I
Pitkällinen, kumea, ankara ukkosen jyrinä vaimensi kauppatorin melun,
rattaiden räminän, autojen tärähdykset, siipikarjan kaakatuksen,
kaikista naapurikylistä tuotteitaan kauppaamaan saapuneiden maalaisten
huudot.
Raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella katukäytäville. Aurinko peittyi
pilvien taa. Rankkasade levitti ilmaan kostean mullan hajua. Jokainen
koetti päästä sateen suojaan. Tytöt pakenivat nauraen juoksujalkaa
saadakseen somat pukunsa turviin. Tori tyhjeni silmänräpäyksessä
ostajista. Kananmunien myyjättäret vetäytyivät vasuineen
porttikäytäviin. Tervavaatepeitteitä levitettiin myymäläpöytien ylle.
Miehet istuivat jo kahviloissa pöytien ääressä.
Satoi kuin kaatamalla. Vesivirrat valuivat loiskien kouruista tielle.
Purot paisuivat. Vettä tulvi joka taholta, se ropisi ja litisi
kattotiiliä ja katukäytävien kiviä vasten.
Georgette Garou työntyi lähimpään myymälään, pieneen
siirtomaatavarakauppaan, jossa sai myös juomatavaroita. Sen vuoksi se
olikin ahtautunut täyteen miehiä, jotka seisoivat tinatulla levyllä
päällystetyn myymäläpöydän ääressä.
Talo oli sangen huonossa huudossa. Sen omistajatar oli madonna
kasvoinen nuori leski, joka vuokrasi huonettaan rauhaisaa tyyssijaa
haluaville ohikulkeville rakastaville. Se tiedettiin kyllä, mutta siitä
ei välitetty tällä paikkakunnalla, jossa tavat olivat löyhät ja jossa
ei lemmennautintoja kursailtu. Olihan Sublaines'in ja Blérén olojen
välillä useiden vuosisatojen ero. Sublaines'in ylätasangolla vallitsi
vanhan ajan yksinkertainen elämä, joka tosin ei ollut aivan vailla
harha-askelia, mutta sentään yleensä säädyllistä. Taas hymyilevässä
Blérén laaksossa oli sivistys edistynyt pitemmälle, mutta se oli
myös tuonut mukanansa enemmän tapainturmelusta ja suvaitsevaisuutta.
Bléréssä välkkyi nuorilla naisilla silmissä synnynnäinen nautinnonhimo,
ainainen viekoittelu ja alttius noudattamaan miesten houkutuksia.
Georgetten tullessa kauppaan käänsivät myymäläpöydän ääressä
ryypiskelevät miehet katseensa häneen arvioiden hänen ulkonaista
olemustaan ja ruumiillisia avujaan. Ja kun Georgetten tummat silmät
ja solakka vartalo olivat yhä edelleen yhtä kiehtovat, syttyi miesten
silmiin himokkaan ihailun välke. He eivät kuitenkaan ryhtyneet
puheisiin hänen kanssaan, sillä he olivat paikkakuntalaisia, joten he
tunsivat hänen tylyn luonteensa.
Mutta seisoskelijoiden joukossa oli voimakas, viidenneljättävuotias,
leveäharteinen, vaaleatukkainen ja hauskan näköinen mies. Tämä sanoi
kaikkien kuullen vieraasti korostaen:
— Onpas siinä kaunis nainen!
Vieraan levollinen ja samalla rohkea katse kiintyi Georgetteen eikä
enää lakannut tähystelemästä häntä.
Kaupan omistajatar hankkiutui auliisti palvelemaan sisään tullutta,
jonka hän tiesi vain sattumalta poikenneen myymälään, mutta jonka
hän toivoi voivansa kohteliaisuudella voittaa asiakkaakseen. Hän
hääri kyyristyneenä Georgetten jalkojen juuressa sulloen koppaan
kauppatavaroita, joita Georgette osti runsaanpuoleisesti, häntä kun
halutti viipyä myymäläpahasessa hieman kauemminkin, eikä yksinomaan sen
vuoksi, että hän oli siinä suojassa sateelta. Ensi kerran hän kiinnitti
huomiota toiseen mieheen kuin puolisoonsa ja ihmetteli tätä tunnetta,
joka täytti hänen sydämensä suloisella mielihyvällä.
