IV

Pappilan puutarhan aidassa oli raskas, sateesta mustunut ja halkeillut

portti, jonka ruostunut, suunnattoman suuri rautalukko ei ollut enää

pitkiin aikoihin ollut kunnossa Didier työnsi portin auki.

Puutarha oli oikeastaan vain aidattu alue, jonka täyttivät siellä

täällä epäjärjestyksessä kasvavat puut, kukat ja vihannekset. Orvokit

ja kaalit versoivat siellä suloisessa sovussa. Metsämansikoiden

naapureina oli kieloja, kevätesikot rehoittivat vaapukkapensaiden

oksien suojassa. Hieno rehevä elämänlanka, joka paisutteli umppujaan,

painoi tiheällä, vihreällä vaipallaan kumaraan päärynäpuun latvan.

Melkein koko Tourainen kasvisto, sekä ihmistä ravitsevat että hänen

silmäänsä ilahduttavat yrtit olivat sikin sokin edustettuina tässä

pappilan puutarhassa.

Kaupunkilainen, »sivistynyt» ihminen, jonka on tapana kiduttaa kasveja

pakottaaksen ne mukautumaan sovinnaisiin kehyksiin ja joka osaa ihailla

niitä yksistään siinä muodossa, olisi ylenkatseellisesti kääntänyt

pois silmänsä tästä sekasorrosta. Mutta pappi rakasti sitä. Hän piti

sitä kristillisen veljeyden vertauskuvana, ja hänen oli tapana sanoa,

että hyvä Jumala oli hänen puutarhurinsa. Kun hän tarvitsi vihanneksia

keittoonsa, hän otti kääntöpääveitsensä ja leikkeli pensaista muutamia

liikoja oksia, jolloin hän pääsi käsiksi vihanneksiin. Kun hän tahtoi

koristaa kukilla tai muilla kasveilla Pyhän Neitsyen alttarin,

hänen tarvitsi vain ottaa ne puutarhastaan. Kaikkina vuodenaikoina

taivas tarjosi jotakin. Toisinaan pastori sonnusti ohuesta kankaasta

tehdyn, vanhuuttaan kiiltävän kauhtanansa ja muokkasi multaa jossakin

puutarhan sopukassa. Hän kylvi maahan siemeniä, mutta unohti sitten,

mitä lajia ne olivat, uskoen kasvun Kaitselmuksen huostaan. Ja

tämä hoiti tehtävänsä hyvin. Papilta ei koskaan puuttunut mitään

puutarhantuotteita. Mutta hän tarvitsikin niin vähän.

Didier kulki pappilan päärakennukselle johtavaa keskikujaa, jota

reunustivat neilikat ja ajuruohot. Talo oli yksikerroksinen, vankkaa

tekoa; se oli rakennettu kivestä, jonka pinta oli aikojen kuluessa

saanut harmahtavan sävyn. Ovessa ei ollut soittokelloa. Viiden askelman

korkuisten portaiden yläpäässä oleva ulko-ovi oli lukitsematta yöt ja

päivät. Kotona ollessaan pappi vastaanotti tulijat sydämellisesti, aina

valmiina täyttämään sielunpaimenen velvollisuutensa, antamaan neuvojaan

ja tarjoamaan radiomusiikkia, jos teki mieli kuunnella sitä. Jollei

hän ollut kotona, sopi jäädä odottamaan tai vapaasti käyskennellä

huoneissa. Talossa ei ollut edes palvelijatarta. Silloin tällöin joku

jumalinen vaimo, leski tai vanha naimaton nainen kävi siistimässä

pappilassa saaden palkakseen hunajaa tai rukouksia.

Köyhä talo! Salia ei ollut, sen sijaan paljasseinäinen työhuone,

jossa ei ollut muita huonekaluja kuin höyläpenkki, radiokone,

vanha mahonkipiironki, joka oli sekä liinavaatekaappina että

kirjoituspöytänä, sekä tuoli vieraille. Lattialla oli paksulti

höylänlastuja. Työkaluja oli kasoissa ikkunalaudoilla. Toisella

puolella oli keittiö, jossa pappi pyhän erakon tavoin itse valmisti

ruokansa. Jossakin sanottiin olevan makuuhuoneen, jossa kerrottiin

olevan kalustona rautasänky ja ristiinnaulitunkuva. Muut huoneet olivat

tyhjinä.

