— Eipä taida olla erittäin lämmin retkeillä kylällä näin kylmällä!
Maria sanoi emännälle.
Jo edellisenä päivänä oli alkanut sataa lunta. Pilvet olivat matalalla
lyijynharmaina, talon katto, puutarha, etäinen kirkontorni ja näkyvissä
oleva osa kylää olivat valkoisen lumivaipan peitossa, joka loi kylään
kuolleen jähmettyneisyyden leiman. Missä vain oli ulkoneva tai rosoinen
paikka, se kantoi raskasta lumitaakkaa. Minne tahansa lumihiutaleilla
oli tilaisuus laskeutua lepäämään, siihen ne asettuivat; seinän varaan
unohdetun kuokan varrelle, puoleksi suljetun ikkunaluukun syrjälle ne
keräytyivät tiheäksi turkisreunukseksi. Pumpun patsaalla oli korkea
kärpännahkalakki päässä, portin rautapylväillä oli haikaranhöyhenpuuhka
kaulassa. Maata peittävään pumpulinpehmeään patjaan vaipuessaan askelet
vaimenivat kuulumattomiin.
Palvelijatar ravisti puolikintaista esiin pistävillä punaisilla
sormillaan villahuiviinsa takertuvia lumihiutaleita. Sitten hän vilusta
värjöttäen painoi käsivartensa povelleen pistäen kädet kainalokuoppiin.
Hänen jalkansa, jotka vajosivat nilkkaan asti pehmeään lumimattoon,
jättivät jälkeen syviä, mustia kuoppia, jotka olivat leveämmät lyhyen
jalkaterän puolella. Ihmisjäljet johtivat jo pihan poikki. Jean oli
aamiaispöydästä noustuaan lähtenyt asettamaan linnunpyydyksiä. Peni
koiran apilanlehden muotoiset käpälien merkit kulkivat Jeanin jälkien
perässä. Vajassa kuului Didier sahaavan halkoja.
— Eipä nyt ole lämmin liikkua ulkona...
Pakkanen oli todella pureva. Se tuntui tunkevan luihin ja ytimiin asti.
Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä Bléréhen, selitteli Georgette. Täytyy
ostaa kahvia, joka on ihan lopussa. Itsekseen hän mutisi:
— En ole viiteen päivään käynyt siellä.
Saanhan minä kyllä lainaksi lähempää, kylästä, tyttö huomautti ilkeän
ilkkuva sävy äänessään.
Georgette avasi navetan oven. Siitä virtasi ulos lämmintä huurua, joka
hyväillen kietoutui hänen ympärilleen. Hetken hän epäröi. Tiellä häntä
epäilemättä palelisi. Mutta Vanlaertin tapaamisen kaiho vei voiton.
— Onpa minulla muutakin asiaa sinne, Georgette selitti.
— Tietysti, ja sellaista asiaa, jota ei kukaan muu voi toimittaa.
Vastaamatta mitään Georgette pistäytyi vajaan, otti pyöränsä ja lähti.
Valkoisia lumiperhosia liihotteli yhä ilmassa tarttuen hänen poskiinsa
ja huuliinsa. Avatessaan rautaportin hän tunsi kättään jäätävän. Tie
oli tuskin näkyvissä, niin vahvalti oli lunta. Välttääkseen eksymästä
ja kaatumasta hänen täytyi ajaa pyörällä autonpyörän raiteita pitkin.
Oikealla ja vasemmalla, niin kauas kuin silmä kantoi, hän ei nähnyt
muuta kuin toivottoman yksitoikkoisia kinoksia. Tuttu maisema oli
muuttunut oudoksi, vihamieliseksi. Se loi hänen sieluunsa ahdistusta,
joka tuntui pahalta enteeltä. Tällainen oli myös nyttemmin hänen
elämänsä, erämaa, jossa hän liikkui ypö yksin, ainoana lohdutuksena
kielletty suhde Vanlaertiin.
Nuo kohtaamiset kävivät yhä vaikeammiksi. Lumi tosin katoaisi pian,
mutta pitkä talvi oli edessä, taukoamattomat sateet, lokaiset tiet,
lyhyet päivät ja kaiken päälliseksi Marian ja kyläläisten epäluulo ja
aavistukset, jotka jonakin päivänä saapuisivat Didier'n korviin. Kaikki
tämä alkoi painaa Georgetten mieltä. Pyörän ohjaustanko poltti hänen
jäykkien sormiensa alla.
