Jean Garou oli kolmen viikon vanha, kun Georgette sanoi muorille:
— Milloin aiotte toimittaa Rolanden ja François'n pois talosta?
Garou muori valmisti lapselle kylpyvettä lieden ääressä. Hän
ei ollut kuulevinaan. Rolande oli kovin tarpeellinen talossa.
Parast'aikaa hän pesi pienokaisen liinavaatteita pihalla paukuttaen
niitä kartulla. Oli kylmä ilma. Vesi jäätyi tytön käsissä. Mutta
hän raatoi uhrautuvasti erityisesti hellien pienokaista, kun ei
tyttöparan sydämellä ollut ketään muuta, jota olisi voinut rakastaa,
kuin tämä ankara perhe. Mikähän palvelijatar voisi niin kiintyä
isäntäväkeensä ja niin alttiisti suostua ylimääräiseenkin työhön
pitäen sitä melkein palkintona? Eikä hän koskaan valittanut, ei
lausunut ainoaakaan vaatimusta. Löytölasten hoitolan herra tarkastaja,
joka oli kasvattanut hänet, ei ollut suotta kiitellyt hänen hyviä
ominaisuuksiaan. François'sta maksettiin yhä toistaiseksi »elatusapua»,
ja hänkin toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Muorin kitsaus
nousi vastustamaan lasten karkottamista talosta. Lisäksi muori oli
muistona ilveilystään säilyttänyt hitusen kiintymystä poikaan. Nyt,
kun vanhuksen häijy ankaruus oli haihtunut laillisen perillisen
syntymisestä, hän ei enää tahtonut muistaa, että oli käyttänyt
poikaparkaa välikappaleena säikyttääkseen pojantytärtään ja
pakottaakseen hänet ryhtymään tuohon perin vastenmieliseen keinoon,
jotta saisi taloon lapsen, jota ei sinne tullut laillisen aviollisen
yhdyselämän tietä. Nuori vaimo oli älynnyt kaiken tämän ja kantoi siitä
vanhukselle kaunaa. Mutta ennen kaikkea hän pelkäsi jotakin uutta
kavalaa juonta peloittavan isoäitinsä puolelta. Eikä hän tahtonut Jean
Garoulle kilpailijaa.
Hän sieppasi lapsen isoäidin käsistä ja laski sen itse kylpyammeeseen.
Hetken molemmat naiset olivat kumartuneina lapsen yli yhteisen
rakkauden yhdistäminä. Ehkä eksyttääkseen nuoren äidin ajatuksia Garou
muori oli olevinaan kovin innostunut.
— Katsos, kuinka kauniit vahvat pienet jalat! hän kehui kosketellen
niitä isoilla, luisevilla käsillään.
Mutta Georgette hautoi edelleen päähänpiintymäänsä itsepäisen otsansa
alla, ja varjoja kasaantui hänen kasvoilleen. Vanhus vaistosi, että
täytyi jotakin vastata:
— Enhän voi karkoittaa Rolandea. Olen pestannut hänet vuodeksi.
Täytyisi maksaa sakkoja irtisanomisesta.
— Onhan meillä varoja, Georgette tiukkasi. Hän lisäsi ankarasti:
— En siedä enää heitä täällä, en Rolandea enkä François'ta!
— Nyt et ole järkevä! Garou muori rohkeni huomauttaa. Mitä tuollainen
hyödyttää? Onhan Rolande sangen näppärä ja kiltti hoitamaan
pienokaista. Mistä löydämme hänen veroisensa?
— Se hyödyttää sen verran, etten siedä heitä täällä, Georgette ilmoitti
järkähtämättä.
Äkkiä Georgette tempasi ammeesta pienokaisen, joka vettä valuen ja
kirkuen painautui hänen povelleen.
— Muutan Parisiin ja otan lapsen mukaani, hän uhkasi. Olenhan minä sen
äiti.
