VI

Taaskin kesäkuu säteili voitokkaana Sublaines'in laajalla

ylätasangolla, jota vallitsivat vainioiden vaalea kulta ja taivaan

sini. Pähkinäpuut levittivät tuuheita vihreitä lehvistöjään, ja ruohon

mehevät samettinauhat reunustivat valkoisia teitä.

Kumartuneina vieretysten vakojen väliin Didier ja Georgette harvensivat

turnipsintaimia. Ne oli kylvetty kimppuihin, jotta siemenet yhdessä

jaksaisivat puhkaista kovan maakamaran. Myöhemmin täytyi nyhtää

taimikimput irti ja jättää vain yksi taimi kuhunkin reikään. Tähän

tarkkaan ja samalla hitaaseen ja vaivalloiseen työhön käytetään

Tourainessa naisen kättä. Askel askeleelta aviopuolisot ojensivat

vartalonsa, heti jälleen kumartuen.

Pellon laidassa, pähkinäpuun varjossa Jean Garou nukkui kuivissa

heinissä Penin valppaasti vartioimana. Kaukaa pilkottivat valkoisina

pienokaisen vaatteet ja maahan pistetyn oksan päähän pantu olkihattu,

jonka äiti oli siihen asettanut suojaamaan lasta kärpäsiltä ja

auringolta tai ehkä vain muuten hellyydessään.

Georgette oli avopäin auringon hehkussa, joka paahtoi hänen hiuksensa

kuumiksi kuin hiilloksen ja poltti hänen niskaansa... Mutta hänestä

tuntui hyvältä kärsiä pienokaisensa vuoksi, jonka olemassaolon hän

siten tunsi voimakkaammin ja riippuvammaksi hänestä. Usein hän kääntyi

katsomaan lapseen päin vaistomaisen tarpeen pakosta ja jäi hetkeksi

seisomaan eksyen haaveiluun, joka oli vailla kuvia ja sanoja, ja

ajatteli tuota ruumiinsa hedelmää, jonka hän oli luonut ollakseen

äiti ja rakastaakseen sitä. Sitten hän tyytyväisenä jatkoi työtään...

Didier ei kohottanut päätään, vaan uurastaen uutterammin työssään jätti

hänet taakseen. Heidän molempien hahmot tuossa kirkkaassa valossa ja

kauempana nukkuva lapsi muodostivat perheen pyhän kuvan.

Korkealla näkymättömissä viljapeltojen yläpuolella laulelivat kiurut

pesiensä kohdalla. Aviopuolisoita ympäröi avaruuksien hiljaisuus,

jonka täytti kasvien ja eläinten rakkaus, puhtaan ilman huumaus,

joka laskeutui maan pinnalle ilmakehän neitseellisistä piireistä,

missä ei yksikään elollinen elento hengitä. Tämä virkisti Georgettea

ja Didier'tä. Se sai heidät unohtamaan, että he olivat ihmisiä, ja

tuntemaan itsensä kiinnikasvettuneiksi maakamaraan.

Äkkiä he säpsähtivät.

— No eikö vähitellen taas tarvita apulaista perhettä lisäämään?

Purevan ivallinen miesääni palautti heidät surkean onnettomuuden

todellisuuteen. He tunsivat hyvin tuon inhoittavan kiusanteon, joka

Tourainessa on ammoisista ajoista kohdistunut petettyihin aviomiehiin,

»aisankannattajiin», ivailunhalun, joka ehkä on periytynyt Rabelais'n

ajoilta saakka.

Ohikulkija, maalainen niinkuin hekin, oli jo kaukana. He eivät

edes kääntyneet katsomaan, kuka hän oli. Tuo ääni ilmaisi samaa

ylenkatsetta, jota kyläläiset nyttemmin joka tilaisuudessa sinkosivat

heille vasten kasvoja vähääkään kursailematta, Didier'n raukkamaisesta

vaiteliaisuudesta ja Georgetten uhmasta rohkaistuneina ja saatuaan

uutta yllykettä Boutet'n kostonhimossaan latelemista loruista.

He eivät sanoneet sanaakaan, vaan kääntyivät toisiinsa selin saatuaan

jälleen tämän muistutuksen syyllisyydestään.