Kun Georgette oli maksanut ostoksensa, myyjätär sanoi:
— Älkää vielä lähtekö, emäntä! Odottakaa toki, kunnes sade taukoaa.
Silloin Georgette jäi odottamaan katsellen oven lasiruutujen läpi
tielle, jolle tulvi vettä koskenaan. Selkänsä takana hän vaistosi
liikkumattomien miesten läsnäolon ja tuon katseen, joka yhä tuijotti
häneen. Kädet mustan esiliinansa taskuissa myymälän omistajatar
huokaili:
— Voi, hyvä Jumala, millainen ilma!
Kellervät salamat välkähtelivät yhtenään valaisten silmänräpäykseksi
räikeällä valollaan pimenevän myymälän. Ukkosenjyrähdysten ohella,
jotka tämän tästä rämisyttivät ikkunaruutuja ja hyllyillä olevia
astioita, kuului rakeita sulattavien pommien kuivia räjähdyksiä.
Ilma kävi kuuman painostavaksi pienessä huoneessa, johon oli tiheään
sulloutuneet paljon ihmisiä. Oli vaikea hengittää, ja hiki tippui
helminä kasvoilta. Sähkön kyllästämä ilma ahdisti hermoja. Edellisiä
lähempänä ja voimakkaammin räsähtävä jyrähdys sai kaupan omistajattaren
päästämään kauhun huudon.
— Se ei ollut kaukana! kuului joku miehistä mutisevan.
Georgette oli vaistomaisesti kääntynyt miehiin päin ikäänkuin hakien
heistä turvaa. Hänen katseensa kohtasi taas tuon miehen silmät, jotka
hetken viivähtivät hänen omissaan, ikään kuin hämärästä rohkaistuneina.
Tuon oudon miehen intohimoinen katse sai Georgetten tuntemaan
sisimmässään selittämätöntä ahdistusta, joka kummasti järkytti hänen
ihmisarkaa olemustaan. Siinä tunteessa ei ollut mitään määrättyä, ei
mitään tahallista antaumusta. Hänen lepotilassa olleet vaistonsa vain
värähtelivät.
»Sinä miellytät minua», niin nuo levolliset siniset silmät näyttivät
sanovan.
Georgetten salaiset sukulaistunteet, joista hän ei vielä ollut
selvillä, vastasivat:
»Näen kyllä, että miellytän sinua. Eikä mikään turvaa minua tältä
suloiselta tunteelta».
Sitten ukonilma taukosi äkkiä. Pilvien lomassa näkyi sininen läikkä.
Aurinko ehätti paistamaan ja muutti kuin taikasauvalla sadekuteet
kipinäharsoksi.
Mies, joka oli luonut Georgetteen ihailevia katseita, nosti
kohteliaasti lakkiaan ja poistui ensimmäisenä myymälästä. Georgette
näki hänen katoavan muut miehet perässään. Myymälän omistajatar
lähestyi silloin Georgettea.
— Tuo mies on valuri, belgialainen, hän selitti yksinkertaisesti,
tottuneena suosimaan tämänkaltaisia tuttavuuksia. Hänen nimensä on
Gustave Vanlaert.
Avoimesta ovesta virtasi sisään raikasta, kosteaa ilmaa, joka tunki
tieltään ummehtuneen kuumuuden ja hyväili viileänä Georgetten poskia.
Mitään sanomatta hän tarttui koppaansa ja meni talliin ajamaan
pihaan rattaat ja hevosen — aasintamma oli jo käynyt vanhaksi ja
voimattomaksi. Vaistomaisesti hänen silmänsä tähystelivät tielle päin,
mutta eivät kohdanneet, mitä hakivat. Ja hän toisti itsekseen tuota
nimeä peläten unohtavansa sen: »Gustave Vanlaert»...
