
»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi
epäinhimillistä olla niin viisas».
»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»
»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi
Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään
rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»
»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione,
»enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta
sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja
sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain
harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea,
jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka
sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain
kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon
aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa
olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»
»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»
»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»
»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta
sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»
»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan
keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä.
Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä
oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»
»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea
itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että
sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä.
Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»
»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän
toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen,
mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui
mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta
sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät
rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä,
mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen
uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen
lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten
kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan
aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut
sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin
ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa
selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen
käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti
sinut vastoin tahtoasi.»
»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken
sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen
ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen
ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli
totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä
merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin
käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli
noituutta.»
»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän
aikanammeko!»
»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»
»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää
väitettä!»
»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä
koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen
lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät
vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen
intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo
haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää
jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus,
sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan
vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin,
että sellainen voi todella olla olemassa.»
»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione,
»niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole
oikeutta elää omaa elämäämme —»
»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa
elää jonkun toisen elämää».
»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä
voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä
kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä
haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua
— valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen
jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut
tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka
tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun
mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin
paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan
ihmisiä kuolemaan.»
»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä
oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan.
Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä
tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme
minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita
kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin
maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen
ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä
kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain
valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä
heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut
merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme
hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset
keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli
tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa
sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi
kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei
tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin
pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna
liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi
pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada
ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani
voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani
naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole
itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle
pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että
olen täysin siveellinen nainen.»
»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.
»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan
keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden
asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka
joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut
siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä
keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain
lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä
tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus
vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä
tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä
tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani
sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle,
että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee
parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi
seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan
huomata ympäristössämme.»
»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on
sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi
tietää mitä ajattelet hänestä.»
»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä
vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa
aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»
»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä
ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on
kiintynyt äitiinsä.»
»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.
»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori
ikäisekseenkin.»
»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.
»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.
»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»
»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä
luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut
minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain
lapsi.»
»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»
»Ei koskaan — kuka sinulle kertoi sellaista?»
»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut
sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä,
etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat.
Voisit valita huonomminkin.»