* * * * *

Ristiäispäivänä Georgetten suuri rakkaus oli kuollut. Niin kauan kuin

Georgette oli luullut, ettei Didier tuntenut hänen rikkomustaan, jonka

hän oli tehnyt auttaakseen miestään, hän oli rakastanut tätä entistään

hehkuvammin, tietoisena sankarimaisesta uhrautumisestaan. Ylpeyden

uhraaminen, mikä merkitsi kieltäymyksen äärimmäistä astetta, herätti

hänen mielessään tietoisuuden, että hän oli ylittänyt aviovaimon

velvollisuutensa. Tämä hiveli hänen jaloa sieluaan. Tuossa nuoressa

naisessa oli sellaista alkuvoimaista, suuripiirteistä rakkauden uskoa,

joka on ollut kannustimena Ranskan suurimmilla tyttärillä. Jos hän

olisi elänyt Kaarle VII:n aikoina, hänestä olisi voinut tulla Jeanne

d'Arcin veroinen nainen. Mutta kun hän oli nähnyt niin hehkuvan ja

voimakkaan palvontansa kohteen pysyvän äänetönnä, vaikka toinen

mies paljasti hänen häpeänsä, kärsien raukkamaisesti häväistyksen

kieltämättä ja kostamatta sitä, tuon entisen palvelijan koko

voitonhimo ja ahneus paljastui Georgettelle äkkiä kolkossa alastomassa

rumuudessaan, ja syvä halveksuminen antoi surmaniskun Georgetten

hartaalle kiintymykselle.

Boutet puolisoiden lähdettyä Didier oli kadonnut. Päivälliseen asti hän

viipyi poissa, minkä Georgette ymmärsi hyvin. Eihän hän ollut voinut

vaatia vaimoaan tilille Garou muorin läsnäollessa. Tämä ajatus salli

Georgetten puolustaa Didier'n toimettomuutta asemamiehen syytäessä

hänelle solvauksia vasten silmiä. Ehkä Didier oli tuntien arvonsa

hillinnyt raivonsa, päästääkseen sen valloilleen joskus myöhemmin, kun

ei olisi todistajia näkemässä eikä kuulemassa.

Mutta illalla, kun aviopuolisoiden huoneen ovi oli sulkeutunut

heidän jälkeensä, Georgette oli turhaan odottanut petetyn aviomiehen

vihanpurkausta. Hän, Georgette, ei olisi suinkaan puolustautunut.

Epäilemättä hän olisi, kun tuo viheliäinen tosiseikka, uskottomuus,

olisi otettu puheeksi, luopunut taivuttelemasta miestään hyväksymään

sen vaikuttimia. Georgette oli tottumaton selittelyihin eikä pystynyt

erittelemään tunteita, jotka olivat saaneet hänet turvautumaan

Cadet'hen, puhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt Didier'n

olevan osaltaan syynä tapahtumaan. Georgette olisi antanut tuomita

itsensä, samoin kuin uskon uhrit ennen nousivat vastustelematta

polttoroviolle. Silloin hänen nöyryytetty rakkautensa olisi loistanut

entistään hehkuvammalla ja puhtaammalla liekillä, ja vaikka rangaistus

olisikin ollut kohtuuton, hän olisi taipunut sen käden kuritukseen,

joka lyödessään häntä olisi samalla antanut hänelle todistuksen

rakkaudestaan, joka oli hänen, Georgetten, rakkauden veroinen. Ehkä

hänen tutkimaton sydämensä silloin olisi kääntynyt Jumalan puoleen

sanoen:

»Sinä tiedät, miksi niin tein».

Ja omatunto rauhoittuneena hän olisi elinkautisella kiintymyksellä

sovittanut rikkomuksensa, jonka oikeaa laatua toiset eivät käsittäneet.

Myöhemmin, kun he molemmat olisivat ehtineet vanhoiksi, hän olisi

muistellessaan menneisyyttä vihdoinkin löytänyt ne sanat, jotka

olisivat kyenneet saamaan puolison ymmärtämään; tai ehkä tämä itse

olisi, huomatessaan tuon monivuotisen uskollisuuden, vaistonnut

totuuden.

Mutta Didier ei sanonut mitään; hän luuli vaimonsa olevan huolissaan

samasta asiasta kuin hän itse, nimittäin siitä, miten he saisivat

säilytetyksi omistusoikeuden tilaan. Hän vain muutamin ylimalkaisin

sanoin sadatteli Boutet'ta. Sen jälkeen hän ei koskaan puhunut

asiasta, vaan pysytteli aina vaiteliaana tai äreänä. Ja hän sieti

pelkurimaisesti naapurien loppumattomia viittauksia ymmärtämättä

vaimonsa kylmyyttä ja luullen, että tämä oli asiasta yhtä mieltä hänen

kanssaan. Eikä hän muutoin kiinnittänyt erityistä huomiota Georgetteen.