Didier tapasi pastorin vasara kädessä korjaamassa särkynyttä

mehiläispesää. Kun pappi huomasi tulijan hänen pyöreille kasvoilleen,

jotka yhä vielä olivat nuorekkaat ja vilpittömät, levisi hämmästyksen

ja pettymyksen varjo. Hän oli toivonut, että Georgette itse olisi

tullut sopimaan ristiäisistä. Jo viikkokausia hän oli odottanut

tätä hetkeä. Sillä huolimatta tuosta saastaisesta synnistä hän

ei voinut täydellisesti tuomita nuorta naista. Yksinkertaisilla

sieluilla on tuollainen sisäinen aavistus, varsinkin kun ne ovat,

saatuaan jumalaisen kutsumuksen antaa synninpäästön ihmisten

halpamaisista rikkomuksista, saavuttaneet jonkinlaisen tottumuksen

tutkia ja vaistota ihmisten omientuntojen syvyyksiä. On olemassa

varma yhteys sielujen välillä. Niillä on näkymättömät tunnustimet,

joiden avulla ne aavistavat toistensa olemuksen. Vaikka Georgetten ja

hänen rippi-isänsä välillä oli suuri luonteen eroavaisuus — olihan

jälkimmäinen perin lempeä, edellinen taas juro — heille oli yhteistä

samanlainen vilpitön suoruus. Eihän voinut olla mahdollista, että tuo

ujo ja ylpeä nainen, joka oli pidättäytynyt rakastamastaan miehestä

avioliittoon asti — sen pappi hyvin tiesi, kun oli ripittänyt häntä

häiden aattona — niin, eihän ollut mahdollista, että tuo nainen olisi

tehnyt syntiä Cadet'n kanssa, ellei siihen olisi ollut aivan muita

vaikuttimia kuin aistillinen himo. Hän arvaili jotakin toista syytä,

esimerkiksi aviomiehen uskottomuutta. Jos naiset ovat luonteeltaan

vilpittömiä ja kiihkeitä, he lankeavat tuollaisiin hairahduksiin,

joissa niiden aiheuttaman loukkautuneisuuden ja surun ansiosta piilee

anteeksiantamuksen itu. Oli miten tahansa, tässä piili arvoitus, jonka

selvityksen hän olisi tahtonut saada Georgettelta. Ja nyt taivas

lähettikin hänen luokseen aviomiehen!

— Tulin puhumaan pienokaisen kasteesta, Didier virkkoi pyörittäen

ujona lakkiaan kädessään, niin kuin kaikki Sublaines'in heikkouskoiset

asukkaat aina tekivät puhuessaan sielunpaimenensa kanssa.

Saattoi näyttää siltä, että pappi uskoi juorujen ehtineen miehen

korviin; hän ei ainakaan voinut onnitella isää, niin kuin hänen oli

tapana tehdä, kun häntä tultiin pyytämään ristimään lasta. Hänen

kristillinen rakkautensa oli joutunut kovalle koetukselle. Tätä

petettyä aviomiestä kohtaan hän ei tuntenut sääliä, vaan vaistomaista,

käsittämätöntä ankaruutta.

— Hyvä, hyvä, hän virkkoi vain... Ja... teillä kai voidaan hyvin?

Hän odotti silmäluomet alhaalla, nojaten molemmin käsin höyläpenkkiin,

joka erotti hänet Didier'stä. Ilmeisesti hän näytti odottavan

toisenlaista vastausta, kuin mitä hänen jokapäiväinen kysymyksensä

edellytti. Didier huomasi sen ja joutui kovin hämilleen.

— Kiitoksia kysymästä... niin... kaikki voivat hyvin, hän soperteli.

Silloin pappi kohotti päänsä ja katseli tuota lyhyttä vaaleatukkaista

miestä. Hän ymmärsi, mikä tätä suretti.

Miksi tuo loukattu aviomies ei valittanut? Miksi hän ei ilmaissut

oikeutettua vihaansa, kun aviorikoksesta syntynyt lapsi oli varastanut

hänen nimensä? Olihan hänellä tilaisuus tehdä niin, varmana siitä,

ettei hänen luottamustaan petettäisi. Saattoihan hän itkeä, luhistua

tuskansa painon alle tarvitsematta hävetä. Hän saattoi vedota

sielunpaimenen arvovaltaan, jotta tämä johdattaisi eksyneen aviovaimon

oikealle tielle. Pappi oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittanut

kutsumustaan tässä syrjäisessä kylässä. Hän oli nähnyt paljon

kurjuutta, ja vaikkeivät Sublaines'in asukkaat olleetkaan hartaita

uskovaisia, hän oli lohduttanut omantunnon ahdistuksen vaivaamia,

jotka olivat olleet vähemmin uskovaisia kuin Didier ja jotka olivat

tulleet etsimään häneltä tukea, jota eivät löytäneet muualta. Mutta

Didier sulkeutui mykkään jäykkyyteen, joka tuntui selittämättömältä

ja levottomuutta herättävältä. Tässä ei ollut sellainen mies, joka

vaikenee ylpeydestä. Sentapaisilla ihmisillä on toisenlainen ilme

kasvoillaan. Tuo vaikeneminen ei liioin johtunut tietämättömyydestä;

jos niin olisi ollut laita, hän olisi hymyillyt kovin iloissaan siitä,

että oli tullut isäksi. Hän ei olisi seisonut siinä papin edessä

jäätävän kylmänä, melkein vihamielisenä. Hän näytti syytetyltä, joka on

jäykistäynyt puolustautuakseen.

Mutta sielunpaimen ei voi ruveta kylvämään epäsopua aviopuolisoiden

välille.

— Olette siis tyytyväinen? hän mutisi huolissaan.

Mies väänteli vaaleita viiksiään. Totta kai hän oli tyytyväinen! Olihan

tila nyt hänen!

— Hyvin tyytyväinen! hän vastasi.

