Vuosikausia puhuttiin kylässä Georgetten siveellisestä harha-askeleesta
ja sydämen kovuudesta. Sillä mitäpä muutakaan se olisi voinut osoittaa
kuin kovasydämisyyttä, että hän oli ollut niin harvinaisen kylmäverinen
pakonsa kynnyksellä? Hän oli edellisenä päivänä suorittanut
tavalliset askareensa ja istuutunut pöytään viimeiselle aterialle
perheen keskuuteen ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta. Mutta
tosiasiassa raastoivat hänen sisintään levottomuus ja ahdistus, ja
vaikka ruumis konemaisesti suorittikin jokapäiväiset tehtävät, sielu
vavahteli tietäen olevansa kuilun partaalla. Sillä Georgette Garou ei
lähtenyt pois tietämättä ja tuntematta, miten koko menneisyys rynnisti
häntä vastaan koettaen tehdä tyhjäksi hänen mielettömän aikeensa.
Mutta taistelun kuumin hetki odotti yön tultua, jolloin hänen oli
suoritettava viimeiset valmistuksensa.
Levätessään pimeässä silmät auki hän koetti mittailla sarastukseen
kestävää aikaa. Oliko tämä aika laskettava minuuteissa vai tunneissa?
Viimein hänen luomensa painuivat umpeen. Muutamaksi hetkeksi hän vaipui
tajuttomaan horrokseen. Sitten hän taas kavahti hereille kolhaisten
silmäteränsä pimeän läpitunkemattomaan seinään. Päivänkoittoon oli
epäilemättä vielä pitkä aika Hänen vieressään nukkui Didier sikeästi.
Lumi oli ollut maassa viikon ajan hidastuttaen toukojen tekoa, ja
Didier oli viipynyt ulkona myöhäiseen yöhön. Hänen syvä ja säännöllinen
hengityksensä oli ainoa ääni, joka voitti Georgetten korvissa pauhaavan
veren kohinan. Turhaan hän odotti tuvasta kuuluvaksi kellon lyöntiä.
Minuutteja tai tunteja kului vielä...
Äkkiä hän päätti nousta. Olihan parempi olla valmis ennen aikojaan kuin
mahdollisesti myöhästyä kohtaamispaikalta. Hän nosti peitteen syrjään
ja kohosi istualleen vuoteessa. Didier ei liikahtanutkaan. Georgettella
nousi sydän kurkkuun... Lopulta hän harppasi uneen vaipuneen ruumiin
yli, joka tukki häneltä tien, ja alkoi nopeasti pukeutua seisoen
paljain jaloin kivilattialla ja pidättäen hengitystään, kun vaatteet
kahisivat ja hän pimeässä vahingossa survaisi tuolia. Pukeuduttuaan
hän otti jalkineensa toiseen käteensä ja hiipi, hapuillen toisella
kädellä, makuuhuoneen ovea kohti. Mutta kun hänen sormensa koskettivat
porsliinista ovenripaa, hänen lihaksensa kieltäytyivät tekemästä
ratkaisevaa liikettä. Ahdistus jähmetytti hänet. Tällaista ei tämä
luonnonlapsi ollut ennen kuunaan kokenut. Mikä häntä pidättikään?
Hän käännähti. Huone näytti tulvahtavan aaveita täyteen. Hänen arka
nuoruutensa, hänen tulinen rakastumisensa kahdeksantoistavuotiaana,
pienokainen, joka oli syntynyt näiden seinien sisällä. Ne vetivät häntä
takaisin. Hän palasi niitä kohti.
— Jos jään tänne, hän sanoi niille, annatteko te minulle takaisin, mitä
olen menettänyt?
Hänen silmänsä tottuivat pimeään, hän näki pyöreästä ikkunasta
siivilöityvässä heikossa valossa häämöttävän miehensä varjokuvan. Oliko
hän tarpeeksi rakastanut tuota Didier'tä? Oi! jos tuo mies vain olisi
tahtonut, niin kuinka onnellisena Georgette olisikaan rakastanut häntä
vanhuuden päiviin asti! Mutta tuo mies ei ollut tehnyt paljoakaan,
vaikk'ei heidän välillään ollut liioin koskaan ollut kinaakaan. Ehkäpä
siis hän, Georgette, oli rikkonut, koska kaikki heittivät häntä
kivellä? Hän ponnisti kaiken sisäisen tarkkaavaisuutensa tutkiakseen
itseään.
