Kevät saapui äkkiä helkyttäen kaikkia ilon ja valon soittimiaan.
Huhtikuu hajoitti pilvet virkeillä sormillaan, jotka tuoksuivat
syreenipensaille ja nuorelle ruoholle. Taivaan kuultavan kirkas
sinikupu kaareutui Sublaines'in aavan ylätasangon yllä. Aurinko sytytti
kultakipinän vihreiden vehnänkorsien päähän, jotka vavahtelivat ja
aaltoilivat kahisten kuin kaukainen meren aaltojen humu, jokaiseen
pähkinäpuun pihkaiseen silmuun, valmistaen niiden puhkeamista lehteen,
räystäisiin ja ihmissydämiin. Harmaan totisena ja ikivanhana törrötti
vain kirkontorni, vaikka se näkikin nuoren vuodenajan versovan. Mutta
kun ihmislapset katselivat sitä, he tunsivat yhä täydemmin uhkuvan
nuoruutensa.
Kaikki hymyili, paitsi Garoun talo.
Painostava hiljaisuus vallitsi pihalla ja asuinrakennuksessa. Rolanden
raikas ääni ei enää kajahdellut siellä, hänen poissaolonsa tuntui kuin
soimaukselta. Reippaan pojan sointuva ääni ei enää houkutellut kaikuja
pihan seinistä. Heidän paikkansa olivat tyhjät pöydässä, vailla heidän
hymyileviä kasvojaan, heidän hauskaa lörpötystään, tyhjät, kuin kaksi
vastikään luotua ammottavaa hautaa, joiden partaalla sillä ei ole
oikeutta itkeä, joka on ne toiselle kaivanut omin käsin.
Molemmat naiset huomasivat mielipahakseen, millainen työtaakka joutui
heidän hartioilleen, kun Rolanden vilkkaat, työteliäät kädet puuttuivat
talosta. Georgetten täytyi itsensä tarttua karttuun ja saippuaan
pestäkseen pienokaisen vaatteet. Hänen työkseen jäi lisäksi peltikiulun
puhdistus suudalla ja kuumalla vedellä ennen lypsyä, kaniinien, kanojen
ja hanhien ruokkiminen, koiran ruoan laitto ja tuvan siivoaminen.
Muorin täytyi mennä niittämään, mikä sai hänet nyrpeäksi. Joka hetki he
olivat kutsumaisillaan Rolandea, joka sen pahempi oli poissa. Lehmät
jäivät kytkyiinsä navettaan, astiat usein pesemättä. Huomattiin, että
taloon oli saatava palvelijatar, mutta täytyi kai odottaa juhannukseen.
Sillä välin naisväki oli äkeissään. He tunsivat kipeästi lisäavun
puutetta; ja päälle päätteeksi talo oli vailla virkeän, nuorekkaan
elämänilon lähdettä.
Elukat mylvivät kärsien laiminlyönnistä. Turhaan niiden turpa
kurottautui päivänpaistetta, taivasta ja läheisiä kukkia kohti, jotka
näkyivät niiden synkän asunnon avoimesta ahtaasta ovesta. Tuo vilkas
lapsi, jolla oli hunajankeltainen tukka, ei enää tullut irroittamaan
niiden kytkyitä eikä ajamaan niitä kukkiville niityille ja pientarille,
häärien niiden ympärillä ja puhutellen niitä hyväilynimillä:
— Joudu jo, Punikki kultaseni! Hoi Valkotäplä lemmikkini! Odotas,
Laukko, senkin veitikka! Pian saat vatsasi täyteen mehevää ruohoa!
Tyttö oli ajellut niitä pienellä vitsalla. Kun oli päästy veräjistä,
kömpelöt lehmät laukkasivat hetkisen tiellä, valpas paimentyttö
kintereillään. Ja oli vallan ihmeellistä nähdä, miten niin nuori tyttö
sai tuon vastahakoisen, temmeltävän lauman tottelemaan.
Puolipäivän aikaan hän ajoi lehmät kotiin, kukkavihkonen kädessään.
Pihassa oli vielä Rolanden tehtävänä juottaa lehmät, ja tyttönen siirsi
kiviaitaan kaivon vesiputken suulle, ponnistaen kaikki nuoret voimansa,
iloisena tästä voimannäytteestä. Ja kun hän seisoi siinä yllään lyhyt
hame, vaalea palmikko niskassa, kiskoen hennoilla käsillään vipua, joka
tahdissa soiden kohosi ja laski, tuntui siltä, kuin pääsiäiskello olisi
laulanut kevättä.
Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä, ja se puute tuntui kipeästi.
Koira, Peni, lasten ylin ystävä, väsyi turhaan etsimiseen ja
juoksenteli nyt alakuloisena, korvat lerpallaan, Georgetten jäljessä.
Pikku Jean Garou, jolle ei ehditty antaa riittävää hoitoa, parkui
surkeasti.
* * * * *
Kylässä puhuttiin paljon pahaa orpojen karkotuksesta. Olihan Georgetten
kohtaus Cadet'n kanssa solatiellä luonut häpeän varjon koko Garoun
talon ylle. Kylän asukkaat olivat kovin mielissään kadehdittuaan
Georgettea, hänen ylpeyttään ja rakkaudesta solmittua avioliittoaan,
kun nyt saivat syytää hänen niskaansa pilkkaa ja kurittaa häntä
juorujen raskaalla ruoskalla.
Kyllä kylässä päiviteltiin ja arvailtiin huhun alkaessa levitä! Kuinka
ilkeitä oltiinkaan, kun huhu osoittautui todeksi! Kylän juoruakat
utelivat väsymättä rippikoululapsilta yksityiskohtia, ja heidän
kertominaan nuo tiedot muuttuivat varmuudeksi. François oli ainoa,
joka ei puhunut mitään. Mutta toiset sensijaan puhuivat sitä enemmän.
He korostivat vielä puheittensa vahvikkeeksi papin sanoja: »Pois!
Pois! Älkää katsoko sinne!» ja »Ettehän ole mitään nähneet?» joita tuo
hengen mies oli yksinkertaisen typerästi toistellut. Ja kun Georgetten
myöhäinen äitiys osoittautui varmaksi, kylän kelpo eukot tietysti
asettivat sen Georgetten ja Cadet'n tapaamisen yhteyteen. Ei voitu
käsittää mokomaa rakastajan valintaa, mutta kun kerran oli tapahtunut
niin suuri lankeemus, se antoi yllykettä mitä rohkeimpiin juoruihin.
Rivoja sukkeluuksia rapisi kuin rakeita, kun kylän väki kulkiessaan
Garoun talon ohi näki pihamaalla kuivamassa »pienen tungettelijan»
liinavaatteita. Tämänkaltaiset seikkailut ovat aina omansa herättämään
ihmisten vahingoniloa ja ilkeää panettelua.
Georgette ei ollenkaan käynyt kylässä. Hän ei tosin tahallisesti
kaihtanut kyläläisiä, joiden pilkan kohteena hän ei vielä tiennyt
olevansa, mutta hän ei tahtonut tavata Cadet'ta. Olihan tuo mies
aivan ilmeisesti osoittanut haluavansa nähdä, mitä tuloksia hänen
asioihin puuttumisestaan oli ollut. Tämä ei suinkaan tapahtunut pahassa
tarkoituksessa; hän ei olisi tahtonut saada noita rahoja ilmaiseksi.
Laiska hän oli, mutta ei epärehellinen. Hän olikin ollut ensimmäinen,
joka oli pannut merkille Georgetten vartalon muuttumisen. Kun he kerran
sattumalta olivat kohdanneet toisensa raitilla, Cadet oli odottanut
Georgettelta ystävällistä hymyä, ehkäpä kiitostakin. Olihan hänen
altis palveluksensa sen ansainnut. Mutta Georgetten mielestä mies oli
julkea. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän vain naurahti, kun
häneltä suorastaan udeltiin asiaa. Georgette puolestaan olisi toivonut,
että mies olisi unohtanut koko jutun. Hän ei muutoin tahtonut olla
minkäänlaisissa tekemisissä Cadet'n kanssa. Senvuoksi hän kernaimmin
pysytteli puolustusasemassa kotitalon piirin sisällä. Lisäksi oli tuon
vapaaehtoisen eristäytymisen syynä ehkä se nöyryytys, jonka alaiseksi
Georgette oli omissa silmissään joutunut ja joka painoi raskaana hänen
mieltään. Mutta että hänen salaisuutensa oli koko kylän hampaissa —
siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Toisin oli Didier'n laita. Maatyöt pakottivat hänet joka päivä
tapaamaan naapureita. Nämä tiesivät varsin hyvin, mihin erikoisiin
keinoihin oli täytynyt ryhtyä kärjistyneessä perintökysymyksessä
Georgetten pitkällisen hedelmättömyyden vuoksi, minkä puolestaan
arveltiin saaneen aviomiehen suvaitsevaksi poikkeuskeinoihin nähden.