Ja hän loi pappiin uhittelevan katseen, joka samalla paheksui tuota

kysymystä.

Pappi käänsi silmänsä kohti jykevää kirkontornia, joka kohosi toisella

puolen puutarhaa. Hän odotti innoitusta. Mutta sitä ei tullut. On

olemassa sellaisia kiusallisia, pulmallisia tilanteita, joista ei

kaikkein älykkäinkään selviydy. Pappi ehdotti siis muitta mutkitta

ristiäisten päivämäärää ja hetkeä:

— Toukokuun toisena sunnuntaina, jumalanpalveluksen jälkeen.

Hän näki Didier'n poistuvan puutarhan kautta ja äkkiä pysähtyvän

katselemaan avointa vajaa. Siellä oli paja ja tuo merkillinen auto;

naurettava ja samalla liikuttava vehje, joka oli kuuluisa koko seudulla

ja jota kirkkoherra ei enää rohjennut ottaa esille piilosta peläten

sukkeluuksia. Ne eivät olisi kohdistuneet yksistään tuohon kummalliseen

rakkineeseenkaan myös sen tekijän kauhtanaan. Nuori mies kohautti

olkapäitään halveksien moista vaivannäön tulosta, joka ei ollut

tuottanut mitään etua tekijälleen, samalla koettaen myös karkoittaa

tuskalliset ajatukset. Hän meni sitten ulos raollaan olevasta portista,

jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä.

Pappi Cruchet tunsi syreenien tuoksun virtaavan sisään avoimesta

ikkunasta. Yksinäisessä pappilassa vallitsi taas hiljaisuus.

Miettiväisenä vanha sielunpaimen tarttui jälleen höyläänsä.

V

Oli siinäkin ristiäiset!

Viimeinen villitys oli ensimmäistä pahempi. Garou muori oli maksanut

hyvät rahat kirkonkellojen soitosta. Täytyihän lähettää kauas

ympäristöön vihityn metallin värjyvät viestit uuden kristityn tulosta!

Kylän väki juoksi kynnyksille kuuntelemaan kellojensoittoa lasketellen

ilkeitä sukkeluuksia:

— Jean Rousseau, Jean Cadet, Jean Garou, Jean... Herra tiesi, mikä sen

palleroisen sukunimi oikeastaan olikaan!

Viimein tuo odotettu, pilkattu pienokainen ilmestyi maantielle,

käärittynä hienoihin liinoihin, koristettuna pitseillä ja pitkillä

nauhoilla, kuin ruhtinaan lapsi ikään.

Georgette oli tehnyt pienokaisensa koreaksi, samoin kuin hän oli

somistanut häävuoteensa silkkisellä untuvapeitepatjalla. Mutta hän ei

ollut lähtenyt saattamaan lasta kirkkoon, vaan jäi kotiin valmistamaan

juhla-ateriaa. Se herätti kyläläisissä pettymystä; valmiiksi varatut

häväistyksen nuolet putoilivat tehottomina kuin taittuneesta jousesta.

Garou muori kantoi pienokaista, ristipoikaansa ja perillistään. Hän

ojensi pienokaisen kasteeseen isoilla käyräsormisilla noita-akan

käsillään. Järkähtämättömältä ja häijyltä näytti tuo vanha nainen, joka

oli vaatinut tämän lapsen syntymistä sukuylpeytensä koko voimalla.

Kuinka erilaisia henkilöitä olikaan vuosisatojen kuluessa kokoontunut

laidoiltaan kuluneen, kellervän kastemaljan ympärille! Kummisetiä ja

-tätejä, jotka pitivät vapisevia käsiään ristissä tehdessään kristityn

suojelevaa valaa, nuoria äitiä sydän sykähdellen äitiyden ilosta,

ylpeitä nuoria isiä, heltyneitä isovanhempia, jotka olivat tulleet

näkemään sen pienen vesan ristimistä, jonka oli määrä jatkaa heidän

sukuaan.

Tällä kertaa kastemaljan ääressä oli synkkä, peloittava isoäiti, jolle

tuo sattuman maailmaan säätämä pienokainen ei ollut muuta kuin varma

tilan suvun hallussa säilyttäjänä isä, joka ei ollut isä ja joka

itse sen hyvin tiesi, mutta joka samasta omistamishimosta oli vaiti.

Kummina oli Boutet; hänen toiveensa olivat täydelleen pettäneet,

mutta hän oli saapunut läheltä toteamaan asioiden tilaa ja toivoi

nyt sydämessään, että lapsi mitä pikimmin katoaisi maailmasta. Hänen

vaimonsa mustan silkkipuvun alla myllersivät kateelliset tuumat, jotka

olivat melkein yhtä tuhoa toivovia. Ja kaiken tämän kataluuden, kaiken

tämän ihmisolentojen sisimmästä pinnalle nousseen loan alkujuuri oli se

ainoa pyyteiden päämäärä, joka ainaisesti saa ihmiset julmiksi: raha,

ja vielä enemmän: omaisuus.

* * * * *

Tällä siveellisellä rumuudella oli kaksi uhria: viaton lapsi ja

poissaoleva äiti. Mutta sen tiesi yksin Jumala.