Tosin hän oli antautunut Cadet-seikkailuun, mutta sen hän oli tehnyt
Garou muorin uhkauksesta ja tavallaan itse Didier'nkin pakotuksesta...
Siveellisen elämän järkkyessä menneisyys astui hänen eteensä
selvenneenä. Hän muisti varsin hyvin tuon lauseen, joka sai hänet
tekemään päätöksensä, että hän turvautuisi päivätyöläiseen. Hänen
muuten niin ahtaassa muistissaan oli varma sija tuolla lauseella:
»Naisten tehtävä on toki synnyttää lapsia!»
Hänen miehensä ärtyisä ääni kaikui vielä hänen korvissaan antaen
epäsuoran käskyn:
»Hanki minulle hinnasta mistä tahansa välttämätön perillinen!»
Tämän ajatuksen suggeroimana hänessä oli herännyt tuuma: hän pyytäisi
apua joltakulta toiselta! Jos hän oli käsittänyt miehensä sanat väärin,
niin miksi tämä ei ollut nuhdellut häntä? Sopu palaa anteeksiannon
jälkeen. Sitä vastoin vaikeneminen, Boutet'n ja naapurien solvauksien
raukkamainen sietäminen...
Tuo vaikeneminen, tuo sietäminen oli sumentanut hänen rakkautensa.
Jollei Didier kerran pitänyt häntä rikollisena, hänen velvollisuutensa
oli puolustaa vaimoaan. Jos hän taas hyväksyi yleisen mielipiteen ja
tunsi itsensä loukatuksi, hänen olisi pitänyt paeta puolisonsa talosta,
jossa saman katon alla elivät avionrikkoja ja toisen isän lapsi.
Didier'n kunnia olisi täten puhdistunut, ja Georgette olisi ammentanut
äidinrakkaudesta, täydellisestä antaumuksesta lapsensa onnelle sekä
sovituksen tarpeesta sen hyveen voiman, joka olisi turvannut hänet
kiusauksilta. Sen sijaan Didier oli tarrautunut kiinni maahan, joka ei
kuulunut hänelle, sietänyt kaikki solvaukset, hyväksynyt avioliiton
ulkopuolella syntyneen lapsen ja liittynyt tähän halveksien häntä,
Georgettea.
Mutta ajatellessaan tässä aviohuoneessa rakastajaansa nyt eron hetkellä
hänestä tuntui, että lähtö tuon miehen luo oli ainoa rikkomus, josta
häntä todella voitaisiin syyttää, hän kun suostui siihen syystä, jota
langenneet naiset noudattavat. Se syy oli aistillinen himo, joka oli
tyystin vailla velvollisuuden tunnetta.
Tänä omantunnon heräämishetkenä, odottavan eron puistattaessa
Georgetten koko olemusta, hän vetosi haamuihin, jotka äsken olivat
ilmestyneet pidättämään häntä.
»Mitä tehdä?»
Ne tulivat lähemmäksi, kietoivat hänet syleilyynsä.
»Jää tänne, Georgette!» ne kuuluivat sanovan. »Älä halveksi meidän
kehoitustamme!»
Hänet valtasi äkkiä sellainen tarve, jota ovat tunteneet kaikki
kunnialliset naiset ajatellessaan tuhoutunutta avioelämäänsä, kun
menetettyjen, puhtaiden ilonaiheiden kaiho herää mielessä heidän
seistessään viritetyn ansan edessä, tarve pyyhkiä pois kaikki, antaa
kaikki anteeksi, unohtaa kaikki, aloittaa alusta.
Lisäksi hänestä tuntui mahdottomalta ja hänen ylpeyttään liiaksi
loukkaavalta poistua talosta näin, yöllä, rikosten hetkenä,
pahantekijän tavoin.
Sydän raadeltuna, epäröiden, surkeana hän istuutui tuolille oven
viereen. Ja hän värjötti vilussa ja epävarmuudessa yhä pitäen kenkiään
kädessään.
Aika riensi. Täytyi tehdä päätös. Vaistomaisesti hän kavahti pystyyn ja
lähestyi vuodetta.
— Didier! hän sanoi, kumartuen tämän puoleen.