* * * * *
Matkalla Bléréstä Sublaineshin Georgette ajatteli, tuntien yhä kasvavaa
mielihyvää, tuota miestä, hänen ihailevaa katsettaan, hänen vakaumusta
uhkuvaa huudahdustaan: »Onpas siinä kaunis nainen!» Ja yhä vielä hän
toisteli tuota outoa nimeä, painaakseen sen merkillisenä kokemuksena
syvälle mieleensä:
»Gustave Vanlaert».
* * * * *
Georgetten ajaessa portista pihaan palvelijatar ja Peni koira
olivat vastassa. Mies ja poika olivat pellolla töissä. He palasivat
vasta illan suussa, kello kahdeksan ajoissa. Silloin Georgette meni
makuuhuoneeseen muuttamaan ylleen työvaatteet. Auki jääneestä ovesta
hän kuuli palvelijattaren riisuvan hevosta valjaista. Molemmat
poistuivat sitten talliin. Georgette tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi.
Istuen oljilla päällystetyllä tuolilla, äskeisestä ukkosilmasta
oudosti uupuneena, hän katseli tätä huonetta, joka oli käynyt hänelle
käsittämättömän vieraaksi. Perheen esi-isiltä periytynyt jykevä
kaappi, häiksi hankittu, nyt jo haalistunut haahkanuntuvapeite,
pomeranssinkukkaseppele kunniapaikallaan keskellä kaminaa! Kaikki tuo
oli vihamielistä, kaukaista, hänestä irtaantunutta.
Kuusitoista vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, nyt, kun uusi tunne
ilmaantui hänen kohtalonsa kynnykselle, tämä hetki lopullisesti
ratkaisi hänen haaksirikkonsa puolisona ja äitinä. Mutta kuka oli
syypää tähän haaksirikkoon ja siihen lankeemukseen, joka oli tällä
kertaa mahdollisesti vastustusta kohtaamatta uhkaamassa? Vanlaertko?
Ei... Mutta yhtä kaikki, hän tai joku toinen; kaikkien vastuksien
ja ikävyyksien jälkeen noiden uusien elämänkasvojen kohtaaminen oli
kohtalokasta.
Georgetten yksinäisyys oli alkanut viisi vuotta aikaisemmin, kun Jean
oli kerran koulusta palattuaan kääntynyt kasvonsa kylmän päättäväisinä
pois äidistään.
Tämä ei tiennyt, mistä se johtui. Hän ei tiennyt, että Jean'in
ymmärtämättömät, sydämettömät toverit olivat kiusoitelleet tätä
tuuppien poikaa Cadet'n pienokaisia kohti ja huutaen: — Syleile
veljiäsi!
Niin oli kerran huutanut joku nulikka, joka oli kotonaan kuullut selviä
viittauksia, ja tuo huuto oli monta kertaa toistunut armottomien
naurunhohotusten säestämänä. Jopa Georgette Garoun poika oli työnnetty
päivätyöläisen, Köyhän Cadet'n jalkoihin, ja samalla oli huudettu yhtä
solvaisevasti:
— Mene sanomaan päivää isällesi!
Lopulta Jean oli ymmärtänyt, ja leppymättömänä, jommoisia lapset
saattavat olla, hän oli vieraantunut äidistään, tosin ei loukatusta
kunniantunteesta, hän kun oli liian nuori kokeakseen sellaista, vaan
siitä, että tuo ilkkuminen koski hänen heräävään itsetietoisuuteensa.
Siihen aikaan hänen kasvoistaan katosi poikaiän huoleton sävy, ja
niille laskeutui sen sijaan sellainen puolustusvalmiuden naamio,
jonka leima on havaittavissa kaikissa, jotka ovat saaneet kokea
ihmisten ilkeyttä. Mutta kun hänen täytyi kärsiä äitinsä ansaitsemaa
nöyryytystä, josta hän ei voinut vapautua, hänen katseensa menetti
vilpittömyyden hohteensa.