Hänen poskensa olivat hulmahtaneet hehkuvan punaisiksi, ja hänen
silmänsä salamoivat vihasta ja suuttumuksesta.
— Sitä paitsi olette antanut minulle sananne.
Garou muoria alkoi vuorostaan peloittaa. Hän katseli tuota pientä
olentoa, joka oli hänen sukunsa lihaa ja verta ja jota äiti piteli
kuin höyhentä. Sen saattoi todella helposti viedä talosta pois, niin
etteivät muorin vanhat silmät näkisi sitä enää koskaan. Tuo sisukas
pojantytär kykeni kyllä panemaan täytäntöön minkä päätöksen tahansa.
Olihan hän antanut siitä näytteen!
— No niin! Älä nyt suutu noin. Lapset lähtevät talosta.
— Milloin kirjoitatte tarkastajalle?
— Vaikka jo tänä iltana, muori vastasi nöyrästi.
Tyyntyen nuori vaimo otti tuolin selkänojalle asetetun lämmitetyn
pyyheliinan ja alkoi kuivata pienokaista, joka parkui täysin
keuhkoin, kaivellen pienillä sormillaan kyyneliä silmäluomistaan
ja potkien jaloillaan, sellaisen käsittämättömän kiukun puuskan
vallassa, jollaisilla ihan pienet rintalapset toisinaan ilmaisevat
tyytymättömyyttä olemassaoloonsa.
Ulko-oven takaa kuului kenkien kopinaa. Rolande tuli tupaan ja riensi
pienokaisen luo polvistuen lattialaatoille. Tyttö katseli kernaasti
lasta sen ollessa alastomana, ihmetellen tuota elävää nukkea. Mutta
varsinkin hän oli levoton sen kirkumisesta.
— Mikä sitä sydänkäpyä vaivaa? hän kysyi.
Rauhoittaakseen lasta Rolande pisti kylmästä vedestä jäykistyneen,
vilusta sinisen sormensa sen kätöseen, joka heti tarrautui kiinni tähän
tukeen. Lapsi lakkasi parkumasta, avasi silmänsä ja katseli tyttöä
pitkään. Silloin Rolande suuteli sen rintaa.
Tyttö tuoksahti kylmälle ulkoilmalle ja uhkui nuoruutta. Ikkunasta
saattoi nähdä pihalla lapsen pienet liinavaatteet, jotka Rolande oli
pessyt ja ripustanut nuoralle kuivamaan ja jotka olivat jäätyneet
pakkasessa. Tyttö nauroi onnellisena ja hellänä laskien koko sydämensä
kiintymyksen pienokaisen jalkojen juureen. Mutta hänen talosta
karkoittamisensa oli päätetty asia. Georgette sysäsi hänet luotaan
sanoen:
— Jätä lapsi rauhaan! Se voi vielä vilustua, kun koskettelet sitä
jäätyneillä sormillasi.
Kahta viikkoa myöhemmin lasten oli lähdettävä talosta varhain aamulla.
Asiasta ei oltu ilmoitettu heille ennakolta. Se sanottiin heille
vasta heidän herätessään, kaksi tuntia ennen lähdön hetkeä, niin kuin
kuolemaan tuomituille. Rolande ei aluksi käsittänyt. Kun kauhea totuus
viimein selveni hänelle, hän heittäytyi nyyhkyttäen Georgetten jalkojen
juureen:
— Pidä minut luonasi, äiti! Teen kaikki talon työt! Lypsän lehmät,
pesen pikku Jean'in vaatteet, teidänkin vaatteenne... aivan yksin!
Parsin sukat, pesen astiat...
Hän luetteli ne askareet, jotka olivat hänen jokapäiväisenä raskaana
taakkanaan, jopa lupautui suorittamaan mitä raskaimpia töitä, joihin
hänen neljätoistavuotiaat, hennot käsivartensa tuskin olisivat
kyenneet, kunhan vain saisi jäädä heidän palvelukseensa.
— Minä rukoilen sinua, äiti!