Hän mainitsi miestään nimeltä sydämensä pohjasta, koko entisen
rakkautensa voimalla, joka tänä hetkenä palasi hänen mieleensä.
— Didier!
Hän ravisteli nukkujaa olkapäästä. Didier mutisi:
— Mitä nyt?
— Kuulehan, Didier!
Mies ei vastannut.
— Tahtoisin puhua kanssasi.
— Ei nyt. Huomenna sitten.
— Huomenna on liian myöhäistä.
Silloin Didier heräsi kokonaan, huomasi, että vaimo oli pystyssä
vuoteen ääressä, ja vaistosi vaaraa.
— No? mikä nyt on hätänä? hän kysyi levottomana.
Hän höristi korviaan peläten, että vaimo lausuisi kammottavat sanat:
Tuli on irti! Ja hän kohottautui vuoteessa valmiina syöksymään taloa
pelastamaan.
Georgette vastasi yksinkertaisesti:
— Minä lähden pois.
Didier vajosi rauhoittuneena patjoille:
— Minne sitten?
Kun Georgette ei selittänyt lähemmin, mies alkoi aavistaa, miten asiat
olivat. Hän ojensi kätensä ja tunnusteli Georgetten vaatteita, jotka
eivät olleet karkeata työpuvun kangasta. Georgette ei estänyt tätä
ajatellen, että mies jo muutenkin melkein ymmärsi. Sitten hän sanoi:
— Eihän tätä voi jatkua.
Ja äkkiä, muuttuneella äänellä, hän rukoili:
— Tule mukaan! Sublaines'issa kaikki halveksivat meitä. Sinä et enää
koskaan puhu minulle. Olet riistänyt minulta lapseni. Olen huonommassa
asemassa kuin tämän talon palvelijatar. Te kohtelette Mariaa paremmin
kuin minua. Myydään maat ja mannut ja muutetaan asumaan muuanne!
Unohdetaan kaikki ikävyydet! Jeankin unohtaa, ja sinä rupeat jälleen
minun ystäväkseni.
Didier kuunteli tyrmistyneenä. Niinä kuutenatoista vuotena, jotka he
olivat olleet naimisissa, Georgette ei kertaakaan ollut puhunut näin
pitkälti.
— Sinä olet mieletön!
Mutta Georgette ei hellittänyt, vaan tahtoi puhua suunsa puhtaaksi.
— Ehkä tein väärin, kun menin Cadet'n luo. Sekö on saanut sinut
katkeraksi minulle? Tiedät hyvin, miksi niin tein. Sinä et kyennyt
saamaan lasta, ja isoäiti vaati vaatimalla perillistä.
— Sinä ikävystytät minua! Didier ärähti upottaen päänsä pielukseen.
— Miksi et ole sanonut mitään?... Jos olisit ottanut asian puheeksi,
olisimme sopineet sen... En totisesti ollut siihen mieheen mieltynyt...
ja itsehän sanoit, että naisten tehtävä on synnyttää lapsia. Etkö ehkä
niin sanonut, voitko kieltää?... Minä muistan sen tarkoin, sillä sinä
päivänä ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit. Luuletko, että se oli minusta
hauskaa? Mutta suostuin siihen tehdäkseni sinulle mieliksi, ja valitsin
sen miehen, koska hän oli kyennyt saamaan neljätoista lasta. Hän tai
joku toinen... yhdentekevää... Se oli inhoittavaa... Enhän rakastanut
ketään muuta kuin sinua... Jollei Jean'ia olisi syntynyt, olisi
François tätä nykyä tilan toisen puoliskon isäntänä.
Didier oli vaiti, ja Georgette vaistosi, että tuo vaikeneminen merkitsi
kärsimättömyyttä ja vihamielisyyttä. Georgette lisäsi päästyään
todistelunsa loppuun:
— En enää voi kestää tätä. Lähden pois.
Didier ärähti:
— Mene vain matkoihisi, jos niin tahdot!
Silloin Georgette teki viimeisen yrityksen. Palavasti halutessaan
sovintoa hän lopulta syytti itseäänkin lievittääkseen miehensä
syyllisyyttä:
— Sinä olet menetellyt väärin. Sinun ei olisi pitänyt antaa ihmisten
solvaista minua, eikä sinun olisi pitänyt suostua ottamaan minulta
Jean'ia, kun kuitenkin tiesit kaiken. Mutta minussakin on syytä. Jo
puolen vuoden ajan olen seurustellut valurin kanssa.