— Mikä sinun on, rakas Jean'ini? äiti kysyi huolissaan.
Poika loi alas pitkät silmäripsensä eikä vastannut, ja kun äiti toisti
kysymyksensä, hän meni tiehensä. Ennen iltaa häntä ei näkynyt. Hän
lymyili viininpuserrushuoneessa roikkuen hämähäkinverkkojen peittämällä
orrella ja katsellen rottien häärinää. Hän ei enää pelännyt niitä,
vaan piti niitä vähemmän hirvittävinä kuin ihmisiä. Tai hän kulutti
aikaansa vajassa kaivellen nappuloita ja väännellen säyliä pelkästään
kostonhalusta, jonka hän kohdisti elottomiin esineisiin. Toiste hän
piileskeli puutarhassa kukkien suojassa, rajusti raastaen niiden
koreita terälehtiä. Sieltä hän katseli, sydän tulvillaan kaunaa,
nuorta ja kaunista äitiään, jota hän oli siihen asti sokeasti ihaillut
ja jonka nuhteettomuutta hän oli pitänyt selvänä tosiseikkana, mutta
jonka syytä oli, että hänen nyt täytyi kärsiä näin katkera nöyryytys.
Hellyys, hemmottelu, lakkaamaton huolenpito ja hyväilyt, kaikki hyvyys,
mikä oli tullut hänen osakseen, unohtui nyt. Hän ei harkinnut. Hänen
ajatuskykynsä oli yhtä puutteellinen kuin hänen elämänkokemuksensakin,
eikä hän siis kyennyt ottamaan huomioon, ettei hänen äitinsä
käyttäytymisessä silloin ollut mitään moitittavaa. Kahdeksanvuotias saa
vaikutukset ulkoa päin, ei omasta harkinnasta. Hän tiesi vain, että
kylän poikanulikat paiskasivat hänelle vasten kasvoja hänen äitinsä
hairahduksen häpeän. Tämä herätti hänessä katkeruutta äitiä kohtaan.
Georgette koetti saada takaisin poikansa menetetyn hellyyden ja
kiintymyksen. Hän kohteli tätä entistäänkin herttaisemmin ja
sydämellisemmin. Levottomana ja valppaana hän valvoi tuota pientä
synkistynyttä sielua koettaen arvata sen salaisuuden tai ennakolta
ehkäistä tämän salaisuuden seuraukset. Ja tämä äidin levottomuus
kiihtyi kuukausi kuukaudelta pojan varttuessa ja käydessä
ymmärtävämmäksi. Ja kun äiti lopulta piti varmana, että ilkeät kielet
ilmaisisivat jonakin päivänä pojalle, millainen häpeä liittyi hänen
syntymäänsä, äidin hellyys löysi sellaisia lämmintä tunnetta uhkuvia
sanoja, joita ei edes rakkaus mieheen ollut tuonut hänen huulilleen.
— Rakastatko äitiäsi, pikku Jean?... Tulehan nyt tänne sanomaan se
minulle... tähän... aivan lähelle!
Äiti tutki tarkoin noita jäykkiä kasvoja, maahan tuijottavia katseita
ja pingoitettua suuta. Ja painaen povelleen tuota vastahakoista
ruumista hän rukoili:
— Olethan sinä minun... minun... Lupaa, ettet koskaan herkeä
rakastamasta minua!
Kun hän lopulta oli puoliväkisin saanut pojalta vastaukseksi myöntävän
päännyökkäyksen tai »kyllä» sanan, joka sihahti esille hampaiden
lomitse, hän rukoili vielä:
— Suutele minua... oikein kovasti... vielä kovemmin...
Ja Georgette lähensi häneen ruskeata poskeaan, jolle poika painoi
pidättyvät huulensa tuntien vastenmielisyyttä.