Tie tuntui hänestä tällä kertaa loppumattomalta. Ajaessaan
pähkinäpuun ohi hän hipaisi sen riippuvaa oksaa, joka pudotti raskaan
lumitaakkansa. Se tupsahti maahan kumeasti kuin kostea liinavaate.
Samassa puusta lehahti lentoon peltovarisparvi, jotka vaakkuen
painuivat pellolle päin eroten mustina pilkkuina valkeasta lumesta,
synkkinä kuin paha enne. Kyyneleet vierivät Georgetten poskille
pakkasen purressa, mutta kenties ne nousivat hänen sielunsa haikeuden
syvyyksistä. Tällainen valheen täyttämä elämä ja olo oli hänelle niin
outoa. Masentuneena hän ajatteli, että paras olisi hautautua lumeen
ja odottaa kuoleman tuloa. Mutta tämä oli vain hetken heikkoutta.
Hän oli liian terve sortuakseen masennuksen kouristukseen. Tie alkoi
jo viettää laaksoon. Ennen pitkää hän saapui ensimmäisten talojen
kohdalle. Katukäytävillä oli ovien edestä luotu lumi, vastaantulijoiden
katseissa, jotka eivät häntä tunteneet, ei ilmennyt vihaa, vaan
pikkukaupunkilaisten tylsyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän polki nyt
lujemmin pyöräänsä päästäkseen pikemmin lämmittelemään rakastajansa
syliin ja itkeäkseen ilmoille sydämensä tuskan.
Hän tapasi Vanlaertin pienen myymälän perällä ääneti tupakoimassa.
Viisi päivää hän oli turhaan odottanut Georgettea, joka luuli, että hän
valittaisi, niinkuin hän oli aikaisemmin usein tehnyt. Mutta sen sijaan
hän vei Georgetten perähuoneeseen, ja suljettuaan oven hän heti virkkoi:
— Minut on sanottu irti.
Nuo sanat kuulostivat surullisilta himmeässä valossa, joka pääsi sisään
musliiniuutimien lomitse. Irtisanominen tiesi sitä, että Vanlaertilla
oli lähtö edessä. Bléréssähän oli vain yksi ainoa valimo.
Georgette ei huomannut edes riisua hartiahuivia, johon hän oli
kääriytynyt, ravistaakseen pois lumen, joka oli siihen tarttunut, eikä
ripustaa sitä kuivamaan keittiöön lieden eteen, niinkuin hänen oli
ollut tapana tehdä sadepäivinä. Hän jäi seisomaan märkänä ja jäykkänä
vilusta, tietoisuudessaan ajatus, että hänen jalkojensa eteen oli
äkkiä auennut syvä kuilu, jonka pohjaan hän oli syöksynyt. Tällaista
tapausta hän ei ollut osannut edeltä päin aavistaa eikä ollut tullut
ajatelleeksi, että laittomat suhteet ovat sattuman varassa.
Peltovaristen näkeminen, toivottomaksi tekevä lumen paljous, paha
aavistus, joka oli kouristanut hänen sydäntään — ne tiesivät siis
tätä... Koko maailma hylkäsi hänet, niin sekin mies, joka sanoi
rakastavansa häntä.
Vanlaert selitti:
— Valimon omistaja ei enää tahdo maksaa kappaleluvun mukaan. Hän sanoo,
että liike kannattaa huonosti. Ansaitsin neljäkymmentä frangia. Hän
tahtoi vähentää sen kahteenkymmeneenkahdeksaan. En suostunut siihen.
Lähden hakemaan työtä muualta.
Georgette oli liikkumattomampi kuin kuvapatsas, vaaleampi kuin lumi,
jota putoili ikkunaruutujen takana.
Silloin mies laski kätensä hänen olkapäälleen:
— Nainen, sinun täytyy tulla kanssani!
Hän katsoi Georgettea syvälle silmiin uhoten vilpitöntä ja rukoilevaa
rakkautta. Hän siis yhä rakasti tuota kaunista naista. Hän tahtoi
viedä hänet mukanansa välittämättä vastuunalaisuudesta, kuin ainakin
työläinen, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin kunakin päivänä
ansaitsemansa palkka ja ilo harhailla mielin määrin maailmalla
noudattaen yksistään päähänpistojaan. Sellaisia nuo valurit ovat
kaikki, seikkailunhaluisia ja varmoja siitä, että he kaikkialta
löytävät hyväpalkkaisen paikan sekä että he ovat vapaat lähtemään
matkoihinsa, milloin haluavat. Vanlaert oli kuitenkin luonteeltaan
rehellinen. Hän oli pikaisuudessaan päättänyt erota työstään valimosta,
hän kun kiihkeästi halusi pitää Georgetten yksinomaan ja varmasti, eikä
vain hetkellisesti tässä pienessä myymälän perähuoneessa, kun vielä
tällaistenkin kohtaamisten toivossa oli usein pettynyt ja joutunut
toveriensa hampaisiin. Hän oli tavallaan vilpitön ja mustasukkainen
Didier'lle. Hän oli kyllästynyt siihen, että hänen mielitiettynsä oli
toisen vaimo. Odotettuaan turhaan noina viitenä päivänä hän oli äkkiä
tehnyt ratkaisevan päätöksen. Joko Georgette lähtisi hänen mukaansa,
tai hän, Vanlaert hylkäisi tämän.