Nyt Didier'lle selvisi kaikki: polkupyörä, silkkipuserot, liian tiheät
käynnit Bléréssä, muutamat Marian säälivät katseet ja naapurien
käyttäytyminen, jotka nyttemmin tervehtivät Didier'tä vakavasti. Hänet
valtasi kuivakiskoisen, asioista perille päässeen mitättömän miehen
ilkeä ilo. Hänen vaimonsa uskottomuus vapauttaisi hänet vanhasta
suvaitsevaisuuden syytöksestä, joka niin kauan oli kiusannut häntä.
Ja kun häntä, Didier'tä, ei voitu asettaa lailliseen syytteeseen, hän
jäisi tilan ainoaksi omistajaksi.
— Luuletko, että minä siitä välitän?
— Jos päästät minut lähtemään, aion matkustaa pois saman valurin kanssa.
— Johan sanoin, etten välitä siitä rahtuakaan. Kaikkien tekosiesi
jälkeen en totisesti tahdokaan, että jäät taloon. Onko tämä nyt jo
sinulle tarpeeksi selvää puhetta?
Vuoteen rasahduksesta Georgette päätti, että Didier kääntyi selin
häneen. Hän odotti hetkisen... Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen
juhlallisena kuin ratkaisu. Georgettella oli yhä kengät kädessä.
No niin! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä, ei enää
vapaaehtoisesti, vaan tuon miehen pakottamana, joka lepäsi siinä Garou
suvun vuoteessa, tuon entisen rengin häätämänä, jolle hän rakkaudesta
haltioituneena oli antanut kaiken, lapsensakin!
Hän horjahti tuntien olevansa hylätty. Hän jätti heille
morsiusseppeleensä, liinavaatteet, huonekalut, kaiken. Edellisenä
iltana hän oli vain vaatepinkan alta vanhasta kaapista ottanut muutamia
sinne piilottamiaan seteleitä. Hän tunnusteli, oliko hänen kukkaronsa
taskussa. Sitten hän meni ovelle ja avasi sen tällä kertaa epäröimättä.
Tuvassa hän sytytti hiilloksesta pienen lampun ja kohotti sitä
katsoakseen seinäkelloa. Seinälle loi hänen ojennettu käsivartensa
jättiläisvarjon, joka tuntui merkitsevän kirousta. Hän tunsi kylmiä
väreitä. Kello oli vasta viisi.
Hän asetti lampun pöydälle, jolta otti siihen unohtuneen leipäpalan
alkaen konemaisesti syödä sitä. Sitten se putosi hänen kädestään. Hän
riensi kalkilla sivuttuun käytävään ja pysähtyi ovelle. Sen takana
nukkui Jean, Jean, hänen Jeaninsa, joka jälleen oli hänen pienokaisensa
tuona suurena lähdön hetkenä. Pojan jättäminen mursi äidin sydämen.
Hänen teki mielensä hakea turvaa ja pelastusta lapseltaan. Olihan
hänelle oikeus riistää hänet Didier'ltä, aloittaa uusi elämä poikansa
kanssa. Olihan poika hänen, yksinomaan hänen lapsensa! Mutta sinä
hetkenä, jolloin hän aikoi astua tuohon huoneeseen, ilmeni hänelle
armoton totuus: Jean ei enää ollut hänen kaulaansa kietoutunut
pienokainen, jolle maailman meno oli tuntematonta. Hän tiesi olevansa
Cadet'n poika, eikä hän voinut antaa sitä anteeksi eikä unohtaa.
»Syleile veljiäsi! Syleile veljiäsi!»
Hän näki edessään Jeaninsa pienet, häväistyksen runtelemat kasvot,
muisti selvästi, miten poika oli kääntänyt pois silmänsä ja kuinka
hän oli ollut täynnä vihan kaunaa, kun Georgette oli tarttunut hänen
käteensä ja vetänyt hänet pois kuulemasta poikanulikoiden ilkeää ivaa.
Sinä päivänä Jean Garou oli äidiltään mennyttä. Paheksuessaan arvotonta
äitiään hän oli liittynyt Didier'hen. Poika ei suinkaan seuraisi
äitiään, eikä laki antaisi häntä äidille. Tuon oven takana oli vain
Jean Rousseau, vieras nuorukainen, vihamies, joka karkoittaisi hänet
samoin kuin aviomieskin oli tehnyt.