Georgette kärsi kaikesta tästä. Missä olivatkaan nyt äidin ja pojan
entiset hellän hehkuvat suudelmat? Jean oli ruvennut hautomaan salaisia
ajatuksia, käynyt umpimieliseksi; häneltä puuttui nyt välitön tunteen
lämpö ja lapsen into. Sanat täytyi temmata hänen suustaan, ja suudelmat
olivat hänestä vastenmielisiä.
Markkinapäivinä äiti palasi kaupungista taskut täynnä leikkikaluja
ja makeisia. Tämä ei parantanut asiaa. Jean otti tuomiset vastaan ja
kiitti. Mutta hän ei enää rakastanut äitiään. Hänen palvontansa oli
kuollut.
Kun Didier torui Jean'ia, tämä ei enää paennut äidin turviin noudattaen
vaistoa, joka saa lapsen etsimään tukea olennolta, joka on hänet
synnyttänyt. Hän kärsi isän nuhteet tyynesti, ollen päälle päätteeksi
ylpeä siitä, että häntä pidettiin syyntakeisena. Sillä lapsen
viattomuudessaan hän saattoi, huolimatta äidin hairahduksesta, sanoa
isäkseen Didier'tä, jonka nimi hänellä oli. Ja poika alkoi kiintyä
häneen, koska hänen toverinsa eivät ahdistaneet tätä.
Torstaisin, kun pojalla oli koulusta vapaata, Georgette koetti saada
hänet mukaansa lähtiessään töihin estääkseen häntä vetelehtimästä
kylällä.
— Tule mukaan apilapellolle! Voit vähän auttaa minua.
Jean pudisti päätään. Tämä ei enää miellyttänyt häntä, vaikka hän
oli aikaisemmin aina pyrkinyt äidin silmissä näyttämään oikealta
maatyöläiseltä pieni sirppi ja apilaskimppu olalla. Poika pelkäsi,
että hän voisi kulkiessaan äidin seurassa kohdata nuo peloittavat
pojanvekarat ja heidän joukossaan päivätyöläisen pojan, joka oli
syntynyt samana vuonna kuin hän ja joka toisten nulikoiden yllyttämänä
yhä sanoi naurettavan hellästi Jeania »pikku veljekseen».
Mutta niin kävi kuitenkin kerran sadepäivänä, kun Georgette oli
lähtenyt poikaansa vastaan tämän tullessa rippikoulusta. Ennen kuin
nulikat olivat tulleet ulos rippikoulusalista he jo alkoivat ainaiseen
tapaansa kiusoitella, mihin he eivät olleet vielä kyllästyneet.
Georgette kuuli kaiken, lasten kuhinan suljetun oven takana ja huudot,
jotka kutsuivat uhria:
— Jean Rousseau! Missä on Jean Rousseau?
Kun meluava poikaparvi sitten tuli esiin porttikäytävästä, Georgette
näki, miten nulikat työnsivät Jean'ia Cadet'n poikaa kohti, ja hänen
korviinsa kantautui parinkymmenen armottoman äänen typerä, ilkeä huuto:
— Suutele veljeäsi! Suutele veljeäsi!
Lapsensa tyynen alistuvasta käyttäytymisestä Georgette oivalsi, että
tuo häväisy oli alkanut jo silloin, kun Jeanein sydän oli sulkeutunut
äidiltä.
Äkillisessä vihastuksen puuskassa, jollainen moisessa tapauksessa
saattaa vallata maltillisimmankin, Georgette hyökkäsi poikavekaroiden
kimppuun jaellen iskuja ja korvatillikoita oikealle ja vasemmalle.
