II

_»Kaunis nainen!»_

Tämä ylistely askarteli lakkaamatta hänen mielessään. Didier ei

ollut koskaan sanonut hänelle mitään senkaltaista. Eikä heikentynyt

tuon katseen lumous, joka niin suuresti erosi hänen silmiään ennen

kohdanneista silmäyksistä. Tuo katse oli nöyrä, mutta samalla

hallitseva; se sanoi: »Antaisinpa paljon, jos saisin omistaa tuon

kauniin naisen!» Tuon kaunopuheisen katseen nähtyään Georgette tajusi,

ettei Didier koskaan ollut rakastanut häntä.

Sillä viikolla, molempien perjantaipäivien välisenä aikana — seuvavaa

toripäivää odottaessaan — Georgette seisoi pitkään makuuhuoneen

kosteudesta himmentyneen pienen kuvastimen edessä. Hän ei enää,

niinkuin aikaisemmin, arvioinut itseään yksinomaan työhön soveltuvan

lihasvoiman vaa'alla.

Hän tutki, mikä muu, vähemmin puhdas viehätysvoima oli tuottanut

hänelle tuon mairittelevan lauseen.

— Varmaankin minun silmäni ja hipiäni! hän tuumi itsekseen.

Pukeutuessaan aamulla hän avasi karkean paitansa ja antoi tuuheiden

hiustensa valua hartioilleen. Ja nähdessään nyt aamun valossa kauniin

povensa valkeuden, johon hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt

huomiota, hän ajatteli:

— Varmaankin minun poveni ja vartaloni!

Hän tarkasteli itseään kuin jotakuta siihen saakka tuntematonta

olentoa, jonka olemassaolon hän oli nyt vasta huomannut kuvastimen

edessä seisoessaan. Sillä vaikka tämä nainen olikin yksinkertaisen

alkuperäinen, hän ei tutkiessaan edessään olevaa kuvaistaan jäänyt

epätietoiseksi siitä, että hän oli kaunis; hänen hartiaviivansa

olivat virheettömät, kulmakarvansa kuin samettia, tummissa silmissä

paloi liekitsevä hehku. Vuodet olivat kypsyttäneet hänet kuin kauniin

hedelmän tummentaen hänen poskiensa värin niiden somaa muotoa

muuttamatta. Tuon himmenneen kuvastinlasin takana näytti puhkeavan

esiin uusi syntyminen. Puolison takaa, jonka silmät olivat auenneet,

äidin takaa, joka oli katkerasti pettynyt, oli ilmestynyt näkyviin

_nainen. »Kaunis nainen!»_

Voitonriemuinen loiste välkehti noilla kasvoilla, jotka olivat

tottumattomat hymyilemään.

* * * * *

Kun seuraava toripäivä oli tullut, Georgette riensi Bléréhen vieden

myytäväksi kaksi korillista kananmunia. Mutta hän ei tavannut

belgialaista kaduilla eikä siinä pienessä myymälässäkään, jossa he ensi

kerran olivat nähneet toisensa. Kaupan omistajatar hymyili hänelle

auliisti mielissään, kun hän palasi, hyvin aavistaen hänen tulonsa

syyn. Mutta Georgette ei rohjennut kysyä eikä toinen liioin puhunut

mitään.

Seuraavana perjantaina Georgette ei enää malttanut olla kysymättä.

— Missäs se Vanlaert...?

Myymälän omistajatar ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

— Hän pääsee valimosta vasta kello kuudelta. Näitte hänet vallan

sattumalta täällä pari viikkoa sitten. Luultavasti hän kävi isäntänsä

asialla.

Hän lisäsi:

— Hän tiedusteli, kuka te olette...

Sitten kaupan omistajatar odotti ylen auliina, yhtä valmiina

ja persoonattomana kuin puhelin, siirtääkseen Georgetten sanat

belgialaisen korvaan. Hän näytti niin valmiilta palvelemaan ja

järjestämään, että Georgette kysyi arkailematta:

— Onko hän naimisissa?