Georgette palasi tupaan, pani kengät jalkaansa, kääri hartiahuivin
ympärilleen ja leikkasi itselleen vielä palan leipää — Sublaines'in
leipää, joka tuoksahti heinäkuun auringon paahtamalle punervalle
nisutähkälle. Sitten hän avasi ulko-oven säpin ja astui pihalle.
Tuima, kostea tuuli tuiversi häntä pimeässä. Taivas oli pilvessä.
Himmeässä valossa, pilvien lomitse heijastuvassa kuutamossa, hän näki
epämääräisinä häämöttävän edessään riihen, puutarha-aidan, pihan
keskellä olevan kaivon. Tämä oli hänelle perin tuttu näky, joka nyt
uinaili yön varjoissa ja joka ei enää koskaan näyttäytyisi hänelle
päivän valossa.
Oven naristessa Georgetten sulkiessa sitä Peni koira haukahti. Mutta
tunnettuaan emäntänsä se hyväili päällään hänen kättään. Silloin
Georgette kumartui, ja ajatellessaan, ettei hänellä ollut ketään muuta,
jota olisi hyvästellyt, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Hän
istuutui kylmälle kivikynnykselle ja itki katkerasti pää käsien varassa.
Kun hän oli niin yksin, niin hylätty, ainoana lohduttajanaan koira,
ajatukseton eläin, joka hyväili hänen niskaansa lämpöisellä kuonollaan,
hän tunsi hirvittävän syyllisyyden tunteen raatelevan sydäntään ja
ylpeyttään. Olihan hänen, Georgetten, joka oli kaiken tämän omistanut
ja menettänyt, raskasta noin syöksyä yöhön ja lähteä tuon kuljeksivan
työläisen luo. Ja katkerana hän muisteli avioliittonsa päivänpaisteisia
alkuaikoja. Silloin kaikki häntä kunnioittivat, jopa kadehtivatkin.
Olihan hänen harvinaisessa onnessaan jotakin ärsyttävää, olihan hän
Sublaines'in kaunein ja kunniallisin nainen, rikas omaisuudeltaan
ja hyveiltään, kohtalon lempilapsi... Silloin oli äkkiä tullut tuo
onnettomuus: lapseton avioliitto. Oliko se todella ollut niin suuri
onnettomuus? Ehkä lapsi olisi vielä aikaa voittaen syntynyt. Äkkiä
hän kohotti uurteisen otsansa. Syyllinen oli siinä hänen edessään,
vähitellen paljastuen silmälle aamuhämärässä: Se oli maakamara! Se
oli vaatinut kaikki uhraukset, se oli tuottanut kaiken häpeän, kaikki
solvaukset.
Samassa kohosi muiston kätköistä Rolanden raikas kuva, hänen vaalea
palmikkonsa, hellä kiintymyksensä ja epätoivonsa tuona onnettomana
aamuna, joka oli pelottavassa määrin tämän aamun kaltainen ja jolloin
Georgette itse oli valvoessaan Jean Garoun etua vaatinut, että nuo
viattomat pienokaisparat karkoitettiin talosta.
»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»
Miten tuon tunteellisen ja hellän tyttölapsen oli sitten käynyt?
Ja mikä oli François'n kohtalo, kun hänet oli jälleen teljetty
hoitolaan, hänen saatuaan kokea Garou muorin teeskenneltyä hellyyttä,
äidinrakkauden suloa ja onnen harhaluuloa? Ja kaiken tuon vääryyden
aiheuttaja oli Georgette, joka täten oli loppuiäkseen sälyttänyt
hartioilleen julmuutensa sovittamattoman tunnonvaivojen taakan. Tämä
oli ollut hänen suurin rikkomuksensa.
Voi! Noiden pienten lapsenkäsien, ristiin pantujen käsien, jotka
rukoilivat armoa, hän oli antanut epätoivosta vaipua tarttumatta
niihin, ja hänen korvissaan kaikui jälleen hirvittävän selvänä sydäntä
viiltävä huuto:
»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»
Sama huuto kohosi nyt Georgetten huulille: sama armoton kuurous oli
vastauksena. Nyt oli maalla omistajansa, Didier piti sitä hallussaan
Jean'in ansiosta. Garou muori lepäsi haudassaan tyytyväisenä, kun hänen
tahtonsa oli täyttynyt. Ja Georgette, joka oli kaiken tämän hankkinut
noille eläville, karkoitettiin pois. Maakamarakin karkoitti hänet
luotaan, se kun ei enää tarvinnut häntä.