Lasten huutaessa riensivät näiden äidit saapuville. Välittämättä
sateesta siinä singahdutettiin herjauksia, uhkauksia ja pilkkasanoja,
joita näillä seuduin on ammoisista ajoista ollut tapana syytää
uskottomille aviovaimoille. Georgette kävi käsiksi. Syntyi mellakka;
aluksi tyydyttiin tuuppauksiin ja kynsillä uhkailemiseen, mutta lopulta
turvauduttiin nyrkiniskuihin, ja kelpo pastori Cruchet, jonka meteli
oli houkutellut paikalle, sai mielikarvaudekseen nähdä raivokkaan
kahakan. Suurin elein hän koetti rauhoittaa vihan vimmassa tappelevia
naisia:
— Herran nimessä, lopettakaa jo, hyvät naiset!
Taivas oli puhunut: rangaistus kohtasi avionrikkojavaimoa. Pastori oli
siitä hyvin pahoillaan. Georgetten hehkuvissa silmissä kuvastui liiaksi
epätoivoa ja viattoman pojan kalpeissa kasvoissa liiaksi nöyryytystä.
Tämä ei jäänyt papilta huomaamatta. Hän sanoi itsekseen:
»Riittää jo, hyvä Jumala! Riittää, riittää!»
Syöksyen tappelevien naisten väliin hän erotti heidät lempeillä ja
kylmillä käsillään, jotka eivät tunteneet intohimon hehkua, vaan
vaikuttivat rauhoittavasti.
* * * * *
Juttu joutui käräjiin, ja kyläläiset iloitsivat siitä, että riidan
törkeä aihe tuli julkisen käsittelyn alaiseksi.
Koko Sublaines'in kylä saapui Blérén entiseen sakaristoon, joka oli
muutettu käräjätaloksi, kun kirkko oli erotettu valtiosta. Raskaat,
punaiset marmoripylväät loivat saliin Herodes Suuren, Betlehemin
lastenmurhien toimeenpanijan, tai Herodes Antipaksen, Johannes Kastajan
surmauttajan, aikaisen tuomiosalin leiman. Ja kaikki nuo uteliaat
ihmiset odottivat ankaraa tuomiota, avionrikkoja-vaimon julkista
ruoskimista. Mutta tuomari, joka oli viisas ja ovela mies, vainusi
yleisön mielessä palavan julkisen häväistyksen himon. Hän katkaisi
kesken tarpeettomat, liiaksi lavertelevat ilmiannot, teki vain muutamia
harvoja kysymyksiä, jotka koskivat riidan yleistä kulkua, ja käski pian
molempien riitapuolten poistua määräten, että heidän oli pantava kulut
tasan.
Mutta isku oli annettu. Julkisten solvausten häpeä laskeutui raskaana
onnettoman Georgetten hartioille. Jean'illa oli mielestään nyt täysi
oikeus kartella äitiään. Eihän äiti ollut puolustautunut ilmaisemalla
syyttömästi loukatun paheksumista eikä ollut antanut sellaisia
selityksiä, joista totuus olisi ilmennyt selvästi. Lisäksi Georgette
oli vielä mutissut kiihoittuneena mellakasta: »Mitä heidän tarvitsee
sekaantua minun asioihini!» Ja kun äiti ei ollut valittanut tuota
kauheata häväistystä miehelleen eikä vaatinut häntä kostamaan, poika
ei enää epäillyt äidin häpeää. Hän kyseli salaa palvelijattarelta,
liikkaavalta ja ovelalta tytönletukalta, joka oli liiaksikin perillä
kaikista elämän rumista puolista. Käräjäpäivänä, jolloin poika ja
palvelijatar Maria olivat kahden kotona, hän kysyi:
— Onko se totta, Maria?
— Mikä sitten, pikku Jean?
Rohkaisten mielensä, kädet taskussa poika sanoi päättävästi:
— Ettei isä ole minun isäni.
Palvelijatar herkesi nostelemasta hangolla tuoksuavia heiniä lehmien
häkkeihin, nauroi pojalle vasten kasvoja avaten levälleen sinivihreät
silmänsä, joissa loisti pahanilkinen veitikkamaisuus:
— Kas vain sinua pientä utelijaa!... Oletko kenties mustasukkainen?...
Jos asianlaita olisikin niin kuin aavistat, niin mitä se sinuun kuuluu?