Sillä eihän hänen vaimonsakaan ollut sanonut mitään, ei ollut

moittinut miehensä raukkamaisuutta. Näin ollen Didier arveli, että

hänen vaimonsa, samoin kuin hän itsekin, piti selittelyjä turhina ja

vastenmielisinä. Georgetten koko kiintymys kohdistui nyt poikaan. Tämä

oli kuin nouseva aurinko hänen synkistyneen elämänsä taivaan rannalla.

Lapsi hallitsi hänen ajatuksiaan, sulostutti hänen tyhjiksi käyneitä

hetkiään nuorella olemassaolollaan, jota hän, äiti, yksinomaan piti

yllä. Pikku Jean oli hänen ilonsa, hänen ylpeytensä, hänen rikkautensa,

hänen hyvityksensä ja turvansa.

Kuukaudet, vuodenajat kuluivat, ja niiden viehätyksenä olivat

pienokaisen ensi hymy, ensi jokellus, ensi askeleet. Sen pieninkin

edistys herätti ihastusta, sitten tämä edistys kävi äidistä liiankin

nopeasti. Kun hänen täytyi vieroittaa lapsi, se suretti häntä.

Lakatessaan nauttimasta äidinmaitoa Jean Garou samalla osaksi erosi

hänestä alkaen elää omaa elämäänsä. Kun tuo pieni sielu toistaiseksi

oli hänelle tuntematon, hän entistään kiihkeämmin kietoi sen

huolenpitoonsa. Pienokaisessa herätti isän mykkä vihamielisyys

pelkoa ja Garou muorin käyrä nenä, ilkeät silmät ja vajavainen puhe

vastenmielisyyttä, minkä vuoksi hän turvautui yksinomaan äitiin, joka

aina hymyili hänelle.

Vaikkei Didier sanoin ilmaissut pienokaista kohtaan tuntemaansa

karsautta, se silti ilmeni hänen koko käyttäytymisessään. Siitä

kuvastui selvästi hänen kylmyytensä »tungettelijaa», tuon pienen

olennon kaikkia viehättäviä puolia kohtaan. Georgette ei loukkautunut

siitä. Olihan lapsi siten täydellisemmin hänen omansa. Isän

suhtautumisella pienokaiseen oli kuitenkin eri puolensa. Tämän kuolema

olisi jälleen syössyt hänet siihen kammottavaan pelkoon, että hän voisi

menettää omaisuutensa. Lapsen lievinkin sairaus sai hänet levottomaksi.

Silloin hän viipyi kauan kumartuneena kätkyen yli ja oli ensimmäisenä

vaatimaan, että noudettaisiin lääkäri. Mutta kun vaara oli ohi, hän

entistään vihamielisempänä loittoni lapsesta suutuksissaan itselleen,

kun oli tullut paljastaneeksi ajatuksensa.

Vuodet vierivät. Jean Garou oli viisivuotias. Hän oli lempeä ja soma

lapsi, kasvonpiirteet hienot, silmät siniset kuin Sublaines'in kesäinen

taivas, hiukset kultaiset kuin sen vehnävainiot. Ja hän oli onnellinen.

Tuo onni oli itsekästä ja itsetiedotonta, niin kuin lapsilla ainakin,

jotka tarvitsevat elämältä etupäässä ravintoa ja tuntevat ylintä iloa

äidin sylissä ja joka päivä heidän silmilleen paljastuvasta maailman

ihmeestä.

Talossa vallitsi näennäisesti rauhallinen ja sopuisa elämä. Ei

kuulunut ainoaakaan riidan sanaa. Ei koskaan viitattukaan siihen, mikä

oli tapahtunut. Garou muori vanheni ja kävi hiljaiseksi. Rolanden

sijaan oli tullut kuusitoistavuotias palvelijatar. Mutta tämä ei

osoittanut samanlaista kiintymystä perheeseen eikä levittänyt sellaista

päivänpaistetta taloon kuin karkoitettu tyttö. Uusi palvelijatar, joka

oli punatukkainen ja ontuva, oli käytökseltään julkea, ja hänellä oli

uteliaat silmät, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. Hän vaati suurta

palkkaa ja tahtoi olla vapaa joka sunnuntai-ilta, jotka hän enimmäkseen

vietti tanssiaisissa, sillä vaikka hänen liikkaava jalkansa panikin

kävellessä »ykskolmatta, ykskolmatta», se ei estänyt häntä menemästä

Sublaines'ista Bléréhen eikä tanssimasta myöhäiseen yöhön. Mutta

hän oli ahkera askareissaan, toimitti työnsä eripitkien jalkojensa

tahdissa, ja hänen olonsa ruokapöydässä vapautti isäntäväen liian

arkaluontoisesta keskustelusta.