— Manaan sinusta pois kaiken pahan hengen saastan — pappi lausui

kolmannen kerran.

Aivan hiljaa hän lisäsi:

— Ja myöskin äitisi synnin.

Hän oli kastanut monenlaisia lapsia, julkisten naistenkin äpäröitä,

mutta ilman juhlallisia menoja, niin kuin sellaisissa tapauksissa

on oikein ja kohtuullista. Joskus hänen oli ilokseen onnistunut

saada hairahtuneet kirkon helmaan pyhän avioliiton avulla. Ja nyt

tämän sielunpaimenen oli ristittävä tuo pienokainen, jonka hänen

lempilampaansa oli tuonut aviopesään!

Kun uskonnolliset menot olivat päättyneet, pappi rukoili itsekseen

pitkän aikaa tutkiskellen omassatunnossaan, mitä hänen olisi tehtävä

hengellisenä välittäjänä. Ei! Hän ei voinut tehdä mitään, ei uskoa

asiaa aviomiehelle; ja vaikka tämä sen tietäisikin, hän ei voisi ruveta

soimaamaan tätä. Olihan anteeksiantamus Jumalan säätämä. Eikä hän

voinut yhdistää Georgetten ja Cadet'n käsiä. Vastoin tahtoaankin hän

oli syyllinen, rikostoveri!

Toukokuun heleä aurinko valaisi pientä kirkkoa, jossa ei ollut

poikkilaivaa ja joka oli yksinkertaisen valkoinen tuhatvuotisessa

alastomuudessaan, sen isoja lattialaakoja ja korutonta alttaria. Se oli

köyhän väen pyhäkkö, karkea ja kaunistelematon kuin hekin. Kirkkoherra

peitti korvansa käsillään, jottei kuulisi helähtelevää kelloa, joka

kuulosti ilkkuvalta kuin paholaisen nauru, eikä poikanulikoiden

huutoja, jotka ulkona olivat vastaanottamassa ristiäissaattuetta.

Kaikki Cadet'n pienokaisetkin olivat saapuvilla yllään haalistuneet

punaiset esiliinansa, kompuroiden pölyssä ja poimien maahan heitettyjä

makeisia. Silloin Boutet kummi päästi ilkeän naurun ja kolhaisi

kyynärpäällään vaimoaan, hän kun jo tiesi yhtä ja toista, vaikka olikin

saapunut vasta samana aamuna.

* * * * *

Georgette oli odottanut lastaan tien laidassa. Kärsimättömänä hän oli

lähtenyt kävelemään muutaman askeleen kylään päin varjostaen kädellään

silmiään tähystellessään ristiäisväen paluuta. Kun pienokainen viimein

ilmestyi näkyviin pienen saaton etunenässä, kalkatti vielä kirkonkello,

sama kello, joka oli soinut hänen vihkiäistilaisuudessaan... Hän ei nyt

ajatellut muuta kuin pienokaistaan, ei nähnyt muuta kuin tuon valkoisen

mytyn, joka hipoi Garou muorin olkapäätä.

Georgette otti lapsen muorin käsivarsilta, vei sen juoksujalkaa sisään,

suuteli sitä moneen kertaan ja avasi puseronsa ruokkiakseen sitä.

Pikku Jean Garou oli vaaleatukkainen, samoin kuin Cadet, ja hänellä oli

samanlaiset siniset silmät. Mutta Didier oli niinikään vaaleatukkainen

ja sinisilmäinen, joten niiden ihmisten häväistyshalu, jotka saaton

kulkiessa ohi olivat kumartuneet tarkastamaan lapsen kasvoja, ei ollut

saanut tilaisuutta päästä valloilleen. Jotta yhdennäköisyys saataisiin

selville, täytyi siis malttaa mielensä ja odottaa.

Näin Boutet tuumiskeli hajasäärin katsellessaan, kuinka Georgette imetti

pienokaista tuossa klassillisessa ja liikuttavassa asennossa, joka aina

miellyttää miehiä! Käsivarsi tukena kuin kätkyt, mukavasti kannattaen

lasta, yläruumis, joka tarjoaa ravintoa, kumarassa, katse hellästi

kiintyneenä tuohon hedelmään, joka imee mehua äidillisestä puusta.

Pieni käsi tavoittelee elinvoiman uhkuvia lähteitä.

Mutta tuo näky ei pystynyt lauhduttamaan Boutet'ta. Pienokainen

kiinnitti Georgetten lopullisesti, ratkaisevasti maatilaan.

Säilyttääkseen sen pojalleen hän asuisi ikänsä Sublaines'issa. Mennyttä

koko toivo saada hänet taivutetuksi myymään talo ja muuttamaan Parisiin!

Käytyään entistään ovelammaksi oltuaan tekemisissä kaupunkilaisten

kanssa ja opittuaan tinkimään omantuntonsa vaatimuksista himoitessaan

rahaa Boutet arvasi koko salaisuuden, joka ei ollut selvinnyt kelpo

kirkkoherralle. Oltuaan kaksi vuotta lapsetonna Georgette oli Cadet'n

avulla saanut välttämättömän perillisen; mies ja isoäiti olivat

suostuneet tuumaan, koska kaikki kyläläiset tiesivät sen. Sitä julisti

mielenosoituksellinen kirkonkello, ambrahelminen kaulakoriste, hopeinen

lelu ja pieni silkkiturkki; näiden omaisten antamien ristiäislahjojen

rinnalla Boutet-puolisoiden tuomiset olivat pahaisia köyhien antimia.