— Sanotaan, että hänellä on Belgiassa vaimo, joka on pettänyt hänet.

Sen vuoksi Vanlaert hylkäsi hänet. Hän on kelpo mies.

Kaksi miestä tuli sisään tilaten juomaa. Tarjoillessaan heille emäntä

lennätti Georgettelle:

— Tulkaa ensi perjantaina vähän myöhemmin, kello kuuden aikaan. Olisipa

merkillistä, ellei hän silloin olisi täällä.

Vanlaert tuli kuin tulikin kauppaan seuraavana perjantaina.

Georgette ja hän kainostelivat aluksi, vaikka hyvin tiesivät, että

miellyttivät toisiaan. Myymälän emännän täytyi puuttua asiaan. Hän

vei heidät istumaan huoneen perälle syrjään muista asiakkaista ja

koetti saada keskustelun alkuun puhumalla viinitarhoista, jotka sinä

vuonna näyttivät lupaavilta, ja oluesta, jota juotiin Belgiassa. Hän

jätti heidät pohtimaan näitä asioita. Vanlaert tarjosi Georgettelle

lasillisen viiniä.

Poistuessaan myymälä-kapakasta he eivät olleet puolella sanalla

kosketelleet kiintymystä, joka veti heitä toistensa puoleen. Mutta he

olivat lukeneet toistensa silmistä, että kohtalo oli saattanut heidät

yhteen otollisena hetkenä ja että he kerran vielä omistaisivat toisensa.

Sinä iltana Georgette palasi hyvin myöhään Sublaines'iin. Didier

ja Jean olivat jo tulleet kotiin työstä. He eivät udelleet hänen

viipymisensä syitä, ja hän tunsi siitä lähtien olevansa vapaa toimimaan

mielensä mukaan.

Georgette näki jälleen Vanlaertin myymälän omistajattaren, Paulinen,

luona, jonka he olivat saaneet ystäväkseen, sekä sitten kerran

sunnuntaina tanssiaisissa. Tällä kertaa Jean ja Didier olivat tulleet

mukaan. Heti kun hevonen oli riisuttu valjaista ja viety talliin ja

rattaat asetettu kymmenien muiden joukkoon pihaan, vartian hoiviin,

he erosivat kukin omalle taholleen. Georgette lähti keskikaupungille,

Jean ja Didier poikkesivat kahvilaan. Hän tiesi miesten viipyvän siellä

iltaan saakka keskustelemassa eri ihmisten kanssa viljanhinnoista.

Keskipäivästä alkaen valuri oli odottanut Georgettea kävellen ison

aukion myyntikojujen tienoilla. Joukko nuoria tyttöjä kiusoitteli

häntä, hän kun oli pulska nuori mies, ja hän oli puolestaan

mielistellyt eräitä heistä. Mutta toisen naisen kuva täytti hänen

mielensä, ja hän tuuppasi nuo liian lähelle tunkeilevat luotaan. Kun

Georgette vihdoin ilmestyi kello kolmen ajoissa, Vanlaert meni häntä

vastaan, ikään kuin kohtaaminen olisi ollut edeltä päin sovittu.

Loukkaantuneina ja mustasukkaisina nuoret heilakat purskahtivat nauruun

katsoen julkeasti vasten kasvoja tuota talonpoikaisnaista, joka riisti

heiltä heidän liehittelijänsä. Mutta Georgette ja Vanlaert eivät

välittäneet siitä vähääkään, he olivat jo liiaksi kiintyneet toisiinsa.

Mutta jottei Georgette joutuisi huonoon valoon, Vanlaert erosi pian

hänestä pyydettyään häntä tulemaan tanssiaisiin. Se ei herättänyt

lainkaan huomiota, tytöt ja naimisissa olevat naiset kun tanssivat

Tourainessa vapaasti julkisissa kemuissa.