— Saastaista! katalaa! Georgette huudahti ääneen.
Hänen mielensä täytti inho. Hän ei enää rakastanut Sublaines'ia, ei
enää Didier'tä. Hänen oma ylpeytensäkin oli kadonnut. Antautuessaan
palvelemaan kaikkia noita ihmisiä, joiden tekoja ohjasi pelkkä oma etu,
hän oli syössyt itsensä turmioon.
Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä pois, koettaa unohtaa tai rakentaa
itselleen uusi elämän perusta. Sarastus voimistui, vaikka oli vielä yön
harmaiden usvien verhossa mutta ennen pitkää elämä heräisi talossa. Jos
hän vielä viipyisi, hänet yllätettäisiin siinä. Vanlaert odotti...
Mutta täytyikö hänen lähteä kokonaan ilman hyvästijättöä, saamatta
evääksi keneltäkään »onnea matkalle!» hänen, joka oli koko olemuksensa
juurilla kiinni tässä talossa, tässä seudussa, nyt kun hän lähti
taivaltamaan hirvittävää tuntematonta ja lain suojan ulkopuolella
olevaa rakkautta kohti? Hän tarvitsi jotakin tukea, jotakin turvaa.
Hän tarvitsi jonkinlaista anteeksiantamusta ja tuntemattoman voiman
ymmärtämystä...
Kaukana, näköpiirin rajalla, kohosi varjoista jykevä kirkontorni, sama
vanha torni, jonka juurella monet synnit oli anteeksi saatu, monet
huolet huojentuneet, monet kyynelet kuivuneet. Tuntui siltä, kuin se
olisi puhjennut puhumaan kehoittaen tuota ankaran ahdistuksen valtaan
joutunutta naista turvautumaan rukouksen lohdutukseen.
Georgette oli jo portilla, avasi sen ja alkoi hienosti tihuuttavassa
sateessa rientää kirkolle.
Hän avasi oven ja meni sisälle. Kirkko oli tyhjä. Tuona hetkenä pappi
oli kääntyneenä tyhjiin penkkiriveihin päin, kädet levitettyinä,
yläpuolellaan kolme sytytettyä vahakynttilää. Nuo molemmat ihmiset
katsoivat toisiinsa, nainen silmät täynnä haikeata surua, pappi
katseessaan ääretön, osaaottava hyvyys. Georgette polvistui
kivilaatoille alttarin eteen.
Ja pappi rukoili hehkuvasti tuon onnettoman, hänen mielestään syvälle
vajonneen naisen puolesta:
»Tiesinhän, hyvä Jumala, että hän palaisi luoksesi!»
Kun hän taas kääntyi, nainen oli kadonnut.
Georgette kiiruhti pyörällään syntiä ja Vanlaertia kohti. Ylätasangon
pureva, vinha viima tuiversi hänen hartioitaan. Mutta hänen
yksinkertainen sielunsa oli rauhoittunut.
Hänen hahmonsa suli kokoon mutkaisella tiellä. Lopulta näkyi pelkkä
tumma piste, joka sekin katosi.
Alhaalla rinteen juurella hän kohtasi Vanlaertin, joka tuli
kärsimättömänä ja levottomana häntä vastaan.
— Joudu! Joudu! Saatamme myöhästyä junasta.
He huomasivat, että uskollinen Peni koira oli salaa seurannut
emäntäänsä. Saadakseen eläinparan eroamaan heistä heidän täytyi
heittää sitä kivellä. Mutta kun pakenevan koiran ulvonta oli kadonnut
metsikköön, Georgette tunsi, että hänen menneisyytensä oli lopullisesti
hylännyt hänet ja että hän jätti tuolle tielle sydämensä kivitettynä,
murjottuna.
V
— Tiedätkö, missä äitisi on? Didier kysyi Jean'ilta.
Jean tuli ulos huoneestaan vielä lopetellen pukeutumistaan
työvaatteisiinsa. Poika pudisti päätään välinpitämättömästi.
Palvelijatar, joka vaistosi jotakin tavatonta, hääri heidän ympärillään.
