Pappi ajatteli:
Missä oletkaan, Georgette Garou? Onkohan tuo kuljeksiva Vanlaert voinut
olla sinulle uskollinen? Vai onko hän yks' kaks' hävinnyt teille
tietymättömille kyllästyneenä kuihtuneeseen kauneuteesi ja yksitotiseen
olemukseesi?
Ehkä olet joutunut toisen miehen syliin, joka vuorostaan on sinut
hylännyt. Ehkä olet lopulta vajonnut julkisen naisen kurjuuteen
suurkaupunkien laitamilla.
Kuvittelen, että olet monesti itkenyt, varsinkin alkuaikoina. Olen
varma siitä, että usein olet ajatellut kotikylääsi Sublaines'ia, ja
että kaupungin ummehtuneessa ja löyhkäävässä ilmassa olet ikävöinyt
tämän ylätasangon puhtaita tuulahduksia. Toisinaan koetat kaiketi
avaruudesta löytää sen katon suunnan, jonka alla synnyit, sen vanhan
kirkontornin huipun, josta hääkellosi kerran kaikuivat. Mutta kuinka
polttava kotikaihosi liekin, tiedän, että samettiset kulmakarvasi
itsepintaisesti rypistyvät ja ettet koskaan palaa. Sinussa on liiaksi
ylpeyttä, kannat liiaksi kaunaa niitä kohtaan, jotka ensimmäisinä
paljastivat sinulle inhimillisen rumuuden.
Elämä on hyvin rumaa, Georgette Garou, ja me kaikki — harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta — olemme rumia. Mutta sinä et ole
luonnostasi ruma, sinussa ei ollut alun perin toisten rumuutta,
joka on olemukseltaan ahneutta, itsekyyttä ja tinkimistä tunteiden
eheydestä. Ja jos olet vajonnut syvällekin, sielusi on alati
pystyssä, yksinkertaisena, karaistuneena, kuin jos se olisi veistetty
Sublaines'in kivestä. —
Tähän tapaan ajatteli kylän kirkkoherra, lempeä mehiläisten
hoitaja, pyhä mies, jonka asioiden arviointi oli yksinkertaisen
teeskentelemätöntä ja vilpitöntä, palatessaan pappilaansa Sublaines'in
määrin seurassa, jonka hän oli kohdannut tiellä. Tämä tapahtui viiden
vuoden kuluttua Georgetten paosta.
Oli sellainen surunvoittoisen kaunis hetki, jolloin aurinko vaipuu
illan rauhallisiin usviin, jolloin ihmismieli tuntee olevansa lähempänä
totuutta, maa on vaipumaisillaan yön helmaan eikä maailmasta tunnu
olevan näkyvissä muuta kuin ääretön kullanhohtoinen taivaankupu, tuo
onnen kaukainen valkama, minne saavutaan vapautuneina ihmisolentojen
raskaista huolista ja kaikesta, mikä erottaa heidät toisistaan. Otsa
valon kirkastamana ihminen kasvaa silloin suureksi vapautuneena oman
itsensä raskaasta taakasta.
Pappi ja määri astelivat vieretysten vaihtaen harvakseen muutaman
jokapäiväisen sanan. Pappi haltioitui toivon haaveilusta katsellessaan
taivasta. Toinen taas loi katseensa avaroille viljavainioille,
joille illan varjot levittivät pehmeää verhoaan, ja uneksi oman
onnellisuutensa aiheuttajista: runsaasta sadosta, vaimostaan,
lapsistaan...
Heidän kuljettuaan näin kotvan aikaa ilmestyi heidän eteensä tielle
kaksi miehenhahmoa, jotka matkan päässä tulivat heitä vastaan. Molemmat
miehet olivat samankokoiset, samalla tavoin pukeutuneet, ja heidän
astuntansakin oli samanlaista. He tervehtivät kirkkoherraa ja määriä
samanlaisin elein, ja heidän sinisissä silmissään oli samanlainen
kaihtava ilme. Määri totesi vanhemmassa ja nuoressa miehessä niin
paljon yhdennäköisyyttä, ettei hän heidän ohi mentyään malttanut olla
huomauttamatta:
— Hän on kenties sittenkin tuon Didier Rousseaun poika!
Pappi ei sanonut tähän mitään. Kohtaus multavallien välisellä tiellä,
jonka hän oli joutunut näkemään kulkiessaan ohi rippikoululapsineen,
oli ilmi elävänä, inhoittavana ja kammottavana hänen edessään. Mutta
saattoihan Jean silti olla Didier'n poika. Jumala sen asian vain täysin
varmasti tiesi. Hetken vaiettuaan hän kysyi:
— Entä hänen vaimonsa...? Tiedetäänkö, minne hän on joutunut?