* * * * *

Matala ja pimeähkö tanssisali oli väkeä täynnä kuin nuijalla lyöden.

Parit hypähtelivät posetiivin soiton tahdissa, jonka kampea pyöritti

kyttyräselkäinen mies. Vaikka ikkunat, joista kurkisteli huoneeseen

joukko poikavekaroita, olivat seppoisen selällään, oli sisällä

tukahduttavan kuuma, ja pöly, joka lähti kengistä ja saappaista —

monet olivat tulleet pitkien matkojen päästä ja suoraan pelloilta

— kohosi ilmaan harmaana pilvenä luoden verhon kaikkien niiden

lemmenseikkailujen ylle, jotka salissa saivat alkunsa tai jatkuivat.

Georgette ei osannut tanssia, mutta hän suostui nojaamaan belgialaisen

käsivarteen. Tämä odotti häntä tanssisalin ovella. He pujottautuivat

liikkuvaan ihmisjoukkoon, ja noiden lukemattomien, toisiaan tuuppivien

parien tungoksessa he tunsivat olevansa enemmän yksin kuin ulkona

keskellä katua.

Koko ihmislauma huojui ja nytkähteli amerikkalaisten tanssisävelmien

tahdissa, silmät haaveilevina hehkuen tai tulena palaen; kukin

ajatteli vain itseään ja pariaan, kukin soi täyden vapauden toisten

lemmenkaipuulle. Toisinaan hymyilevät huulet yhtyivät silmänräpäyksen

ajaksi. Kuumat hikihöyryt, jotka sekoittuivat nenäliinoista ja

naisten puseroista uhoaviin hajuvesiin, kyllästivät ilman sakeaksi.

Huumaantuneena Georgette antautui tanssin pyörteeseen Vanlaertin

kanssa, joka vei häntä painaen häntä lujasti vasten voimakasta

rintaansa. Ja keskellä tätä tahdikasta, jymisevää hälyä, joka esti

tanssijoita kuulemasta vieraiden parien puhetta, he vihdoin alkoivat

jutella lausuen julki lyhyellä sanalla tai lauseella elämänsä

haikeuksia ja yksinäisyyttä.

— Vaimoni oli lutka! tunnusti Vanlaert. Onneksi ei ollut lasta... Jätin

hänelle huonekalut ja lähdin tieheni... Onko teidän käynyt vähän niin

kuin samoin?

— Ei sovita yhteen, Georgette vastasi ainoastaan.

Mies olisi tahtonut tietää enemmän, mutta Georgette oli niin

salaperäinen, että toinen pelkäsi pahoittavansa hänen mielensä

kyselemällä lisää.

— No on siinä jo sokea elukka, joka ei tule toimeen teidän kanssanne!

Vanlaert mutisi vuorostaan.

Hän painoi Georgettea yhä lujemmin rintaansa vasten uskaltamatta

kuitenkaan suudella tuota pyöreää, pehmeää haituvaista poskea, joka oli

aivan lähellä hänen, Flanderin pojan, huulia ja joka hänessä herätti

hehkuvan intohimon. Mutta hiljentäen ääntään hän kuiskasi:

— Olettepa harvinaisen kaunis nainen, jumaliste!

Georgette hymyili tuota hänelle ominaista hymyä, joka oli kuin

kasvoille leviävä valonvälke. Silloin Vanlaert painoi päänsä lähelle

hänen korvaansa, kosketti huulillaan hänen hiuksiaan ja sanoi arasti:

— Jospa rohkenisin toivoa...

Georgette tunsi miehen värähtelevän hellästä rakkaudesta ja virkkoi:

Miksi ei — häneen katsomatta ja jurosti, niinkuin hänen tapansa oli.

Vanlaert rohkaistui tästä ja suuteli hänen kaulaansa. Ja hänestä

tuntui, kuin hänen sieraimiinsa olisi noussut kanervista solmitun

kihlajaiskukkavihon raikas kedon tuoksu. Georgette otti vastaan

suudelman ja virkkoi:

— Ensi perjantaina.