Se harmitti Boutet'ta ylenmäärin.

Mutta suuttumus ja kateus sytyttivät hänen verikoiransilmiinsä ilkeän

kipinän. Koska kaikki oli mennyttä, hän aikoi päästää häijyytensä

valloilleen ja häiritä tätä salaista yksituumaisuutta. Ehkäpä lisäksi

perheen keskuuteen heitetty epäsovun kekäle saattaisi tuottaa hänelle

jotakin etua! Rahvaan mieltymys vallankumouksiin ei johdu niinkään

etuoikeuksien saavuttamishalusta, kuin toivosta, että sekasorron

vallitessa saattaisi anastaa toisen omaisuutta.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Garou muori.

Lautaset oli asetettu punaraitaiselle pöytäliinalle, ja pöydän

ympärillä oli viisi tuolia — ei enempää, kuin mitä perheen jäsenten

luku vaati. Peläten kyläläisten kielevyyttä he eivät olleet uskaltaneet

kutsua naapureita.

Germaine ja Didier istuivat jo pöydässä. Boutet ei pitänyt kiirettä.

Hän puhisi ja tuumi, mitä sanoa. Aluksi hän ihmetteli, että orpolapset

olivat poissa.

— Eivätkö Rolande ja François enää ole talossa? hän kysäisi osoittaen

lautasia.

Ensin ei kukaan vastannut, ja kiusallisen hiljaisuuden aikana hän

nauraa hihitti ivallisesti.

— Isoäiti lähetti heidät takaisin, selitti Didier lopulta pyöritellen

lautasta peittääkseen hämilläoloaan. Talossa alkoi olla lapsia liiaksi.

Mitäpä täällä toisten kakaroita...!

— Sepä vahinko! Boutet virkkoi kolistellen tuolia istuu tuessaan. Se

tyttö oli aika sievä ja näppärä.

— Varmaankin lapset olivat kovin suruissaan! Germaine huomautti

hiljaisesti.

Kylmä, jäätävä tunnelma laskeutui täten heti alussa juhla-aterian ylle.

Muisto Rolanden epätoivosta tuntui väräjävän ilmassa.

— Missä he nyt ovat? Boutet uteli kaataen mielenosoituksellisesti

lasinsa täyteen viiniä.

Georgette, joka oli viereisessä huoneessa pannut lapsensa makuulle,

tuli samassa tupaan ja sanoi:

— Emme tiedä.

— Eivätkö he ole kirjoittaneet?

Kyllä, nuo lapsiparat olivat kirjoittaneet kaksikin kertaa. Mutta

heille ei oltu vastattu. Heidän lähettämänsä postikortit, jotka oli

piirretty täyteen isoja, kömpelöitä kirjaimia ja joissa oli alinna

molempien nimikirjoitukset, oli heitetty johonkin pöydänlaatikkoon.

Yhteisestä sopimuksesta ei kolmikko hiiskunut asiasta halaistua sanaa.

— Eivätpä kirjeet haihduta ikävää, jonka nuo lapsukaiset jättivät

jälkeensä, muori selitti valehdellen häpeämättömästi.

Rohkaistuen Didier mutisi:

— Koko köyhäinhoito on ikävä laitos. Jos joutuu tekemisiin sen kanssa,

siitä syntyy pelkkää epäsopua perheessä.

Boutet saattoi nyt kuvitella, mitä oli tapahtunut, kun lisäksi otti

huomioon kylällä kuullut juorut.

— Minä puolestani olisin teidän sijassanne, hän sanoi kumartuen kädet

lanteilla lähemmäksi ruokavatia, jonka Garou muori asetti keskelle

pöytää, pikemminkin ottanut lapsikseni nuo orvot kuin lähtenyt

hankkimaan tuota kakaraa.

Hän käänsi leukansa sitä huonetta kohti, jossa pieni Jean Garou nukkui,

ja lisäsi upottaen katseensa suoraan Didier'n silmiin, joka ei ollut

tätä odottanut:

— Siitä olisi vähemmän juoruiltu.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Garou muori

tiuskaisi äkäisenä peittäen arvovallallaan nuorten aviopuolisoiden

nolouden.

Muori laski tyttärensä miehen lautaselle palan vasikanpaistia vihreiden

herneiden kera. Annoksesta kohosi ilmaan hyvälle tuoksuvaa höyryä.

— Syö, äläkä höpise joutavia!