Kauheassa hädässään hän mainitsi vaistomaisesti tämän pyhän nimen, joka
oli hänen ainoa turvansa. Hän huusi vielä:
— Anna minun jäädä pikku veljeni luo!
Hän ei tarkoittanut Françoisia, vaan tuota pojanpalleroa, jonka vuoksi
hänet juuri ajettiin pois. Ja hän laahusteli Georgetten jalkojen
juuressa, kädet ristissä, rajuin elein, epätoivoissaan, kokonaan
suunniltaan tuosta äkillisestä ja liian ankarasta iskusta. Kun hän
lopulta huomasi Georgetten taipumattomuuden, hän kimposi ylös ja
kavahti Garou muorin kaulaan.
— Antakaa minun jäädä taloon, isoäiti!
Sitten hän hädissään heittäytyi Didier'n povelle, painaen sitä vasten
vaaleata palmikkoaan ja vettä valuvaa poskeaan, suudellen kiihkeästi
tunnottoman miehen karkeasänkistä leukaa. Kun nuo omanvoitonpyynnin
kivettämät sydämet eivät osoittaneet pienintäkään heltymisen merkkiä,
tyttö sai hermokohtauksen ja hoiperteli huonekaluihin nojaten
peräseinälle asti, kolhaisten itseään siihen, huutaen ja nytkähdellen
kuin haavoittunut eläin.
François, jossa jo kyti alkavaa miehekkyyttä, ei sanonut mitään.
Hän itki hiljaa itsekseen nähdessään sisarensa itkevän ja kietoi
käsivartensa tämän vartalolle, kun raukka lopulta pakeni hänen
turviinsa.
Toiset kaihtivat heidän katseitaan. He käänsivät pois silmänsä,
jotteivät näkisi lasten yhä rukoilevia katseita. Heidän
pyövelintehtävänsä painoi heidän kasvoihinsa kovuuden ja rumuuden
leiman. Ja koko kohtaus oli niin kiusallinen, että Garou muori joudutti
asioiden kulkua.
— Ei kannata vitkastella, myöhästymme junasta. Rolande, pane tavarasi
nyyttiin!
Kun tyttö ei hievahtanut paikaltaan, muori katosi sisähuoneisiin
ja palasi tuoden kasan vanhoja vaatteita, jotka heitti lattialle
levitetylle likaiselle rääsylle. Tottuneena aina käymään käsiksi työhön
Rolande solmi yhteen sen vastakkaiset nurkat, katsomatta, mitä oli
sisällä, silmät vielä turvoksissa, melkein sokeina paljosta itkusta.
Risaisesta virsikirjasta varisi pyhäinkuvia. Garou muori tuuppasi ne
takaisin nyyttiin raa'alla kädellä ja sulloi siihen vielä lattialle
pudonneen päättömän nuken, muistorahan ja tyhjän kukkaron — tyttöparan
ainoat aarteet.
Samoin tehtiin François'n nyytti. Mutta muori varoi visusti panemasta
siihen pojan ripillepääsypukua. Kitsaus, joka täydelleen hallitsi hänen
sydäntään, sammutti siitä sen pienoisen hellyyden kipinän, joka oli
siellä kytenyt poikaa kohtaan.
Sitten hän hoputtaen käski lasten pukeutua parhaisiin hoitolan
antamiin tamineisiin. Kun he olivat valmiit, hän itse tarjosi heille
viimeisen aamiaisen, jonka lapset söivät pöydän kulmalla, aivan kuin
olisivat olleet vento vieraita. Sillä välin valjasti Didier aasintamman
vankkurien eteen, ja Garou muori otti karkean, avaran vaipan
hartioilleen ja sitoi mustan huivin myssynsä päälle.
— No niin, nyt lähdetään! hän sanoi nähdessään rattaiden saapuvan.