Didier toisti kysymyksensä:
— Missä emäntä on?
— En minä tiedä, vastasi palvelijatar. Noustuani huomasin, että oven
säppi oli avattu ja portti jätetty raolleen. Luulin, että te olitte
lähtenyt töihin.
Hän jatkoi:
— Penikään ei ole kotona.
Didier pistäytyi pihalla.
— Polkupyörä ei ole paikoillaan vajassa, hän ilmoitti palatessaan
tupaan.
Tyttö irvisti ilkkuen. Häväistysjutun käryä oli ilmassa. Didier meni
makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi pureskellen viiksiään.
— Äitisi on lähtenyt matkoihinsa, hän sanoi armottomasti Jean'ille.
Eikä hän palaa. Hän on ottanut mukaansa kaapista kaikki rahat.
Silloin palvelijatar rohkaistui puhumaan:
— Jos hän todella on lähtenyt tiehensä, hän on mennyt sen belgialaisen
valurin kanssa, jota hän kävi tapaamassa myymälän emännän, Paulinen,
luona harva se päivä... Koko kylä puhui siitä... Teillä, isäntä, yksin
ei ollut vihiä asiasta. Enkä minä uskaltanut puhua...
Poika alkoi itkeä. Koko lapsuudesta kasaantunut katkera nöyryytys
purkautui esiin, ja siihen yhtyi suru, ettei hänellä enää ollut
äitiä, sekä pelko, että isäpuoli käyttäisi tilaisuutta hyväkseen
karkoittaakseen hänet talosta.
* * * * *
Jo aamupäivällä koko kylä sai tietää, mitä oli tapahtunut; poika oli
itkenyt ja Didier istunut tunnin ajan pöydän ääressä, pää käsien
varassa vastaamatta palvelijataren valitteluihin, joiden lomaan tämä
pisti kaikki isännälle tuntemattomat jutut ja juorut.
Maria oli muun muassa sanonut:
— Yhdessä suhteessa on teille molemmille parempi näin. Ihmiset
nauroivat nähdessään hänen ajaa hurahduttavan polkupyörällään. Parasta
oli, että hän iäksi päiviksi pyörähti tiehensä. Onhan teillä nyt
rauhallisempi olo talossa, kun ilma on puhdistunut.
Hän lisäsi muistaen salaisen toiveen, jota jo kauan oli tuudittanut
mielensä kätkyessä:
— Eipä teidän tarvitse mennä varsin pitkälle löytääksenne taloon
emännän, joka on tuota entistä parempi!
* * * * *
Kylän naiset eivät löytäneet kyllin räikeitä sanoja mustatakseen äitiä,
joka oli hylännyt lapsensa. Jopa häntä sanottiin varkaaksi, kun hän oli
vienyt mukanaan omia rahojaan. Hylättyä aviomiestä taas surkuteltiin,
hänen niskoilleen kun nyt oli kokonaan jäänyt maan viljeleminen ja
huolenpito Cadet'n pojasta. Häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut
kohdistanut vihaansa poikaan. Päin vastoin hänen kerrottiin lyöneen
poikaa olalle sanoen:
— Älä itke, poikaseni! Olenhan minä luonasi ja turvanasi!
Jopa hänen sanottiin jalomielisyydessään menneen niin pitkälle, ettei
kärsinyt puhuttavan pahaa Georgettesta:
— Hän on onneton nainen. Jättäkää hänet rauhaan!
Maria puolestaan pani parastaan kuvatakseen synkin värein entistä,
emäntäänsä ja maalatakseen mitä kauneimmassa valaistuksessa isäpuolen
ja pojan menettelyn.
— Kyllä se meidän miehinen isäntäväkemme on kelpo väkeä! Poika
lempeä kuin tyttö. Isäntä... miesten parhaita. Ajatella, ettei hän
sallinut heittää tunkiolle sen lutkan morsiusseppelettä! Mukamas
pomeranssinkukkia! Rikkaruohoseppelettä hänen olisi pitänyt pitää
hääpäivänään. Minua vain ei saada uskomaan, ettei hän juossut miesten
perässä jo ennen naimisiin menoaan. Sen tähden hän meni vaimoksi
rengilleen. Eihän kukaan muu olisi hänestä huolinut.