Parisista tulleet vieraat söivät vahvasti ottaen korvausta kaupungissa

kärsimästään puutteesta. Mutta Boutet'n äskeisiä sanoja seurannut

nolo tunnelma ei haihtunut, eikä hänen häijyytensä talttunut. Hän

nautti ensi hyökkäyksensä vaikutuksesta, ja hänen julkeutensa yltyi

nuorten aviopuolisoiden raukkamaisuudesta, molemmat kun näyttivät

olevan kuuroja tai välinpitämättömiä. Asemamies ei antanut heidän

teeskennellyn välinpitämättömyytensä johtaa itseään harhaan. Tuo

isoleukainen, jykeväolkainen ja ilkeäkatseinen mies piti heitä koko

ajan silmällä ja levottomuuden vallassa viittaamalla kiusalliseen

salaisuuteen, jonka perille hän näytti päässeen.

Vasikanpaistin jälkeen tuotiin pöytään vanha kana, joka oli uhrattu

tilaisuuden kunniaksi. Sitten tarjottiin lammasta, joka oli paistettu

isossa leivinuunissa. Talonpojat ylenkatsovat vihanneksia, joiden

näkevät liian runsaina rehoittavan ympärillään; heille on liha kaikki

kaikessa.

Boutet'n jano oli sammumaton. Hän tyhjensi viinipullonsa ja pyysi heti

kursailematta toista varmana itsestään.

Hän alkoi kerskaillen puhua Parisista ja iloisesta elämästä, jota

siellä vietetään huvittelujen pyörteessä. Antaakseen puheilleen pontta

hän vetosi vaimoonsa: — Eikö niin, Germaine?

Hauskat illat elokuvissa, huvimatkat ystävien seurassa kaupungin

ympäristöön, kävelyretket sunnuntaisin Boulognen metsässä,

katutanssiaiset, perhekemut, joita pantiin toimeen kaikkina

lomapäivinä. Hohhoh! Siinä kaupungissa ei tarvinnut istua ikävissään! —

Eikö niin, Germaine?

Germaine myönsi, kasvoilla hymy, josta kuulsi salaista

yhteisymmärrystä. — Enpä vain enää tahtoisi asua Sublaines'issa.

Hän kallisti päänsä lautasensa yli ajatellen paikkaamis-

ja parsimistyössä lyhentyneitä öitään hotellin

liinavaatteidenhoitajattaren toimessa, joka rasitti silmiä ja teki

vähäveriseksi, niukkoja aterioita, miehen liiallista kiintymystä lasin

nautintoihin, jotka nielivät liian suuren osan tuloista. Tietysti hän

ajatteli myöskin huvitteluja ja juhlia, jotka kuitenkin olivat kovin

väsyttäviä, kun niihin täytyi mennä jalkaisin, vaikka oli koko päivän

ollut seisomatyössä. Jotta tuo kaikki olisi ollut hauskaa, olisi

ollut tarpeen Georgetten rahat — nuo rahat, jotka hän, Germaine, niin

typerästi oli päästänyt käsistään.

Vastaukseksi Didier viittasi maan tuottamiin varmoihin tuloihin. Kun

lapsi kerran oli olemassa, ei hänen enää tarvinnut salailla niitä.

— Neljäkymmentätuhatta tänä vuonna pelkästä viljasta... Ja sitten on

oma herransa. Kun tahtoo lähteä kävelylle ja huvittelemaan, ei tarvitse

pyytää lomalupaa. On riippuvainen ainoastaan itsestään.

— Mutta ettehän te koskaan huvittele!

Molemmat miehet mittelivät salavihkaa toisiaan katseillaan.

— Meikäläisen taas ei tarvitse välittää sateesta, tuulesta eikä

rakeista. Ja kun lähden kaupungille porvarisvaimoni kanssa, ollaan

»herra» ja »rouva». Ei ole mitään eroa meidän ja miljoonamiehen

välillä, joka kulkee samalla katukäytävällä! Talonpojalla on sitä

vastoin aina sontaa kengänanturoissaan.

— Saattaa niin olla, Didier myönsi kiusaantuneena.

Mutta täytyy katsoa, että on, mitä pistää taskuun. Mepä emme pidäkään

yllämme koko omaisuuttamme!

Hän keskeytti puheensa. Georgette toi pöytään tuoreista munista ja

vaniljalle tuoksuvasta kermasta tehdyn jälkiruoan. Otettuaan sitä

lautaselleen Didier jatkoi:

— Teidän ammatissanne on omat vastuksensa, politiikat ja lakot ja

kaikki... Eikä niistä ole pataan pantavaksi. Minä puolestani annan

palttua politiikalle. Jollei olisi maataviljeleviä talonpoikia, ei

olisi syötävääkään. He ovat siis lopen tärkeät olemassa. Jollei

heitä olisi, niin, hyvästi nisuleipä! Teillä on kahdeksantuntinen

työpäivänne... Mutta me olemme vapaita! Tahtoisinpa nähdä sen ihmisen,

joka estäisi meitä raatamasta kahtatoista ja neljääkintoista tuntia

vuorokaudessa kiireisimpänä aikana. Ja kun sataa, pysytellään kauniisti

katosalla, mutta päivä ei suinkaan mene hukkaan, meillä on hommaa

silloinkin!

— Mutta niinä vuosina, jolloin sataa rakeita, tai on liiaksi poutaa

tai sataa tihuuttaa lakkaamatta, menetätte kaiken! Boutet kivahti

paukauttaen pöydänlaitaa nyrkillään.