Arkoina molemmat lapset lähestyivät Georgettea ja Didier'tä. Heidän
mieleensä ei juolahtanut kysyä, miksi heidät karkoitettiin. He
suutelivat vilpittömästi noiden henkilöiden kasvoja, jotka ajoivat
heidät suureen tuntemattomuuteen, kohti orpojen kohtaloa, nautittuaan
kahdeksan vuotta heidän hellyyttään ja altista palvelustaan. Murtuneena
Rolande ei enää itkenyt. Nöyrästi hän pyysi saada viimeisen kerran
nähdä pikku Jean'ia. Ja kun tämä parast'aikaa nukkui kätkyessään, tyttö
suuteli hiljaa lapsen toista nyrkkiä ja poistui huoneesta varpaisillaan.
Heidän käskettiin nousta myttyineen rattaille. He kavahtivat toinen
toisensa viereen muorin rinnalle. Vankkurit vierivät ulos portista. Oli
kolea, sateinen aamu maaliskuun lopulla. Rolande ajatteli:
— Unohdin käydä kanoja hoitamassa.
Pyörät vierivät tietä pitkin vieden heidät pois talosta. Peni saattoi
vankkureita kappaleen matkaa. Garou muori sipaisi sitä piiskalla. Koira
ulvahti ja palasi kotiin. Rolande kääntyi kalpeana, luomet turvonneina
seuraamaan katseineen hyvää eläintä, joka nolona pujahti pihaan. Ja
niin kauan kuin hän saattoi nähdä pikku Jean'in nuoralla kuivamassa
riippuvia vaatteita, jotka hän itse oli edellisenä iltana pessyt, niin
kauan kuin hän saattoi erottaa talon katon, hän huiskutti kättään
viimeisiksi jäähyväisiksi, joihin ei kukaan vastannut, paitsi kenties
Hän, joka valvoo pesästä pudonneita linnunpoikasiakin ja oli antanut
heille valoisan sielun.
* * * * *
Tuvassa Didier ja Georgette istuivat vaieten vastatusten, häpeissään
pahasta teostaan ja sen erottamina. He kuulivat tyynessä aamuilmassa,
joka tulvi sisälle avatusta ovesta, pyörien ratinaa, jotka veivät
taivaan siunauksen mukana kauas pois talosta sen viimeiset omattunnot,
sen viimeiset ilonkipinät. Kun kaikki häipyi etäisyyteen, kun ei
enää kuulunut muorin piiskanläimähdyksiä, hänen hoputtaessaan aasia,
Georgette meni ottamaan lapsensa kätkyestä.
Pidellen pienokaista pystyssä polvillaan hän katseli tätä totisena,
nosti sen sitten kasvojensa tasalle, suuteli sen käsiä ja pieniä
jalkoja, jotka kipristyneinä liikkuivat hänen suunsa kohdalla. Jean
Garou oli nyt kuningas, ja hänen kauttaan maa kuului Didier'lle, ilman
mitään tulevaisuudessa uhkaavaa vaaraa.
— Nyt saamme olla huoleti. Olihan tämä välttämätöntä, mies virkkoi
ilmaisten ääneen sen ainoan ajatuksen, joka täytti hänen sielunsa.
Georgette ei vastannut hänelle mitään. Hänen sydämensä pohjalla oli
jotakin, mikä itki, ja ehkä hän tunsi itsensä katkeraksi, kun ei
hänen miehensä ymmärtänyt sitä. Silloin Didier lähti huoneesta, meni
ulko-ovelle, veti ilmaa sieraimiinsa ja poistui pelloille töihin.
Alkoi tihuuttaa hienoa, kylmää vihmaa. Se kostutti keittiökasvitarhassa
sellerinlehtiä ja nostatti talven roudasta sulavasta mullasta tuoksuja,
jotka ennustivat kevättä.
Ja Didier kulki kohti maakamaraa, lemmittyään; se oli anastanut häneltä
kaiken, taivaisen säälin ja hyvyydenkin, joka yksin kykenee sovittamaan
ihmisten kaikkein halpamaisimmatkin teot.