Georgetten ansioluetteloa Maria vielä lisäsi huomauttamalla, ettei
sellainen ihminen tietystikään lähettänyt entiseen kotiinsa kirjettä.
Tuo luonnoton äiti ei edes kirjoittanut pojalleen. Maria sen kyllä
tietäisi, jos hän olisi kirjoittanut.
Mutta viisi kuukautta myöhemmin Georgettelta tuli kirje. Siinä ei ollut
ainoatakaan katumuksen sanaa. Didier piti muutoin tarkoin salassa sen
sisällyksen. Huolellisesti tarkastettuaan, että huoneen ovet ja ikkunat
olivat kiinni, hän luki sen ja sanoi Jean'ille:
— Äidiltäsi on tullut kirje.
Poika luki sen hitaasti, tarkkaavasti kahteen kertaan. Se ei sisältänyt
yhtään ystävällistä sanaa hänelle. Hänen nimeänsäkään ei ollut siinä
mainittu. Georgette pyysi siinä vain, että hänelle lähetettäisiin hänen
vaaleanpunainen untuvapeitteensä, ja tarjosi Didier'lle avioeroa.
Entinen palvelija alleviivasi kynnellä viimemainitun lauseen.
— En minä vaadi avioeroa. Ymmärrätkö? Hän, äitisi, on syyllinen. En
minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa enkä ole käskenyt häntä pois
talosta.
Pojan vaietessa Didier kävi levottomaksi. Olihan Jean joka tapauksessa
Georgetten poika. Ja isäpuoli tahtoi, esittäessään puolustustaan, saada
laillisen perillisen puolelleen. Hän toisti:
— En minä vaadi avioeroa. Eikä se olisi hyvä sinulle. Herra ties mitä
seurauksia siitä olisi; tarkoitan, mihin toimenpiteisiin äitisi voisi
sitten ryhtyä. Ja sitten sinun olisi pakko elää heidän kanssaan,
totella tuota miestä ja elää palvelijan asemassa.
Jean punastui, ja Didier jatkoi:
— He ehkä riistäisivät sinut puti puhtaaksi. Et ole vielä
täysi-ikäinen. Avioerotapauksessa oikeus joskus vaatii omaisuuden
myytäväksi. Olen nähnyt sellaista. Ja kun myynti on tapahtunut, maa
luisuu pois käsistäsi. Jos se taas jää minun huostaani, minä säilytän
sen sinulle. Ethän siis jätä minua? Maa on oikeastaan sinun. Päätämme
kaikesta yhdessä.
Jean ei vieläkään sanonut halaistua sanaa. Hän kuunteli tuijottaen
kirjeeseen.
— No? Mitä sinä nyt ajattelet? Kun meitä nyt on vain kaksi, täytyy
yhdessä sopia asioista.
— On kai paras lähettää hänelle untuvapeite, Jean arveli.
— No lähetetään, jos niin tahdot, Didier myönsi.
— Eikä se muutoin enää ole häävi, poika lisäsi.
Ilon välke kiilui Didier'n silmissä.
— Ja mitähän sille muuten kirjoittaisi? Minun kirjoittamiseni käy
kankeasti. Enhän ole käynyt koulua. Kirjoita sinä, niin minä panen
nimeni alle. Lisäksi pelkään sanojani, jos ne joutuvat oikeuden eteen.
Ole siis varuillasi, poika!
— Ehkä on varminta, ettemme kirjoita mitään, poika päätteli.
Didier totesi nyt, että Cadet'n ja Georgetten pojasta oli tullut hänen
poikansa ja että he vast'edes kulkisivat käsi kädessä.
Maria, joka oli haaveillut emännän paikkaa, mutta joka olisi tyytynyt
emännöitsijänkin asemaan, pantiin pois palveluksesta. Lehmät myytiin.
Kylältä otettiin silloin tällöin vanhoja naisia suorittamaan
välttämättömiä askareita. Isäpuoli ja poika valmistivat itse ruokansa.
He elivät kitsaasti käyttäen maan tuotteista vain sen verran, kuin
juuri tarvitsivat välttämättömäksi ravinnokseen. Muut tuotteet, vilja
ja oljetkin, vaihdettiin seteleihin, joiden korot huolellisesti
talletettiin sen päivän varalle, jolloin sanoma Georgetten kuolemasta
vapauttaisi heidät mahdollisen oikeudenkäynnin ja anastuksen pelosta.