Eivätkä nuo samaiset naapurit malttaneet olla kiusoittelematta
aviomiestä, sanoivatpa aivan suoraan hänelle sellaista, mistä hän
olisi kernaimmin ollut aivan tietymätön. Se kateellinen kauna, jota
he kantoivat entistä palvelijaa kohtaan, sai heidät rohkeiksi, ja he
syöttivät hänelle »Cadet'ta» pienimmänkin aiheen tarjoutuessa. Cadet
ja yhä vain Cadet! Toiste tehtiin salaviittauksia, joita selvensivät
merkitsevät silmäniskut.
Joku esimerkiksi oli luulevinaan, että Didier ja Cadet muka olivat
hyviä ystäviä.
— Hän on kuin veljesi. Kun tarvitset apua, ei se mies pane vastaan.
Didier oli raivoissaan. Hän olisi voinut turvautua nyrkkeihinsä
syöttääkseen nuo ilkeät huomautukset asianomaiselle, mutta varoi
kuitenkin niin tekemästä kaihtaen juttua, joka vain olisi levittänyt
tietoa hänen häpeästään. Hän siis pui nyrkkiä taskussaan. Se tiedettiin
hyvin ja sitä käytettiin kaikin tavoin hyväksi.
Didier lohduttihe ajattelemalla, että hän oli tilan omistaja. Se ei
ainakaan pettänyt häntä. Se antoi hänelle runsaan korvauksen kaikesta
vaivannäöstä, jonka hän oli uhrannut sen palvelukseen. Garou muorin
kaappiin kasaantui tuhannen frangin seteleitä, ne sijoitettiin korkoja
kantamaan ja vaihdettiin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa uusiin
peltolohkoihin. Sekä setelit että laajentunut tila olisivat kerran
hänen, Didier'n, omaisuutta, tuon vaivaisen ryysypekan pojan ansiosta,
jonka laillinen isä hän oli. Vähät hän muusta! Hänen varma ja karttuva
rikkautensa korvasi hänelle kaiken.
Hän oli muutoin aivan varma siitä, ettei Georgette pettänyt häntä.
Mahdollistahan oli, että hänen vaimonsa oli yhden kerran tehnyt niin
hankkiakseen välttämättömän perillisen maaomaisuuden turvaksi. Didier
hyväksyi täydelleen tämän olettamuksen. Jopa hän tunsi Garou muorin
tavoin tuosta teosta omituista kunnioitusta vaimoaan, voimakasta naista
kohtaan, joka oli lujatahtoisena kuin mies osannut niin taitavasti
turvata heidän yhteiset etunsa. Silti hän ei ottanut uskoakseen
huhu Cadet'sta, yksistään siitä syystä, että tuo mies oli hänestä
vastenmielinen ja että mokoma valinta harmitti häntä. Epävarmuus
taas oli hänelle mieleen, se kun rauhoitti hänen omaatuntoaan.
Lisäksi hän arveli salaisesti olevansa yhteisymmärryksessä vaimonsa
kanssa. Hän luuli, että Georgette hyväksyi hänen vaiteliaisuutensa
ja suvaitsevaisuutensa. Ja kun ei hänen sielunsa kyennyt käsittämään
niin suurta rakkautta, hän ei uskonut, että Georgetten uskottomuus,
sen salassa pitäminen sekä orpojen karkoittaminen olisi tapahtunut
siitä syystä, että hänen vaimonsa olisi tahtonut yksinomaan hyödyttää
häntä, osoittaen kieltäymystä ja sankaruutta, joka tuottaa pyhimyksen
sädekehän, vaan että hän oli alistunut uhraukseen voitonhimosta ja
kiintymyksestä tämän maailman hyvyyteen.
Kostaakseen loukatun ylpeytensä puolesta ja antaakseen todisteen
sisäisestä tasapainostaan hän osti kylvökoneen, ja se karvas kateus,
jota tämä uusi varallisuuden näyte herätti kylän asukkaissa, tuotti
hänelle täyden hyvityksen loukatusta aviomiehen arvosta.