Onhan hän ainakin äitisi mies ja käy täydestä. Muu ei liikuta sinua
vähääkään!
Poika lähti navetasta viheltäen raivoissaan. Ilmaisematta asiaa suoraan
tyttö oli sanonut tarpeeksi; pojan täytyi ymmärtää.
Siitä päivästä alkaen Georgette sai ilmeisen selvästi kokea, miten
hänen poikansa entistään enemmän kylmeni hänelle. Hänen elämänsä
viimeinen valopilkku sammui. Poika karttoi äidin seuraa, lähentelipä
vielä lisäksi mielenosoituksellisesti Didier'tä yhtenään seurustellen
ja työskennellen hänen kanssaan. Kerran torstaina Georgette näki heidän
molempien lähtevän pellolle auran perässä. Jean piteli itsetietoisena
ruoskaa kädessään. Raju epätoivo kouristi äidin sydäntä.
Vaikka Jean olikin toisen miehen poika, Georgetten mielikuvitus oli,
työskennellessään kuumeisesti hänen kantaessaan lastaan sydämensä
alla, muovaillut tämän — kohtalon ivaa! — Didier'n, sen ainoan
miehen, näköiseksi, jota hän, Georgette, rakasti. Yhdennäköisyys oli
silmiinpistävä. Jean oli lyhyenläntä, mutta hyvin muodostunut, jäsenet
solakat, mutta sitkeät, kasvonpiirteet miellyttävät, tukka samanlainen
tuleentuneen kauran värinen, ja silmissä oli samanlainen kaihtava
ilme. Jean oli työteliäs ja hiljainen, aivan niin kuin Didierkin. Tämä
yhdennäköisyys, jonka oikeastaan olisi pitänyt ilahduttaa syyllistä
äitiä, tuntui päin vastoin hänestä uudelta luonnon petokselta.
Riistettyään häneltä hänen onnensa ja naisenkunniansa Didier anasti
häneltä hänen poikansakin.
Tämä tapahtui Georgetten silmien edessä hänen voimatta sille mitään.
Didier vapautui vähitellen ennakkoluuloistaan huomattuaan, että oli
saanut pojasta taitavan ja palkattoman avustajan. Ja poika pani
parastaan. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hankkia korvausta
petetylle miehelle. Saadakseen isäpuolensa suopeaksi itselleen Jean
oli altis palvelemaan häntä ja ottamaan onkeensa hänen neuvonsa. Täten
heistä tuli kaksi omistajaa, jotka kiintymys samaan maakamaraan yhdisti
toisiinsa.
* * * * *
Jeanin ensimmäistä ripillepääsyä oli vietetty ilman mitään ulkonaisia
juhlallisuuksia. Ei syöty edes juhla-ateriaa perheen keskuudessa.
Tietystikään ei siis naapureita kutsuttu taloon. Pöydässä oli vain
nuo tavalliset neljä lautasta, ja aterian aikana vallitsi alakuloinen
mieliala.
Kun Jean oli saanut päästötodistuksen kansakoulusta ja vapautunut
koulutöistä, hän antautui kokonaan maanviljelykseen. Siitä oli nyt
kulunut vuosi. Hän kävi neljättätoista. Hän oli ikäisekseen henkisesti
harvinaisen kehittynyt ja vakava, ei näyttänyt enää pojalta, vaan
nuorukaiselta.
