Sinä yönä, jolloin Troija ryöstettiin, osoittivat muutamat toiset
miehet vähemmän mielenmalttia kuin Menelaos, vaikka heillä ei ollutkaan
niin suurta hurjuuden syytä kuin hänellä. Aias tapasi Kassandran
Athenen temppelissä, jossa tämä palveli papittarena — niin suloinen
oli tyttö, että olisi voinut herättää vaikka Apollon lemmen, jos
kohta hänellä ei ollutkaan sellaista kauneutta, joka suojasi Helenaa.
Siellä hän häpäisi tytön aivan kuin jumalattaren silmäin edessä
ja lähti sitten muihin puuhiinsa väentungokseen. Kun Athenen viha
jälkeenpäin selvästi ilmeni, tunnusti Aias pahoin tehneensä naiselle,
mutta väitti, ettei ollut häväissyt temppeliä, koska Odysseus oli jo
anastanut sieltä pyhän kuvan, joten rakennus, jos sitä laisinkaan
voi pitää pyhäkkönä, oli hyljätty. Mutta odottaa ei sopinut, että
jumalatar olisi välittänyt tällaisista etsityistä puolusteluista, ja
Agamemnon ilmoitti heti, että laivaston täytyi lykätä kotimaahan lähtö
tuonnemmaksi, kunnes oli suoritettu pitkiä ja perinpohjaisia uhreja,
tarkastettu asiaankuuluvalla tavalla eläinten sisälmyksiä ja suoritettu
katumusharjoituksia, jotta jumalatar ei huuhtoisi heidän syntejään pois
kylmillä aalloilla. Agamemnon oli hyvin tarkka asiasta siitä hetkestä
lähtien, jolloin sotasaalis oli jaettu. Kassandra sattui hänen osalleen.
Hän seisoi koko päivän papin rinnalla ja katseli kuinka liekkejä
ylläpidettiin alttarilla. Siinä hän seisoi keskellä kunnioittavaa
sotajoukkoa ja Menelaos hänen vieressään — molemmat kuninkaita,
joilla ei ollut vertaista enää Akhilleuksen kuoltua. Hämärän tultua
he antoivat uhritulien palaa loppuun ja jäädä kytemään, sotilaat
sytyttivät ehtootulet, ja pappi sanoi ainakin tähänastisten merkkien
ennustavan hyvää.
»Uhrit ovat alkaneet hyvin», sanoi Agamemnon.
»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain
syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit
eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin
tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä
katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on
laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän
muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»
»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista.
Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava
jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa
uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi,
veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin
väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina,
vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen
ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata
tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»
»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».
»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on
turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän
me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella
omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille
kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa
varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»
»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että
kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja
muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme,
pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran
kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran
karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri
kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa,
jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä
mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä
hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»
»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut
minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa
sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai
joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja
Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut
jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me
luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme
elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun
asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain
omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»
»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle.
Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä
sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni
käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin
tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi
uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa,
väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan
suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»
»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää
koskaan».
»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei
tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».
Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä.
Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen
kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja
alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko
päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla
nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan
rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun
Menelaos tuli sisään.
»Huomenna lähdemme Spartaan.»
»Niin pian?»
»Onko se liian pian? Pidätkö Troijaa parempana?»
»En nyt», sanoi Helena, »ja muistathan, etten ole koskaan tehnyt
suurtakaan eroa paikkakuntain välillä. Mutta kuinka saadaan niin
monta alusta ja miestä matkakuntoon yhdessä päivässä? Hitaampi olit
lähtiessäsi tänne päin — vaikka sinulla silloin oli mielestäni suurempi
kiirehtimisen syy. Onhan tietysti uhrattava, täytyyhän ajatella
jumalia, lepyttää suuri pimeä valtameri ja niin monien vainajien sielut
ennen kuin lähdemme.»
»Vainajat ovat omassa rauhassaan ja jumalat on tyydytetty», sanoi
Meneloas; »me olemme käyttäneet kokonaisen päivän uhraamiseen. Meri
pysyy suurena ja pimeänä. Agamemnon jatkaa uhraamista sekä sen yhden
että muutamien toisten asiain vuoksi, joita ei mikään rukous voi
muuttaa. Me olemme väitelleet siitä ja eronneet. Hän ja sotajoukko
viipyvät vähän kauemmin, minä lähden kotiin huomenna miehineni ja
vankeineni.»
Helenan kanssa, tarkoitti hän, mutta ei tietänyt kuinka olisi ollut
sanottava. Ei »vaimoineni ja vankeineni». Hän ei uskaltanut sanoa
»sinun ja muitten vankien kanssa».
»Menelaos», sanoi Helena, »tietysti minä seuraan mukanasi, vaikka
matka onkin hyvin harkitsematon. Mutta sinä olet väärässä ja veljesi
oikeassa. Ne, jotka tietävät rikkoneensa, tarvitsevat aikaa katumukseen
ja parannukseen, ja me taas, jotka emme tiedä mitään pahaa tehneemme,
tekisimme viisaasti uhratessamme ylpeytemme varalta. Sinulla, Menelaos,
on jäljellä entinen terve järkesi, jonkinlainen pikainen päättäväisyys,
mutta sinulta puuttuu vieläkin mielikuvitusvoimaa. Jos sinulla olisi
sitä enemmän, olisit suuremmassa määrin samanlainen kuin toiset.»
»Jos ymmärrän sinut oikein», sanoi Menelaos, »niin neuvot minua olemaan
poikkeamatta vakiintuneista käytöstavoista?»
»Niin neuvon», sanoi Helena.
»Olen lopen uupunut, eivätkä aivoni jaksa työskennellä», sanoi
Menelaos. »Palaatko sinä — siihen paikkaan, josta juuri tulit, vai
jätänkö tämän teltan sinulle? Lähdemme varhain aamulla.»