Toinen, jolle sielujen huolto oli myös uskottu tavallaan, vaikkakin
maallisessa merkityksessä, ja jolla oli jonkin verran oikeutta tuntea
heidän elämäänsä, vastasi:
— Olen koettanut ottaa siitä selvää, mutta asia näyttää olevan
läpitunkematon ja tutkimaton. Sanotaan, että Didier Rousseau tuntee
vaimonsa olinpaikan, vaikkei hiisku siitä kenellekään. Sanotaan hänen
joskus lähettävän hänelle rahojakin. Yksinkertaisintahan olisi pyytää
vaimoa palaamaan kotiin. Mutta Didier pelkäisi sitä. Tosiasiassa on
Georgette maan omistaja. Didier pelkää avioeroa, tila voisi silloin
luisua hänen käsistään. Ehkäpä poika sittenkin on Cadet'n lapsi.
Aikoinaan puhuttiin asiasta paljonkin, Hoettiin, että Didier itse olisi
ajanut vaimonsa Cadet'n syliin.
He saapuivat kylään. Pappi erosi äkkiä kävelytoveristaan.
— Annetaan kuolleiden haudata kuolleensa!
Ja kohottaen leveälieristä hattuaan hän lisäsi: — Näkemiin, herra määri!
Pappi alkoi astella nopein askelin. Mutta hän ei mennyt pappilaan.
Hän otti taskustaan ison avaimen, avasi kirkon oven ja lukitsi sen
jälkeensä. Alttari uinaili rauhaisassa varjossa. Tuosta rauhasta
kohosi jumalaisia ajatuksia, jotka voittivat inhimillisen viisauden.
Kristuksen syvät opetukset tuntuivat liitelevän ilmassa sielunpaimenta
vastaan.
Värisevin huulin pappi polvistui ison kastemaljan eteen, samaan
paikkaan, missä hän oli nähnyt Georgetten seisovan epätoivo kasvoillaan
lähtöaamuna. Siis mies itse oli pakottanut vaimonsa syöksymään synnin
helmaan! Olisihan vaimo voinut vastustaa, mutta hän oli noudattanut
miehensä tahtoa. Ja päälle päätteeksi tuo aviomies lähetti rahoja
avionrikkojalle!
Pappi loi silmänsä alttarille päin. Hän haki evankeliumista lohdutusta
ja enteellisiä osviittoja ja mutisi: »Ja minä sanon teille, että
tuomiopäivänä viimeiset tulevat ensimmäisiksi, ja ensimmäiset
viimeisiksi. Suuret synnintekijät ovat Herran oikealla puolella, ja
ne, joita ihmiset ylistävät, sovittavat liekeissä syntejä, joita ovat
saaneet toiset tekemään... Kuule, Vapahtajani, joka annoit anteeksi
avionrikkojalle, minä uskon vahvasti että tämä vaimoparka ansaitsee
laupeutesi!»
Ja hän jatkoi palavaa rukoustaan sulkien siihen Didier'n ja
Garou-muorivainajankin.
Mutta hän ei arvellut rukouksen riittävän, vaan rupesi hakemaan
vaatimattomasta ja puutteenalaisesta elämästään jotakin, minkä hän
olisi voinut tarjota kieltäymyksen uhriksi Herralle, jotta hänet
havaittaisiin mahdolliseksi rukoilemaan noiden poloisten puolesta.
Epäilemättä hän löysikin köyhästä elämästään jotakin sellaista, sillä
hän nousi lohduttautuneena nöyrästä rukoilevasta asennostaan.
* * * * *
Tästä on jo kulunut vuosia. Jean on suorittanut asevelvollisuutensa.
Hän on palannut isäpuolensa luo. Hän ei puhu mitään naimisiinmenostaan.
Kirkkoherra Cruchet on käynyt vanhaksi. Hänen hiuksensa ovat ihan
valkeat. Jo monta vuotta sitten hän seurakuntalaistensa ihmeeksi
irroitti radioantennin kirkontornista. Kuuluisa auto ei enää ole
vajassa. Romukauppias on vienyt sen pois. Puhuttiin yhteen aikaan, että
pappi ajatteli lentokoneen valmistamista. Mutta ehkä siinä ei ollut
perää. Ainakin hän myi pajansa ja jakoi rahat köyhille.
Georgette ei ole palannut. Hänet on unohdettu. Ei kukaan enää puhu
hänestä.
Mutta minä, joka tunsin hänet ja jolle oli suotu tilaisuus luoda
silmäys hänen sielunsa uumeniin, minä, joka olen kertonut hänen
tarinansa, sikäli kuin sivullinen on voinut tuntea tapahtumia, en
koskaan voi unohtaa häntä. Hän on aina sisäisen katseeni edessä
sellaisena, jollaisena näin hänet hääiltana hänen astellessaan
Sublaines'in tomuisella tiellä, käsi entisen palvelijansa kainalossa,
ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin kuningatar.
Rakkauden hahmoa ei usein kohtaa niin ilmi elävänä. Tuona iltahetkenä
näin sen kasvoista kasvoihin ja tunnen vieläkin, miten se häikäisi
silmäni.
Mutta missä olet nyt, Georgette Garou?