* * * * *

He omistivat toisensa syyskuisena iltahetkenä pienen myymälän

omistajattaren huoneessa.

Tuon hymyilevän, valoisan huoneen kalustona oli kuparinen vuode,

jossa oli kukkakuvioinen peite, sinisametilla päällystetty nojatuoli,

piironki, jota koristi neitsyt Marian veistokuva, sekä myymälän

emännän miesvainajan muotokuva metallikehyksissä. Pesupöydän vieressä

oli vesisanko, ja kamiinan yläpuolella riippuva seinäpeili kuvasteli

ikkunan heleitä musliiniverhoja.

Tässä neitseellisessä huoneessa Georgette tutustui rakkauteen. Ei

aviolliseen, lain suojaamaan rakkauteen, vaan vapaaseen lempeen,

rakkauteen rakkauden vuoksi.

Kuinka suloinen olikaan tämä hairahdus! Tällä kertaa hän ei ollut

yksin rakastavana puolena. Toinenkin rakasti, rakasti häntä hänen

itsensä eikä hänen omaisuutensa ja viljelysmaidensa vuoksi!

Georgetten itsetietoisuus palasi jälleen. Hän iloitsi siitä, että

oli miehelle jotakin muuta kuin rikkauksien jakaja. Hän tunsi

hekumaa, joka vaimentaa omantunnon ja tuudittaa nukuksiin kadonneiden

harhakuvitelmien jättämän haikeuden. Koko hänen alkuperäinen luontainen

voimansa, jota hänen ilottomasti täyttäessään velvollisuuttaan oli

poljettu, pulppuili vapautuneena ilmoille kielletyssä rakkaudessa.

Ja kuitenkin, jos hän olisi osannut tutkia, mitä liikkui hänen

sydämessään, hän olisi tajunnut, että Vanlaertin hänessä herättämä

tunne suuresti erosi siitä, joka hääpäivänä oli täyttänyt riemulla

hänen sielunsa. Tuo edellinen tunne oli pikemminkin epätoivoisesti

vastaanotettu korvaus kuin vapaasti valittu onni. Mutta silti

Georgettelle tuotti mielihyvää se ajatus, että tämä komea ja voimakas

mies, naisten suuri suosikki, oli valinnut hänet, eikä toisia,

nuorempia naisia, ja että tuo valinta oli vapaa voitonhimosta eroten

täydelleen Didier'n itsekkäistä vaikuttimista. Yhtä itsepintaisesti

kuin Georgette aikaisemmin oli säilyttänyt koskemattomuutensa

aviopuolisolleen ja sitten sankarillisesti hankkinut hänelle perillisen

turvatakseen hänelle maan omistuksen, yhtä järkähtämättömästi

hän antautui, melkein julkisesti, tuon kuljeksivan valurin

rakastajattareksi, tietämättä hänestä muuta, kuin että hän oli onneton,

samoin kuin hän itsekin, ja että rakasti häntä.

Palatessaan Bléréstä lemmenkohtauksestaan Georgette katseli Didier'tä

kylmästi, kuin itsekästä anastajaa ainakin. Jos Didier olisi sanonut

yhden ainoankaan epäluulon sanan, Georgette olisi huutanut hänelle

julki tuon ajatuksensa. Mutta Didier ei lausunut ainoaakaan moitteen

sanaa, hän kun ei tiennyt mitään; eikä hän muutoin vaivautunutkaan

ottamaan asiasta selvää. Hän tunsi asemansa vahvaksi. Hän omisti Garou

suvun maan. Nojaten Georgetten ja Cadet'n lapseen hän eli huolista

vapaana.