Ulkoa päin perheen jäsenet näyttivät onnellisilta.

Tuo onnellisuus herätti pahennusta pastori Cruchet'ssä. Kulkiessaan

kirkkonsa ja mehiläispesiensä väliä hän usein ajatteli tätä asiaa,

joka aikoinaan oli herättänyt kylässä niin suurta melua ja jonka

rankaisematta jääminen oli turmiollisena esimerkkinä muille.

Kuitenkin Georgetten tuon tapauksen jälkeen osoittama nuhteeton käytös,

varmuus siitä, ettei hän enää ollut tavannut Cadet'ta — sillä heitä

pidettiin tarkoin silmällä — ja Georgetten äitiys lohdutti kunnon

sielunpaimenta. Silti asia jäi hämäräksi. Siinä oli ongelma, joka

oli vaikeampi ratkaista kuin ilma-aaltojen sieppaaminen, jonka hänen

käytännöllinen älynsä oli nopeasti tajunnut. Jos hän olisi kuunnellut

juoruakkojen puheita, asia olisi heti selvinnyt. Mutta hän paheksui

liiaksi panettelua kallistaakseen korvaansa sille.

Käsitellessään höyläänsä tai seurustellessaan ystäviensä mehiläisten

kanssa hän toisinaan keskusteli tästä asiasta hyvän Jumalan kanssa:

— On ero syntien ja syntien välillä. Vaikka tuon naisen synti onkin

kammottava, se ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin toisten

rikkomukset.

Katsellessaan pitkää, kirkontorniin kiinnitettyä antennia, jota

uudenaikaista koristettaan vanha pyhäkkö näytti ihmettelevän, pappi

ajatteli edelleen:

— Onko kirkontornin syy, jollei antennin välittämä viesti ole

mieltäylentävä? Ja kuitenkin itse se, nim. torni, näennäisesti puhuu.

Luonnonihminen, joka suoraa päätä tulisi erämaasta, ei ollenkaan

epäilisi sitä. Eikö voisi kuvitella, että syntien laita on joskus

samoin? Ehkä jokin kaukainen asema määrää ne. Ehkäpä se, minkä

silmäni näkivät tai minkä ainakin luulin niiden näkevän multavallien

välisellä tiellä ja mikä on aikaansaanut kaiken tämän häpeän hälinän,

oli jonkinlainen harhanäky, tavallaan kovaäänisen kaltainen, joka

tosiasiassa on itsetiedoton ja viaton... Tiede ei ole vielä sanonut

viimeistä sanaansa. Epäilemättä se ei koskaan sanokaan sitä... Eiköhän

ihmisen tekojen vaikuttimien laita liene samoin? Anna hyvä Jumala

palvelijallesi anteeksi, jos erehdyn! Mutta Georgette Garoun tapaus on

epäselvä ja hämärä. Hän ei ole mustan lampaan kaltainen, päin vastoin;

hän käyttäytyy kuin uhri, joka sovittaa toisen rikosta. Kuka tuo toinen

on? Minun tehtäväni ei ole syyttää ketään eikä antaa synninpäästöä

henkilölle, joka ei ole käynyt ripillä. Mutta kun Sinä, Herra, et lyö

häntä rankaisevalla kädelläsi, rohkenen ajatella...

* * * * *

Kaksi vuotta kului vielä asioiden pysyessä suunnilleen ennallaan.

Sitten kerran koleana talviaamuna Garou muori kaatui äkkiä, kuin

tammi, halvauksen tapaamana keskelle pihaa, jota pyyhki jäätävän kylmä

länsituuli. Hän eli vielä muutamia tunteja, mutta oli menettänyt

puhekykynsä, tuijotti ainoastaan pikku Jean'iin pitkään, ikään kuin

olisi ollut tyytyväinen, kun häneltä jäi tuo poikanen, joka hänen

kuoltuaan säilyttäisi maan suvun hallussa.

Pastori tuli antamaan hänelle armonvälikappaleet antaen hänelle samalla

tietämättään synninpäästön hänen pojantyttärensä rikkomuksesta, josta

vanhus oli alun alkujaan vastuussa. Georgette saattoi isoäitinsä

kyyneltäkään vuodattamatta hautausmaahan. Vainajalta ei jäänyt

jälkisäädöstä.

Ja aviopuolisot olivat nyt kolmisin poikansa kanssa.