Aamusta iltaan hän oli Didier'n mukana maatöissä. Hän hengitti
mielihyvin peltojen tuoksua ja veti sieraimiinsa ylätasangon raikkaita
tuulahduksia. Hänen povensa paisui itsetietoisuudesta, kun hän
seisoen lantakuormalla piteli ohjaksia häikäisevässä auringonnousun
valaistuksessa, joka värjäsi hänen maailmansa ruusunpunaiseksi, tai
keskipäivän helteessä heilutti yhtä isoa kuokkaa kuin isäpuolensa
höystäessään viinitarhojen multaa sulfaatilla. Hän piti kunnianaan
matkia Didier'n raskaan laahustelevaa, huojuvaa käyntiä liikkuessaan
viiniköynnösrivien välillä. Hän oli silloin onnellinen, unohti
mielenhaikeutensa ja solvaukset, joita oli saanut kestää siitä syystä,
että oli olemassa. Didier suhtautui häneen varsin suopeasti. Ei hän
silti osoittanut isänrakkautta eikä poikakaan lapsenkiintymystä. Mutta
he tulivat hyvin toimeen yhteisessä työssä. Eikä kumpikaan osoittanut
lainkaan huomaavaisuutta Georgettea kohtaan.
Tämä tunsi tuon ylenkatseen raskaan painon. Aterioiden aikana molemmat
miehiset perheenjäsenet puhelivat vain keskenään. He keskustelivat
töistä eivätkä edes kysyneet Georgetten mielipidettä, vaikka maa
kuitenkin oli alunperin ollut hänen yksinomaista omaisuuttaan,
ennen kuin se joutui heidän käsiinsä. He jättivät hänet kokonaan
seurustelemaan palvelijattaren kanssa.
Päivät olivat pitkät avaran tuvan yksinäisyydessä Marian hoidellessa
elukoita, pestessä vaatteita, ollessa heinänteossa tai tarpeen vaatien
auttaessa miehiä maatöissä. Iän karttuessa palvelijatar oli vähitellen
anastanut arvovallan tässä rikkinäisessä perheessä ja suoritti kaikki
ne askareet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet emännälle. Muun
talonväen näin syrjäyttämättä Georgette joutui Garou-muorivainajan
asemaan, valmisti ruoan ja paikkasi liinavaatteita ikkunan ääressä.
Ikävä oli hänen toverinaan. Tämä perheen vanhan naisen osa, jota hänet
pakotettiin näyttelemään, ennen kuin vuodet olivat riuduttaneet hänen
nuoruudenvoimansa, yllytti hänessä kaihoa hakemaan itselleen tyydytystä
toisaalta. Kaikkein enimmin katkeroitti häntä se, ettei hänellä ollut
ketään, jota olisi voinut rakastaa, että sekin olento, jota hän oli
kantanut sydämensä alla, oli hylännyt hänet, että hän oli menettänyt
kaiken, suuren ylpeytensäkin.
Tätä kaikkea hän oli tuuminut sinä iltahetkenä, jolloin ukkosilma oli
riehunut ja jolloin hän oli kohdannut Gustave Vanlaertin. Siitä illasta
tuli ikäänkuin rajapyykki hänen elämänsä kahden, toisistaan eroavan
taipaleen välille.
Hän olisi voinut sovittaa hairahduksensa, ja tämän sovituksen tuottama
tyydytys olisi voinut täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Mutta hänen
käsityksensä mukaan tuo hairahdus ei ollut niin suuri, kuin minä muut
sitä näyttivät pitävän, hän kun oli tehnyt sen rakkaudesta. Hänen siitä
kärsimänsä rangaistus olikin siis hänestä kohtuuton, ja se sai hänet
inhoamaan kotitaloaan, koko synnyinseutuaan, koko entistä elämäänsä.
Tuolla hymyilevässä laaksossa tuntui kangastavan jotakin vallan
toista, mikä sisältyi vieraan miehen katseeseen, joka oli kohdistunut
häneen uhoten ihailua, jollaista ei kukaan enää osoittanut hänelle:
kaupunki ja sen tarjoamat tuntemattomat ilot, ne salaperäiset huvit,
joista Boutet oli kertoillut, toisenlainen Ranska, joka oli olemassa
Sublaines'in ulkopuolella, unohduksen huumaava taikajuoma, heräävä usko
uusiin jumaliin.
Hänen runneltu, yksinkertainen sielunsa kiintyi kiusaukseen yhtä
voimakkaasti ja rajattomasti kuin se oli aikoinaan kiintynyt rakkauteen.