Ei myöskään Jean, hänen oma Jean Garounsa jota, hän oli kantanut

sydämensä alla, voinut pidättää häntä kaltevalla pinnalla eikä herättää

tunnonvaivoja. Päinvastoin tuo nuorukainen joka päivä kielsi oman

äitinsä olemalla ystävällisissä väleissä petetyn aviomiehen kanssa,

jonka poika hän ei ollut. Ja nuorukainen oli lisäksi tuottanut

äidilleen liian raskasta kärsimystä. Hän oli ilmi elävänä muistutuksena

kaikesta kataluudesta, mikä hänen tähtensä oli täytynyt kestää.

Georgette ei enää ajatellut ketään muuta kuin Gustave Vanlaertia sekä

nautintoa, joka herpaisi hänen ymmärtämystä vailla olevan sieluparkansa

vastuuntunteen.

Viikko viikolta Georgetten ulkoasu muuttui. Pähkinäpuisesta kaapista

hän penkoi esille Boutet puolisoiden Parisista lähettämät lahjat, joita

hän oli aikoinaan ylenkatsonut: silkkipuserot, räikeänväriset nauhat ja

vyöt. Niillä hän koristelihe lähtiessään Bléréhen toripäivinä.

Ennen pitkää nuo viikoittaiset kohtaamiset kävivät hänelle

riittämättömiksi. Hän osti polkupyörän päästäkseen liikkumaan vapaammin

ja keksi aina jonkin verukkeen pyöräilläkseen nuo seitsemän kilometriä,

jotka erottivat hänet Vanlaertista.

Tätä kesti lokakuuhun asti. Tästälähin hänelle kävi vaikeaksi poistua

illoin talosta. Aikaisemmin koittava iltahämärä sai miehen ja pojan

palaamaan aikaisemmin töistä. Palvelijatar Maria oli sen lisäksi käynyt

epäluuloisen uteliaaksi, kun emäntä niin tiheään poistui kotoa. Pimeän

tullen nuo käynnit Bléréssä olivat suorastaan selittämättömiä.

Mutta iltaisin, tietäessään Vanlaertin häntä odottavan, Georgette ei

malttanut jäädä kotiin. Jättäen toiset lieden ääreen istumaan hän sanoi:

— Kuulin jotakin ääntä kanalasta päin. Menen katsomaan, mitä siellä on.

Suljettuaan oven jälkeensä hän sieppasi kiireesti polkupyöränsä

vajasta, livahti äänettömästi tielle ja saapui kohtauspaikalle

entistään kauniimpana, kasvot punoittavina ja tukka valuen kasvoille.

Mutta vaikka hän oli suorittanut sellaisen huomattavan voimannäytteen

kulkemalla pitkän tien kahteen kertaan lyhyemmässä ajassa kuin

tunnissa, talon muu väki vastaanotti hänet hänen palatessaan

vihamielisen vaiteliaasti.

Silloin Georgette sopi Vanlaertin kanssa niin, että kohtaamishetki

määrättiin aamiaislomaksi, ennenkuin työväki palasi tehtaaseen. Mutta

tämäkään ei ollut mukavaa; Garoun talon aamiaishetki ei sattunut samaan

aikaan kuin tehtaassa. Heidän kohtaamisaikansa supistui täten varsin

lyhyeksi, ja Vanlaert oli nyrpeä, hautoen mielessään pohjoisemman

seudun asukkaille ominaisia synkkiä ajatuksia, joita hän ei ilmaissut

sanoin.

Bléréssä alettiin juoruilla talonemännästä, joka ahkerasti kävi

tapaamassa belgialaista Paulinen, pienen myymälän omistajattaren,

luona. Peni, koira, joka itsepäisesti seurasi Georgettea — pahanilkinen

käsi irroitti sen kopista heti hänen lähdettyään — loikoili odottamassa

myymälän portailla, kuono käpälien välissä, elävänä osviittana.

— Sublaines'in emäntä kuhertelee vielä valurinsa kanssa, sanoivat

ihmiset nähdessään koiran.

Ja kun tämä toistui usein, pahat kielet saivat yllykettä. Blérén naiset

olivat pakahtumaisillaan mustasukkaisuudesta, kun heiltä riistettiin

komea, miehekäs mielistelijä.