Didier ei antanut perään.

— Maa pysyy sentään aina paikoillaan. Vaikka se tuottaisikin vain

vähän, siinä on yllin kyllin meille. Lisäksi on erilaisia elintarpeita,

halpoja ja kalliita. Kyllä täällä maalla aina suoriutuu. Hyvinä vuosina

tekee säästöjä.

Boutet huomasi joutuvansa heikommalle puolelle. Hän oli alakynnessä; se

ärsytti häntä yhä enemmän.

— Vanhoilla päivilläni saan rautatieyhtiöltä eläkkeen, hän yritti

puolustella.

— Joka lakkaa heti kuoltuanne — Didier penäsi puolestaan. Maaomaisuus

taas siirtyy lapsille! Vaikka tulisi sotia ja vallankumouksia, se on

aina paikoillaan.

Garou muori tarjosi ääneti kahvia ja kotitekoista paloviinaa pienistä

laseista, jotka hän täytti reunaa myöten. Boutet tyhjensi lasinsa

yhdellä siemauksella. Sitten hän virkkoi iskien sen pöytään:

— Sinä olet vaimosi avulla päässyt hyviin oloihin. Ilman häntä et olisi

sen kummempi kuin vaivainen renki!

Hän jatkoi:

— Saatpa kiittää häntä hyvin paljosta... No, riittäköön! Ymmärrät

sanomattakin...

— Émile... ole vaiti! Älä puhu pötyä! varoitti hänen vaimonsa.

Koettiko hän pidättää miestään vai kiihoittaa tätä? Kukapa tiesi, mitä

tuo epäilyttävän lempeä vaaleatukkainen nainen oikein hautoi mielessään!

Boutet kääntyi rajusti häneen päin: — Vai pötyä! Eikö koko maailma jo

tiedä sitä!

Aamiainen päättyi. Se oli kestänyt kello kolmeen.

— Menkää kävelemään, kehoitteli Garou muori. Saatte minut jo

tuskastumaan!

He nousivat kaikki pöydästä. Boutet'n katseet etsivät Georgettea. Hän

oli kadonnut. Oliko hän paennut kielevää miestä?

Aterian aikana nuori äiti oli itsepintaisesti pysytellyt vaiti ja

kuunnellut miesten keskustelua niin välinpitämättömän näköisenä, että

saattoi epäillä, olivatko asemamiehen salaviittaukset lainkaan osuneet

hänen korviinsa. Kun hän palasi pirttiin ylpeänä äitiydestään kantaen

käsivarsillaan lasta tarjotakseen sitä suudeltavaksi — ristiäiset kun

olisivat ilman sitä tuntuneet hänestä puutteellisilta — Boutet'n viha

kuohahti valloilleen raakana, väkijuomien ja pitkällisen kateuden

kiihoittamana.

Mennen suoraa päätä Didier'n luo hän paiskasi raskaasti kätensä hänen

olalleen huutaen:

— Siinä on kakara, jonka maailmaan tulosta sinulla ei ole ollut suurta

vaivaa. Oletpa aika veitikka! Kun tarvitset perillistä, hankit sen

itsellesi tilaamalla.

Didier oli horjahtanut asemamiehen kouran kovasta iskusta. Kalman

kalpeana, huulet hermostuneesti nytkähdellen hän katseli ympärilleen

kuin hätyytetty eläin tutkien, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Mutta

Boutet puristi hänen olkaansa uudelleen kuin pihdeillä.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat! Didier sopersi.

Hätyyttäjä purskahti leveään nauruun. — Vai niin! Vai ei »herra» tiedä.

»Herra» ei tahdo tietää, sillä tämä on hänen etunsa mukaista, eikö

niin?! Jollei olisi tuota kakaraa, niin terve menoa koko perintö! On

niin mukava tekeytyä tietämättömäksi tolvanaksi. No: jollet tiedä sitä,

niin saat nyt kuulla minulta, että pienokainen on vaimosi ja Köyhän

Cadet'n lapsi, ja että sinä itse olet kehoittanut eukkoasi siihen

siistiin hommaan, kun et itse pysty saamaan perillistä. Senkin retku!

Germaine oli lysähtänyt tuolille itkeä tillittäen ja peittäen

kasvonsa hajuvedelle tuoksuvalla nenäliinalla. Garou muorin huulet

lepattivat, mutta hän ei saanut kuuluviin pienintäkään ääntä. Valkoisen

myssyn alla hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina. Mutta hänen

leimuavat katseensa eivät iskeneet Boutet'hen. Ne tuntuivat sinä

hetkenä lävistävän Didier'n. Vanhus odotti, että tämä puolustaisi

perheen kunniaa, että hän nyrkillään iskisi juopuneen, ruokottoman

miehen kurkkuun nuo herjaavat sanat. Vaistomaisesti nuo kolme naista

hankkiutuivat erottamaan heitä toisistaan. Didier seisoi neuvotonna ja

vaieten kuunnellen solvausta. Nyt Boutet kähisi hänelle vasten kasvoja,

joka sanan välillä murjoen kourallaan hänen olkaansa ikään kuin

iskeäkseen vasaralla jokaisen lauseen hänen nahkaansa:

— Minä en kärsi tätä suvun häpeää, koska Georgette on minun rouvani

tytär, enkä salli, että meille sinun vuoksesi ilkutaan kylässä...

Sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin että laputat tiehesi, kuuletko,

heittiö? Sonta ja maa eivät ole sinun sen paremmin kuin tuo äpäräkään.

Maa kuuluu oikeuden mukaisesti meille. Ja meille se olisi joutunutkin,

jollet sinä olisi varastanut sitä meiltä.

Hengästyneenä hän vielä karjui käheäksi käyneellä äänellään:

— Senkin löyhkäävä, saastainen retku!

Sitten hän vaikeni ja näytti äkkiä tyrmistyvän kesken riehuntansa.

Mutta enemmän kuin miehen uhkaavia kouria ja aviomiehen häpeää

julistavaa ääntä, jonka saattoi kuulla maantielle asti, Didier pelkäsi

vaimonsa katsetta. Tuollaisena hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä;

se ilmaisi halveksimista, näytti karkoittavan hänet pois tuvasta.

Hän horjahti kuin pyörtymäisillään, mutta tointui samassa tuokiossa

tarrautuen kiinni ajatukseen, ettei kukaan voinut riistää häneltä

taloa, ei edes hänen vaimonsa. Sillä laki ei katso avioeron aiheeksi

vaimon uskottomuutta, johon aviomies suostuu. Häntä itseään ei saisi

tuota eroa vaatimaan kukaan, ei edes lujatahtoinen Georgette, josta

hän, käsittämättä miksi, alkoi epäillä saavansa tästedes vihollisen.

Hän siis vain tyytyi kohauttamaan kapeita hartioitaan, joista

asemamiehen kourat olivat hellittäneet.

Georgette pelasti odottamatta tilanteen kaikkien hämmästykseksi:

— Te lähdette tästä talosta heti paikalla, hän sanoi kylmästi

isäpuolelleen, joka alkoi selvitä humalastaan ja seisoi murjottaen

häpeissään.

Georgette jatkoi kohottaen käsivarsillaan lepäävää valkoista myttyä:

— Tässä talossa on vain yksi isäntä. Ja hän on tässä... Sen jälkeen,

mitä olette sanoneet, en tahdo, että koskaan enää astutte tämän talon

ovesta sisälle. Lähtekää siis, älkääkä palatko takaisin!

Georgette oli niin tyyni ja ankara, niin tarmokas ja arvokas, että

Boutet epäili syytöksien todenperäisyyttä ja soperteli:

— Hyvä, hyvä, kyllä lähdetään... Sen, minkä tein, tein sinun vuoksesi,

kun ajattelin... Jos olen erehtynyt, niin olisi pitänyt keskeyttää

minun puheeni... Sellaista voi sattua kenelle tahansa... Voithan

muutoin itse tiedustella... koko kylä puhuu siitä... Tarvitseeko

mokoman asian vuoksi erota vihamiehinä? Asiat sovitaan selittämällä...

Lyödään sovinnon kättä.

Hän heilutti kättään valmiina nöyrtymään, jopa ojentamaan sen

Didier'llekin, jos niikseen tuli. Kun hän ei saanut pienintäkään elettä

vastaukseksi rauhantarjoukseensa, hän sanoi kömpelösti:

— Etkö siis tahdo?... Ajatko meidät pois? No, hyvä! Kyllä tästä

lähdetään... Tule, Germaine!

Hän tarttui vaimoaan käsivarresta saadakseen hänet nousemaan. Tämä itki

tällä kertaa oikeita kyyneliä, jotka kostuttivat hänen poskensa ja

saivat hänen silmänsä verestämään.

— Tule! Boutet tiuskaisi silloin. Etkö ymmärrä ettei hän enää tahdo

tuntea meitä? Sinä et enää ole hänen äitinsä.

— Ei tämä ole minun syytäni! Saat syyttää itseäsi kaikesta! huudahti

Germaine.

Kuivaten nenäliinalla poskiaan hän sanoi vaikeroiden:

— En voi lähteä matkaan tällä tavalla. Valvoin viime yön junassa.

Jalkani katkeavat allani.

— Kyllä kai me saamme yösijan kylästä. Älä välitä mokomasta...

Mies lisäsi kuin yrittäen peloitella:

— Onhan niitä aina, jotka kernaasti tarjoavat meille katon pään päälle,

jo siitäkin syystä, että voivat siten auttaa rouva Garouta.

Muorin teki mieli pyytää heitä jäämään. Mutta hän katsoi Georgetteen;

nuoren vaimon kasvot olivat niin järkähtämättömän ankarat, ettei hän

uskaltanut sanoa mitään.

Silloin Boutet toisti kolmannen kerran:

— Tuletko, Germaine?

Lopulta tämä päätti seurata häntä.

Vielä kynnyksellä Boutet kääntyi sanomaan:

— Tästä ei totisesti koidu sinulle onnea!

Georgette ei enää kuunnellut. Hän oli istuutunut katsellen polvillaan

nukkuvaa lastaan, joka itki ojennellen kätösiään. Georgette avasi

puseronsa.