— Ansaitsen tarpeeksi kahdellekin, hän vakuutti lopuksi.
— Minä olen rikas! Synnynnäinen ylpeys nosti päätään Georgettessa.
Vanlaert sai kasvoillensa huolettoman ilmeen.
— Miehesi ei luovuta rahoja, enkä minä niitä kaipaakaan.
Suloinen tunne valui lievittävänä palsamina Georgetten runneltuun
sydämeen. Huurre, joka äsken oli ollut kolkko ja kylmä, tuntui äkkiä
kirkastuvan ja lämpenevän. Tuo belgialainen oli rohkea ja jalomielinen
mies. Georgetten ajatukset eivät kantaneet niin pitkälle, että hän
olisi osannut pelätä rakastajansa mahdollisesti kylmenevän hänelle
tulevaisuudessa. Hän kallisti päänsä rakastetun miehen olkaa vasten
tuntien ensi kertaa elämässään olevansa tyttö, aivan pikku tyttönen,
joka tottelevaisena ja vahvemman turvaan luottaen täydellisesti
antautuu tämän ohjattavaksi.
— Minne tahansa menetkin, minä lähden mukaasi! hän sanoi vain.
Kun ensi pelästyksen hetki oli ohi, Georgette oli perin tyytyväinen
ja hyvillään, kun hän pääsisi eroon ylätasangolla asuvista ihmisistä,
heidän häijyydestään ja juorujen ahdistelusta. Hän oli niin väsynyt,
niin kyllästynyt kaikkeen, itseensäkin.
Kun Vanlaertinkin osaksi oli tullut samanlainen kohtalo, he
rakentaisivat yhdessä itselleen kodin, vaikka laittomankin; mutta
sehän ei ollut heidän syynsä! Siinä kodissa vallitsisi rakkaus,
pelkkä rakkaus. Georgetten herkkä sydän takertui tähän toivoon. Ja
tietäessään, että tämä nainen luopuisi hänen vuokseen tilastaan,
miehestään ja lapsestaan suostuen taloudellisesti niukkaan
elämään, antautuen vapaan suhteen sattumien varaan, Vanlaert tunsi
mieltymyksensä häneen kasvavan ja itserakkautensa yltyvän, joka usein
on rakkauden kannustimena.
He istuivat vieretysten vuoteen laidalla, sylityksin sisarusten tavoin,
ja viettivät tämän kohtaamishetkensä punomalla tulevaisuuden tuumia.
Tai oikeastaan Vanlaert yksin esitti aikeensa. Georgette ei puhunut
mitään. Hän ei edes vaatinut mitään lupausta. Hän ei asettanut ehtoja.
Hän suostui seuraamaan tuota valuria, samoin kuin oli mennyt naimisiin
palvelijansa kanssa, yhtä järkähtämättä uskoen inhimillisten tunteiden
vilpittömyyteen ja kestävyyteen. Ja hänen oli niin kiire toteuttaa tämä
unelma, ettei hän olisi tahtonut enää palata Sublaines'iin lainkaan;
varsinkaan hän ei tahtonut enää nähdä Didier'n nyrpeitä kasvoja. Mutta
se oli kuitenkin välttämätöntä. Vanlaert sai hänet myöntämään sen.
Valuri aikoi heti lähteä matkaan hakemaan muualta asuntoa ja työtä.
Ole huoleti, rakkaani! Ei sinun tarvitse odottaa kauan!
Pari viikkoa myöhemmin Georgette sopimuksen mukaan sai postikortin,
jossa ei ollut allekirjoitusta. Se merkitsi sitä, että Vanlaert
oli palannut Bléréhen. Georgetten oli määrä lähteä sinne ja heidän
molempien poistua seudulta seuraavana päivänä ensimmäisessä aamujunassa.
Ei kukaan tiennyt mitään heidän tuumistaan.