Bléréstä juorupuheet kohosivat Sublaines'in ylätasangolle, kevyesti

ja nopeasti kuin lehti, jota tuuli kiidättää. Jokainen puhalsi tähän

lehteen saadakseen sen lentämään nopeammin. Se liiteli ympäri kylää,

jopa päivänä muutamana tupsahti pappilan ovesta sisään.

Kaikki tiesivät kohta, että Georgette Garou, joka nuoruudessaan oli

pitänyt peliään Cadet'n kanssa multavallien välisellä tiellä, oli

nyt antautunut lemmenseikkailuun ulkomaalaisen työläisen kanssa.

Olisi jo oltu melkein valmiit unohtamaan ensikertainen synti, mutta

nyt tuli lisäksi tämä uusi hairahdus, joka nostatti paheksumisen

myrskyn. Se yltyi aivan raivokkaaksi, kun jälkimmäinen hairahdus

toistui toistumistaan. Se ei ollut anteeksi annettavissa. Palvelijatar

Maria muiden muassa käytti joltisenkin julkeata kieltä puhutellessaan

Georgettea. Kohdeltuaan alussa petettyä aviomiestä ja Georgetten

poikaa ivaten ja ylimielisesti hän nyt peittelemättä siirtyi heidän

puolelleen. Ehkä hän hautoi mielessään salaisia tuumia: aviovaimon

harha-askel avaa ovet ulkopuolisten pyyteille.

Didier yksin oli tietymätön onnettomuudestaan, eikä kukaan toistaiseksi

näyttänyt katsovan tarpeelliseksi ilmaista sitä hänelle. Vaikka häntä

selän takana ivattiinkin, moni surkutteli häntä samalla.

— Tuolla miesparalla on huono onni matkassa. Hän on hyvä raatamaan, ei

juo, ei juoksentele tyttöjen perässä, ja on niin hyvä vaimonsa pojalle.

Kyllä hän ansaitsisi parempaa kuin joutua naurunalaiseksi vaimonsa

luvattoman touhun vuoksi!

Naiset, jotka käyttivät lehmiään talvilaitumella tien varsilla,

loivat myrkyllisiä katseita pyörällä ohi kiitävään Georgetteen täynnä

siveellistä paheksumista. Tai kukapa tietää — naisen sydän on monesti

niin täynnä ristiriitaisuuksia — ehkäpä he olivat kateellisiakin

ajatellessaan, miten rohkea tuo nainen oli, joka riensi laaksoon

rakkautensa lumoissa.

Georgette melkein hipaisi heitä ohi suhahtavalla pyörällään

rientäessään hakemaan unohdusta Vanlaertin lämpimästä vastaanotosta tai

jo lämmenneenä hänen suudelmistaan.

Tuo yksinkertainen, ajatuspiiriltään rajoittunut maalaisnainen ei

voinut tajuta, että Luojan käskyt ja ihmisten säätämät lait, joiden

tarkoitus on perheen turvaaminen, vaativat kaikesta huolimatta häneltä

uskollisuutta tuota rakkaudetonta aviomiestä kohtaan, joka oli ottanut

hänet hänen omaisuutensa vuoksi ja joka ei epäröinyt omistamasta lasta,

aviorikoksen hedelmää, syöstyään vaimonsa uskottomuuden tekoon.

Vanlaert sen sijaan ei vaatinut Georgettelta hänen rahojaan, ei hänen

maitaan, eikä perillisen saantia. Hän ei tahtonut mitään muuta kuin

omistaa Georgetten.

Lisäksi valuri antoi hänelle, osoittaakseen kiitollisuuttaan, pieniä

lahjoja.

Punnitessaan noiden kahden miehen arvoa Georgetten alkuperäinen

arvioimiskyky antoi etusijan jälkimmäiselle. Ja hänen omatuntoparkansa,

joka ei tajunnut monimutkaisten velvollisuuksien salaisuuksia,

hairahtui...